Toisen lapsen myötä mun elämä muuttuu helvetiksi, esikoinen liian vaativa

perheistä, joissa sellainen on?

Omasta viestistäni en löytänyt, että olisin sanonut vihaavani lasta tai kokeneen, että hän on tehnyt elämästäni helvettiä. Miksi laitat sanoja suuhuni?

Osaan hyvin erottaa lapsen käytöksen ja persoonan toisistaan; käytös rasittaa ja huolettaa, mutta lapsi itsessään on hyvä ja rakas.

Olen tietoinen myös siitä, ettei haastavaa lasta saa pukea "mustan lampaan pukuun", helpomman ollessa se viaton, "valkoinen lammas". Siksi on tärkeää tietoisesti kehua lasta niissä asioissa, joissa hän onnistuu sekä tietysti hänen persoonaansa.

Olet joko vahingossa tai ihan tarkoituksella ymmärtänyt osittain väärin kuin vaativa erityislapsi. Jos ei ole kokemusta tällaisesta lapsesta, ei kannattaisi antaa ohjeitakaan.

Sinulle, jonka empatia riitti sen toteamiseen, että olisiko pitänyt miettiä asiaa ennen toista lasta: itse odotin kehitysvaihe ja vuosi kerrallaan, että lapsi seestyy vain hitaammin, koska kaikki hokivat, että kaikki lapset kiukuttelee, juoksevat kuin päättömät kanat, sanoo rumasti, iskee hiekkalaatikolla lapiolla päähän jne. Lapseni ärtyisyys ja levottomuus näkyi jo synnytyslaitoksella, mutta vasta jälkikäteen on tullut varmistus siitä, että hän on huomattavasti haastavampi kuin esim. pienempi sisarensa.

Nyt kun lapsi on eskarilainen ja mietitään kouluun lähtöä, on asiaan alettu paneutua ja lasta lähdetään todennäköisesti tutkimaan. Tämäkin lapseni on rakas ja korvaamattoman arvokas, mutta kun vertaan häntä pikkukakkoseen, huomaan rauhoittumiskyvyssä ja käytöksessä eron kuin yöllä ja päivällä. Jos minulla oli vain kuopuksen kaltaisia lapsia, selostaisin rinta rottingilla, että lapsen käytös on vain kasvatuksesta, rajoista, johdonmukaisuudesta, vuorovaikutuksesta kiinni - vika on vanhemmissa ja kasvatuksessa, jos lapsi ei sopeudu perheen tapoihin, sääntöihin ja yleisiin käyttäytymisnormeihin.

Kyllä minä ainakin ymmärrän erikoislapsien eron ja sen väsyttävyyden ja vaativuuden mutta onko se nyt oikein sellainenkaan että erityislasta kohtaan aletaan olemaan vihamielisiä ja ajatellaan tällä asenteella:

"Tuo kauhea kakara pilaa minun elämän ja tekee elämästäni helvettiä! Koskaan ei mene mikään hyvin kun aina vaan tuo yksi pilaa kaiken ja on niin vaikea."

Toki välillä ajatukset menee varmasti tuolle radalle ja se on luvallista mutta ei sitä lapselle pitäisi koskaan näyttää ja eikä syyllistää lasta sillä että hän on vaativa. Pienelle lapselle on varmasti valtava lisärasite ja tuska jos hän vaistoaa itseensä kohdituvan vihamielisyyden.

aina samalla kaavalla, mutta pelkään vaan että univelkaisena ja itkevän vauvan kanssa saattaa mennä hermo siihen että taaperon pitää välttämättä riisua kaikki vaatteensa, jos olen ne hänen mielestään pukenut väärässä järjestyksessä. Tai jos myöhästytään bussista sen takia että lapsen on pakko palata sammuttamaan kotimme valot tietyssä järjestyksessä, jos minä olen erehtynyt ne väärin sammuttamaan.



Minusta lapsellani on selvä Asperger, mutta päiväkoti ei pyynnöistäni huolimatta ala millekään erityislastentarhanopettajan kutsumisen kanssa.

ap

perheistä, joissa sellainen on?

Omasta viestistäni en löytänyt, että olisin sanonut vihaavani lasta tai kokeneen, että hän on tehnyt elämästäni helvettiä. Miksi laitat sanoja suuhuni?

Osaan hyvin erottaa lapsen käytöksen ja persoonan toisistaan; käytös rasittaa ja huolettaa, mutta lapsi itsessään on hyvä ja rakas.

Olen tietoinen myös siitä, ettei haastavaa lasta saa pukea "mustan lampaan pukuun", helpomman ollessa se viaton, "valkoinen lammas". Siksi on tärkeää tietoisesti kehua lasta niissä asioissa, joissa hän onnistuu sekä tietysti hänen persoonaansa.

Olet joko vahingossa tai ihan tarkoituksella ymmärtänyt osittain väärin kuin vaativa erityislapsi. Jos ei ole kokemusta tällaisesta lapsesta, ei kannattaisi antaa ohjeitakaan.

Sinulle, jonka empatia riitti sen toteamiseen, että olisiko pitänyt miettiä asiaa ennen toista lasta: itse odotin kehitysvaihe ja vuosi kerrallaan, että lapsi seestyy vain hitaammin, koska kaikki hokivat, että kaikki lapset kiukuttelee, juoksevat kuin päättömät kanat, sanoo rumasti, iskee hiekkalaatikolla lapiolla päähän jne. Lapseni ärtyisyys ja levottomuus näkyi jo synnytyslaitoksella, mutta vasta jälkikäteen on tullut varmistus siitä, että hän on huomattavasti haastavampi kuin esim. pienempi sisarensa.

Nyt kun lapsi on eskarilainen ja mietitään kouluun lähtöä, on asiaan alettu paneutua ja lasta lähdetään todennäköisesti tutkimaan. Tämäkin lapseni on rakas ja korvaamattoman arvokas, mutta kun vertaan häntä pikkukakkoseen, huomaan rauhoittumiskyvyssä ja käytöksessä eron kuin yöllä ja päivällä. Jos minulla oli vain kuopuksen kaltaisia lapsia, selostaisin rinta rottingilla, että lapsen käytös on vain kasvatuksesta, rajoista, johdonmukaisuudesta, vuorovaikutuksesta kiinni - vika on vanhemmissa ja kasvatuksessa, jos lapsi ei sopeudu perheen tapoihin, sääntöihin ja yleisiin käyttäytymisnormeihin.

Kyllä minä ainakin ymmärrän erikoislapsien eron ja sen väsyttävyyden ja vaativuuden mutta onko se nyt oikein sellainenkaan että erityislasta kohtaan aletaan olemaan vihamielisiä ja ajatellaan tällä asenteella:

"Tuo kauhea kakara pilaa minun elämän ja tekee elämästäni helvettiä! Koskaan ei mene mikään hyvin kun aina vaan tuo yksi pilaa kaiken ja on niin vaikea."

Toki välillä ajatukset menee varmasti tuolle radalle ja se on luvallista mutta ei sitä lapselle pitäisi koskaan näyttää ja eikä syyllistää lasta sillä että hän on vaativa. Pienelle lapselle on varmasti valtava lisärasite ja tuska jos hän vaistoaa itseensä kohdituvan vihamielisyyden.

Alun perin se pointtini ei ollut osoitettu kenellekään henkilökohtaisesti vaan oli ylipäänsä kannustava muistutus kaikille äideille joilla on vaikeita päiviä kovapäisten uhmakiukkuilijoidensa kanssa.

Siihen joku alkoi naukua että tiedetäänkö täällä ylipäänsä millainen on vaativa tai erityislapsi... Juu kyllä tiedetään mutta tarkoituksena oli muistuttaa helpompien, vaativampien, erityislapsien ja ihan kaikkien lasten vanhemmille että yrittäkää jaksaa siinä hankalassa ajassa löytää oikeat avaimet älkääkä pukeko lastanne "mustaan lampaan pukuun" kuten hienosti osasit tiivistää mitä tarkoitin.

Syy miksi halusin muistuttaa asiasta on että olen viimeaikoina nähnyt kuinka käy joissakin perheissä kun jostakin lapsesta aletaan jatkuvasti puhumaan pahasti ja kuinka hirveän hankala se lapsi vaan on eikä nähdä mitään positiivista tai ymmärretä ettei se lapsi osaa katkaista ilman apua sitä negatiivisuutta.

Ap, jaksamista sinulle. Uskon että on varmasti väsyttäviä ja ärsyttäviä nuo tilanteet. Koita vaikka yrittää ennakoida tilanteita varaamalla aina vähän enemmän aikaa...

Sinä "uskot" ja "ymmärrät", mutta et vakuuta kommenteillasi oikeasti omakohtaisesti elettynä kokeneen, millaista on elää ap:n kuvaaman lapsen kanssa.

"Koita vaikka yrittää ennakoida tilanteita varaamalla aina vähän enemmän aikaa..."

Kyllä kyllä.

Minkä ikäisiä lapsia sinulla on? Ovatko he tavallisia "kovapäisiä uhmakiukkuilijoita" vai onko sinulla yhtään erityislasta? Minulla on molempia yksi tai toinen ei edes ole kovapäinen, vaan hyvin yhteistyökykyinen ja -haluinen. Toinen on sitten saanut syntyessään toisenkin puolesta ruutia ja pippuria, ylivilkkautta ja impulssikontrollin heikkoutta. Tiedän, että lapsissa on eroja ja tuntuu päähän taputtelulta antaa sellaisia ohjeita erityislapsen vanhemmille, jotka pätevät hyvin tavallisen uhmaikäisen kanssa, mutta eivät yksistään riitä haastavamman lapsen kohdalla.

*****

Ap, eihän sinun oikeutesi saada lapsellesi tutkimuksia ole riippuvainen päiväkodista. Ota yhteyttä neuvolaan, kyllä sieltä asia lähtee rullaamaan. Jos teillä on lapsivakuutus, selvitä asiaa yksityisen terveydenhuollon kautta.

Älä hyvä ihminen takerru ja ota itseesi!

Omasta viestistäni en löytänyt, että olisin sanonut vihaavani lasta tai kokeneen, että hän on tehnyt elämästäni helvettiä. Miksi laitat sanoja suuhuni?

Osaan hyvin erottaa lapsen käytöksen ja persoonan toisistaan; käytös rasittaa ja huolettaa, mutta lapsi itsessään on hyvä ja rakas.

Olen tietoinen myös siitä, ettei haastavaa lasta saa pukea "mustan lampaan pukuun", helpomman ollessa se viaton, "valkoinen lammas". Siksi on tärkeää tietoisesti kehua lasta niissä asioissa, joissa hän onnistuu sekä tietysti hänen persoonaansa.

Olet joko vahingossa tai ihan tarkoituksella ymmärtänyt osittain väärin kuin vaativa erityislapsi. Jos ei ole kokemusta tällaisesta lapsesta, ei kannattaisi antaa ohjeitakaan.

Sinulle, jonka empatia riitti sen toteamiseen, että olisiko pitänyt miettiä asiaa ennen toista lasta: itse odotin kehitysvaihe ja vuosi kerrallaan, että lapsi seestyy vain hitaammin, koska kaikki hokivat, että kaikki lapset kiukuttelee, juoksevat kuin päättömät kanat, sanoo rumasti, iskee hiekkalaatikolla lapiolla päähän jne. Lapseni ärtyisyys ja levottomuus näkyi jo synnytyslaitoksella, mutta vasta jälkikäteen on tullut varmistus siitä, että hän on huomattavasti haastavampi kuin esim. pienempi sisarensa.

Nyt kun lapsi on eskarilainen ja mietitään kouluun lähtöä, on asiaan alettu paneutua ja lasta lähdetään todennäköisesti tutkimaan. Tämäkin lapseni on rakas ja korvaamattoman arvokas, mutta kun vertaan häntä pikkukakkoseen, huomaan rauhoittumiskyvyssä ja käytöksessä eron kuin yöllä ja päivällä. Jos minulla oli vain kuopuksen kaltaisia lapsia, selostaisin rinta rottingilla, että lapsen käytös on vain kasvatuksesta, rajoista, johdonmukaisuudesta, vuorovaikutuksesta kiinni - vika on vanhemmissa ja kasvatuksessa, jos lapsi ei sopeudu perheen tapoihin, sääntöihin ja yleisiin käyttäytymisnormeihin.

Kyllä minä ainakin ymmärrän erikoislapsien eron ja sen väsyttävyyden ja vaativuuden mutta onko se nyt oikein sellainenkaan että erityislasta kohtaan aletaan olemaan vihamielisiä ja ajatellaan tällä asenteella:

"Tuo kauhea kakara pilaa minun elämän ja tekee elämästäni helvettiä! Koskaan ei mene mikään hyvin kun aina vaan tuo yksi pilaa kaiken ja on niin vaikea."

Toki välillä ajatukset menee varmasti tuolle radalle ja se on luvallista mutta ei sitä lapselle pitäisi koskaan näyttää ja eikä syyllistää lasta sillä että hän on vaativa. Pienelle lapselle on varmasti valtava lisärasite ja tuska jos hän vaistoaa itseensä kohdituvan vihamielisyyden.

Alun perin se pointtini ei ollut osoitettu kenellekään henkilökohtaisesti vaan oli ylipäänsä kannustava muistutus kaikille äideille joilla on vaikeita päiviä kovapäisten uhmakiukkuilijoidensa kanssa.

Siihen joku alkoi naukua että tiedetäänkö täällä ylipäänsä millainen on vaativa tai erityislapsi... Juu kyllä tiedetään mutta tarkoituksena oli muistuttaa helpompien, vaativampien, erityislapsien ja ihan kaikkien lasten vanhemmille että yrittäkää jaksaa siinä hankalassa ajassa löytää oikeat avaimet älkääkä pukeko lastanne "mustaan lampaan pukuun" kuten hienosti osasit tiivistää mitä tarkoitin.

Syy miksi halusin muistuttaa asiasta on että olen viimeaikoina nähnyt kuinka käy joissakin perheissä kun jostakin lapsesta aletaan jatkuvasti puhumaan pahasti ja kuinka hirveän hankala se lapsi vaan on eikä nähdä mitään positiivista tai ymmärretä ettei se lapsi osaa katkaista ilman apua sitä negatiivisuutta.

Ap, jaksamista sinulle. Uskon että on varmasti väsyttäviä ja ärsyttäviä nuo tilanteet. Koita vaikka yrittää ennakoida tilanteita varaamalla aina vähän enemmän aikaa...

ei kannata lukea, jos kaikki vähänkin poikkeava tuntuu sitten siltä, että omalla lapsella on jokin neurologinen tms muu häiriö. Lapset osaavat olla rasittavia ilman, että heillä on terapiaa vaativia häiriöitä. Tuntuu että täällä suurimmalla osalla on erityislapsi, kasvatuksessahan ei voi olla puutteita...

Että mitä asperger-lapsi tai epäilty tekee jos äiti sanookin että äiti sammutti tänään valot eikä niitä enää jäädä sammuttelemaan? Siis jos vaan iskee lapsen rattaisiin ja vyöt kiinni ja lähtee menemään? Meillä on ihan terveet lapset mutta niillekin tulee joskus ihme riittejä ja saattavat aina haluta jonkun tietyn mukin mistä juovat tai tietyn mekon päälle. Mutta jos se ei onnistu niin sitten se ei onnistu. Huutavat aikansa ja sitten juovat jostain muusta mukista tai ovat juomatta sillä kertaa.

"Meillä ollaan alusta asti annettu pikkusisrusta isommille sisaruksille syliin. Sanottu että vauva on hänen ikioma pikkuveli/sisko. Annetu tutustua, suukottaa, koskea ja hoivata. Olemme ottaneet isompia lapsia syliin ja huomioineet vauvan hoidon yhteydessä ja lomassa. Joskuson saanut vauvakin hetken odottaa kun on autettu isompia ensin. Lisäksi ollaan järjestetty kahdenkeskeistä aikaa ja anettu syliä, halia, pusua ja kerrottu sitä kuinka rakkaita lapset meille ovat.

Meillä ei ole koskaan esiintynyt rajua mustasukkaisuutta joka olisi kohdistunut vauvaan. Vaan huomion puutteesta ollaan ärjytty meille vanhemmille ja me ollaan yritetty tunnistaa mistä tuulee. Vauvojen liikkeellelähtö on tuottanut pientä närää mutta siitäkin ollaan yli päästy sovulla."



Silti välillä päivät on uhmaikäisen kanssa yhtä helvettiä, kiusaa vauvaa ja tekee muuta tyhmää. Erityisesti mua sapettaa tuo vauvan kiusaaminen. Lapset nyt vaan on eriluontoisia, mutta kiva että teillä on asiat menny noin hyvin.



Tsemppiä ap, et ole yksin. ei tässä auta muu kuin kasvattaa omaa pinnaa ja ymmärtää ja rakastaa ja rakastaa :) Uskon että jossain vaiheessa helpottaa, ikäeroa meillä 2v6kk.

niin kamalaa huutoa yms kuin se joskus onkin. Itsellänikin on vaativan temperamentin omaava lapsi, joten tiedän mistä puhut. Olet raskautesi vuoksi varmaan ihan väsynyt ja sinun pitää saada levätä. Ota rennosti. Lapset vaistoavat yllättävän paljon aikuisten tunnetiloja, en tarkoita nyt syyllistää sinua vaan ihan kokemukselle sanon, että meillä ainakin just tunneherkkä esikoinen kiukkuaa eniten,raivoaa ja huutaa kun itsekin olen hermona, vaikka kuinka yrittäisin olla johdonmukainen ja rauhallinen, kun sisällä kiehuu.



Totta kai kysessä voi olla myös joku sairaus, mutta ensisijaisesti sinuna miettisin: saatko itse/saako lapsi riittävästi lepoa? mites allergioiden laita? Syökö riittävästi? Saako huomiota ja seuraa riittävästi? Osallistuuko isä ja ymmärtääkö väsymyksesi tällä hetkellä?



Uhma on normaalia irroittautumista äidistä. Täytyy olla myös asioita, joita lapsi saa itse päättää. Tietenkin ruokailu, pukeutuminen, nukkuminen ovat aikuisten vastuulla, mutta hän ehkä haluaa nyt hieman sinusta itsenäistyä. Anna lapsen päättää joistakin pienistä asioista välillä, kysy hänen mielipidettään esim. leikitäänkö nyt autoilla vai junaradalla -tyyppisissä jutuissa. Lapsi harjoittelee tahtomista, eikä lasta saa kuitenkaan täysin alistaa, etkä varmaan niin tietenkään ole tehnytkään. yritän vain selittää, että tahtominen on myös tärkeä asia tässä maailmassa, ei täällä muuten pärjää. Täytyy vaan yrittää keksiä keinoja siihen, millä tavoin lapsesi voi sitä harjoitella. Ja se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Tiedän... mutta näin meillä yritetty ja kaksi lasta myös. Väsymyksen äärirajoilla olen itsekin usein ollut, mutta eteen päin vaan. Kaikki helpottaa, lapset kasvaa ja muistot kultaantuu mielessä.



Jaksamista sinulle ja lapsille!!!

Asiaa olisi hyvä pohtia ammattilaisten kanssa. Ei täällä nettisivuilla saa kuin jokaisen omasta elämästä nousevia kokemuksia, mielipiteitä ja neuvoja.



Totta kai kasvatusta tarvitsevat kaikki lapset ja suurta jämptiyttä ja johdonmukaisuutta sellaiset lapset, joilla mopo meinaa karata käsistä kaksi kertaa minuutissa. Ei hyödytä laittaa vastakkain kasvatusta ja erityishuomiota, pääasiassa, että jokainen syntyvä lapsi saisi parhaan mahdollisen tuen ja perustan kasvulleen.



Oma vilperttini, jota nyt eskarilaisena aletaan todnäk tutkia kouluun menon takia, keikautti 2-vuotiaana pienemmän sisaruksen vaunut nurin perin ulkona, kun palasin sisälle hakemaan harson vaunuihin. Hän halusi vain hyssyttää vaunuja ja hups heikkaa tyrkkäsi samalla vaunut alas ulko-oven edessä olevalta porrastasanteelta. Tämä ei ole todistus lapsen erityisominaisuuksista, näitä voi tapahtua kenen tahansa lapsen kanssa, mutta on kuvaus siitä, millaista on elää impulsiivisen lapsen kanssa. Tämän jälkeen en kääntänyt selkääni ja jättänyt esikoista vauvan kanssa kahdestaan sekunniksikaan. Vauva ei onneksi loukkaantunut tilanteessa. En ajattele, että esikoinen oli millään tavoin kasvatusvajeessa, ei hän tehnyt tekoa ilkeyksissään, ei hän edes noin pienenä osannut varmaan ajatella yhtään, mitä tapahtuu, kun tyrkkää vaunut alas.

kuin vaativa erityislapsi. Jos ei ole kokemusta tällaisesta lapsesta, ei kannattaisi antaa ohjeitakaan.

Sinulle, jonka empatia riitti sen toteamiseen, että olisiko pitänyt miettiä asiaa ennen toista lasta: itse odotin kehitysvaihe ja vuosi kerrallaan, että lapsi seestyy vain hitaammin, koska kaikki hokivat, että kaikki lapset kiukuttelee, juoksevat kuin päättömät kanat, sanoo rumasti, iskee hiekkalaatikolla lapiolla päähän jne. Lapseni ärtyisyys ja levottomuus näkyi jo synnytyslaitoksella, mutta vasta jälkikäteen on tullut varmistus siitä, että hän on huomattavasti haastavampi kuin esim. pienempi sisarensa.

Nyt kun lapsi on eskarilainen ja mietitään kouluun lähtöä, on asiaan alettu paneutua ja lasta lähdetään todennäköisesti tutkimaan. Tämäkin lapseni on rakas ja korvaamattoman arvokas, mutta kun vertaan häntä pikkukakkoseen, huomaan rauhoittumiskyvyssä ja käytöksessä eron kuin yöllä ja päivällä. Jos minulla oli vain kuopuksen kaltaisia lapsia, selostaisin rinta rottingilla, että lapsen käytös on vain kasvatuksesta, rajoista, johdonmukaisuudesta, vuorovaikutuksesta kiinni - vika on vanhemmissa ja kasvatuksessa, jos lapsi ei sopeudu perheen tapoihin, sääntöihin ja yleisiin käyttäytymisnormeihin.

Kyllä minä ainakin ymmärrän erikoislapsien eron ja sen väsyttävyyden ja vaativuuden mutta onko se nyt oikein sellainenkaan että erityislasta kohtaan aletaan olemaan vihamielisiä ja ajatellaan tällä asenteella:

"Tuo kauhea kakara pilaa minun elämän ja tekee elämästäni helvettiä! Koskaan ei mene mikään hyvin kun aina vaan tuo yksi pilaa kaiken ja on niin vaikea."

Toki välillä ajatukset menee varmasti tuolle radalle ja se on luvallista mutta ei sitä lapselle pitäisi koskaan näyttää ja eikä syyllistää lasta sillä että hän on vaativa. Pienelle lapselle on varmasti valtava lisärasite ja tuska jos hän vaistoaa itseensä kohdituvan vihamielisyyden.

voi vaikka puhua niistä etukäteen neuvolassa. On se kumma että täällä yhtäkkiä lähes kaikki ovat niitä pyhimyksiä, jotka eivät äitiyden vaikeutta koskaan valita ja valehtelevat silmät suurina nauttivansa elämän vittumaisuudesta.

Että meidän vilkas poika kun on aina niin hankala ja kiukkuaa, niin TÄYTYYHÄN siinä olla joku neurologinen vika! Enkä nyt sano, etteikö ap:n lapsella voi olla oikeasti niin, mutta täällä tuntuu olevan paljon äitejä, jotka selittää kaikki ongelmat lapsensa kanssa "diagnosoimattomalla adhd:lla" tms...



Itselläni on ihan normaali, äärettömän jääräpäinen ja omatahtoinen poika. Sellaisen lapsen kanssa täytyy olla erityisen johdonmukainen eikä antaa tuumaakaan periksi silloin kun kyse on uhmaamisesta. Lapsi myös vaatii niin paljon huomiota, että sitä ei voi kukaan yksi ihminen hänelle antaa. Täytyy vain antaa tarpeeksi ja sen jälkeen lapsen täytyy vain oppia sietämään pettymys siitä, ettei kukaan voi olla hänen viihdytyskeskuksensa 24/7. Pidemmän päälle se tekee lapselle vain hyvää.



Meillä oli suunnilleen sama tilanne kuin ap:lla nyt. Kuopuksen raskausaikana olin jatkuvasti väsynyt ja pettynyt itseeni äitinä, ja esikoisen uhma oli aivan kamalaa. Kummasti se kuitenkin helpotti muutaman kuukauden päästä. Itselläni helpotti ihan sekin, että synnytin ja sain hormonit tasaantumaan. olin itsekin paljon tasapainoisempi, enkä niin herkkä kaikelle, mitä esikoinen teki.

voi vaikka puhua niistä etukäteen neuvolassa. On se kumma että täällä yhtäkkiä lähes kaikki ovat niitä pyhimyksiä, jotka eivät äitiyden vaikeutta koskaan valita ja valehtelevat silmät suurina nauttivansa elämän vittumaisuudesta.

JOO, VOI VALITTAA! ihan vapaasti joka päivä! vaikka ihan aina jos helpottaa!!!!

Puhe ja muistuttaminen oli SIITÄ, että on tärkeää ettei sitä lastansa ala kohdella omien ajatusten mukaan.

Voiko joku äiti täällä sanoa että olen väärässä kun sanon että meitä äitejä SAA vituttaa, harmittaa, väsyttää, suututtaa, vihastuttaa, surettaa jne...

Mutta äidin kuuluu tiedostaa nämä tunteet ja erottaa ne pois omasta käytöksestä. Välillä tulee oltua ikävä ja se on inhimillistä mutta älkää arvoisat äidit jääkö kylpemään käytökseltänne ja mieleltänne sinne negatiivisuuteen ja vihamielisyyteen!

Lapsi ei ansaitse pahimmassakaan uhmassa että äiti osoittaa hänelle vihaa ja inhoa päivästä toiseen. Lapsi ei osaa katkaista negatiivistä tunneketjua vaan aikuisen vastuu on tehdä se!