Vaaditaanko vanhemmilta nykyään enemmän kuin ennen?

ollut niin positiivinen asia mitä nykyisin kuvitellaan?



Silloin ihmisillä oli ehkä vähemmän hyväksyttyjä toimintatapoja, sukupuoli, ikä yms. rajoittivat enemmän valinnanmahdollisuutta ja yhteisö saattoi hyvin tiukasti ohjata ihmistä toimimaan tiukkojen normien mukaisesti. Lapsille se ehkä saattoi olla tukikin, ei päässyt lipeämään kaidalle polulle yhtä helposti kuin sallivammassa ympäristössä.



Toisaalta ennen lasten kasvatuskäytännöt olivat usein mitätöiviä ja itsetunnon kehitykselle haitallisia (vaikkakin työnteon kautta lapset saivat rakennettua kuvaa itsestä pärjäävänä ja tarpeellisena ihmisenä).



Luulisin, että entisaikojen kaivattu yhteisöllisyys on voinut olla hyvinkin raadollista ja eriarvoistavaa, eikös Suomi ole väärällään tarinoita hirviö-anopeista, joiden mielivaltaa miehensä maatilalle muuttaneet miniät ovat joutuneet kokemaan näissä suurperheissä?

Kyllä esim. monien nuorten naisten asema on ollut aivan sietämätön, kiitos yhteisöllisyyden.

siis sen asian kanssa, että tuntuu suomen nykynuoriso voivan huonosti. Suurin syy siihen että lapset voi huonosti on se että, nykyään niitä paapotaan liikaa. Vanhemmat pelkäävät lapsiaan, ei uskalleta suunnilleen koskea kun kuvitellaan että se on pahinpitelyä ja lapset kyllä tietää tämän. Sama opettajien kanssa. Ennen opettajia kunnioitettiin ja opettajilla oli auktoriteettiä, ei ole enää, se on viety niiltä pois.

Kuria lapset tarvitsee ja rajoja, en tarkoita mitään pahoinpitelyä kurilla tms. mutta jämäkkää otetta. Eikä se lapsi siitä traumatisoidu jos ottaa kädestä kiinni tiukasti ja vie huoneeseen jne.

paljon vakavammin kuin aiemmin.



Mitenhän on mielenterveydenhäiriöiden esiintyvyyden kanssa- millaisia muutoksia siihen on tullut?



Ainakin skitsofrenia on vähentynyt, mutta masennus ja ahdistuneisuushäiritö lisääntyneet. Nythän ihmisiltä vaaditana tosiaan todella paljon kaikilla elämänalueilla, samalla kuin valinnanmahdollisuuksia on huimasti enemmän kuin ennen. Se varmasti luo ahdistusta ja masennustakin, koska ei voi olla koskaan varma siitä, että on tehnyt oikeita valintoja. Kun epäonnistuu, nykyisen eetoksen mukaan ei voi kuin syyttää itseään, sillä jokainen on oman onnensa seppä ja siten epäonnistuminenkin kiinni vain omasta itsestä - vaikka oikeasti ihmisen valintoihin vaikuttavat yhä edelleen paljon myös ihmisestä itsestään riippumattomat asiat.



Kyllä monia ahdistaa, kun ei tiedä, miten luovia ristiriitaisten vaatimusten suossa. Jos oma identiteetti on rakentunut heikoksi (mediahan sitä ohjaa yhä enemmän, ei enää traditionaaliset tekijät, jotka "pysyviä"), toimintakyvyn säilyttäminen on hankalaa etenkin murrosikäisille, joilla muutenkin on elämässään siirtymävaiheessa.

mutta pari asiaa tuli mieleen. Ensinnäkin maailma on erilainen. Pari sukupolvea sitten elettiin erittäin homogeenisessa maailmassa, jossa kaikilla oli paikkansa ja mikään ei muuttunut. Mikä oli sekä siunaus että kirous, riippuen ihmisestä. Useimmille se, että elämä kulkee väistämättä tuttuja ratoja, on helpotus. Mutta on niitäkin, jotka ei oikein kuulu porukkaan, ja joille olisi helpotus päästä eroon tutuista ympyröistä (esim. homot).



Toiseksi ennen lapsiin ei panostettu millään tavalla. Lapsia saatiin ja varmasti useimmiten rakastettiinkin, mutta he kasvoivat siinä sivussa. Ei kukaan ajatellut, miten vanhempien toiminta mahdollisesti vaikuttaisi lapsiin, vaan lasten tuli sopeutua aikuisten maailmaan, piste. Tottakai tällainen vanhemmuus on äidille leppoisampaa kuin nykyäitiys, jossa toiset äidit tuomitsevat pepsi maxin juomisenkin!

välinpitämättömyydelle tai sille, että vanhempi ei oman syyllisyydentunteensa takia halua aiheuttaa lapselleen mielipahaa rajoittamalla tätä sen lyhyen laatuajan aikana, mitä aikuinen ja lapsi ovat kontaktissa päivän aikana?



Paapojia taitavat olla ne, joilla ei riitä energiaa lastensa ohjaamiseen ja kasvun tukemiseen. Siten paapominen olisi yhteydessä pikemminkin siihen, ettei lapseen panosteta kuin siihen, että lapseen panostetaan - aikaa ja huomiota nimittäin.



Aika harva vanhempi, jolla on riittävästi aikaa lapselleen tai itsellä tarpeeksi energiaa eli jaksamista taitaa paapoa lastaan?

Ovatko nämä "paapotut" lapset niitä, jotka eivät saa sitä kaikkein tärkeitä mitä kehitykselleen tarvitsisivat: vanhempansa riittävää huomiota ja aikaa sekä hyväksyntää.



Mitä lapseen panostaminen on? Mikä tapa panostaa lapseen on sellaista, millä oikeasti on merkitystä lapsen hyvinvoinnille ja milloin panostus palvelee pikemminkin vanhemman hyvinvointia ja identiteettiä tai imagoa?

että aikuinen onohtaa oman elämänsä ja identiteettinsä ja ottaa elämänsä ykkösprioriteetiksi lapsen suojelemisen pettymyksiltä. Toki jokainen vanhempi varmaan asettaa lapset tietyssä määrin itsensä edelle, mutta jotenkin vinksahtaneeksi se käy, kun vanhempi alkaa ajatella, että on lasten hyvinvoinnin lisäksi vastuussa lasten jatkuvasta hyvästä mielestä, siitä, että näillä on "kivaa". Usein taustalla on nimenomaan oma huono itseluottamus ja epävarmuus vanhempana ja ehkä omat huonot lapsuudenkokemukset. Halutaan olla niin kovasti hyvä vanhempi, että tehdään karhunpalvelus lapselle. Eletään ikään kuin lapsen elämää lapsen puolesta, eikä anneta lapselle tilaa luoda itse omat olemisen tapansa.

sen onnistuminen/epäonnistuminen nähdään vasta vuosien päästä ja kaikki ihmisen elämässä ei ole kasvatuksen tulosta.



Nykyinen sukupolvi vanhempia on se sukupolvi, joka yrittää korjata suunnilleen kaikki menneiden sukupolvien tekemät virheet. Ennenhän esim. vanhempien auktoriteetti oli täysin kiistaton, käytettiin ruumiillista ja henkistä kuritusta, jopa väkivaltaa. Myös opettajilla yms. oli valta käyttää fyysisiä kurituskeinoa. Kuinka ehjiä ihmisiä nämä meidän vanhempamme ovat? Ei kuulkaa kovin hurrata; alkoholin käyttö kasvaa jatkuvasti ikääntyneiden keskuudessä, masennus on yleistä jne.



70-luvun vanhemmat sen sijaan yrittivät korjata autoritääristä kasvatusta ja sen ikäpolven lapset kasvoivat usein aika vapaasti. Ketkä sitten ovat juuri näitä "huonosti voivien nykynuorten" vanhempia; 60- ja 70- luvun kasvatit.



Nykyisin vanhemmilta vaaditaan aika paljon: pitää olla rajat ja rakkautta, ei saa olla liian tiukka kuitenkaan, lasten fyysinen kuritus on kielletty (mikä on kyllä ihan asiaa mielestäni), pitää ostata tukea lapsen itsetuntoa, pitää pitää huolta parisuhteesta, pitää pitää huolta itsestä, ei saa muuttua vain pelkäksi äidiksi, pitää sitä pitää tätä...Karmeat paineet kasataan vanhempien harteille. Ja sama on myös lasten kohdalla: pitää olla oikean kokoinen ja näköinen, pitää oppia kaikki aikatalussa tai alkaa tutkimusrumba ja ihmettely, pitää opiskella, että saavuttaa elämässään asioita jne jne jne.



Nykyisin yhteiskunta on jakautunut aika selväsi luokkiin. Enemmistö voi oikein hyvin; lapset kasvavat hyvissä oloissa ja kaikkea on riittävästi ellei jopa liikaa. Toisaalta taas on niitä, joilla ei mene hyvin. Heillä ei mene ollenkaan hyvin. Heiltä puuttuu niin paljon, ettei normaaleista oloista tuleva sitä edes ymmärrä. Nousukaudella nämä huono-osaiset ovat jääneet ilman tukea ja apua, tuskin sitä tulee nyt lamankaan aikana. Hyvinvoivat voivat kaikinpuolin hyvin ja ne jotka voivat huonosti, voivat TODELLA huonosti.

hemmottelua ja ylihuolehtimista.

Ei ennen lapset juosseet juuri missään harrastuksissa vaan oltiin perheen tai kavereiden kesken. Nykyään on normi että pitää olla muskaria, urheilua ja niin paljon rientoja että lapset on ihan loppuunpalaneita. Työn lisäksi ajetaan illat pakoputki punaisena harrastuksista toiseen. Sitä oikeaa yhdessäoloa on todella vähän. On ihan kummallista ja outoa jos lapsella ei ole paljon harrastuksia. Kun ruvetaan oikein miettimään niin kuinka paljon työssäkäyvät vanhemmat viettävät aikaa lasten kanssa puuhastellen taitaa luku olla todella pieni. Aamulla "nähdään" tunti. Koulun tai tarhan jälkeen harrastuksiin siellä 2-3 tuntia. Kotona nähdään pikaisesti ja sitten nukkumaan. Lomatkin menee jollain leirillä tai muissa harrastuksissa. Se on se opettaja tai tarhantäti joka viettää eniten aikaa lastemme kanssa.

Minusta nykyisin pääsee helpommalla. Ne paineet on itse luotuja. Ja niitä luodaan, kun on liian helppoa. Meidän lapsilla ei ole mitään harrastuksia. Eivät he sellaisia tarvitse. Vietetään paljon aikaa perheen kesken ja eletään rennosti. Ei elämän tartte olla kilpailua. Toki minäkin alkaisin tuntea stressiä, jos alkaisin tuohon typerään kilpavarusteluun.

tämä yhteiskunta on mennyt sellaiseksi, että kaikilta vaaditaan yhä enemmän ja enemmän.



Lapsilta vaaditaan koko ajan enemmän, vanhemmilta vaaditaan enemmän, työntekijöiltä vaaditaan enemmän, pomoilta ja työpaikoilta vaaditaan enemmän, päivähoitopaikoilta ja kouluilta vaaditaan enemmän, joka alalla vaaditaan enemmän, palveluilta vaaditaan enemmän... Me ihmiset olemme muuttaneet tämän yhteiskunnan niin ahneeksi, että toivottavasti tällä ei ole p...nen loppu!

Minusta lapsilta vaaditaan liian vähän. Lapsilta vaaditaan liian vähän asioita, jotka helpottaisisivat elämää sitten teini-iässä ja aikuisena. Ei vaadita sitoutumista, pitkäjänteisyyttä, pettymyksen sietämistä, työntekemistä, kohteliaisuutta, empaattisuutta ja sääntöjen noudattamista.



Ilman näitä taitoja elämä on todella hankalaa ja raskasta, ylivoimaista.



Lapsilta vaaditaan taitoja koulussa ja harrastuksissa mutta kukaan ei ole opettanut tai opeta ja vaadi työntekemistä näiden asioiden eteen. Pitkäjänteisyys puuttuu.



Haluttaisiin vain syödä rusinat pullasta.

Lapsilta vaaditaan liian vähän asioita, jotka helpottaisisivat elämää sitten teini-iässä ja aikuisena. Ei vaadita sitoutumista, pitkäjänteisyyttä, pettymyksen sietämistä, työntekemistä, kohteliaisuutta, empaattisuutta ja sääntöjen noudattamista.

Ilman näitä taitoja elämä on todella hankalaa ja raskasta, ylivoimaista.

Tarkoitinkin juuri sitä, että lasten on osattava aina vaan nuorempana enemmän ja enemmän asioita. Hyvänä esimerkkinä on mielestäni päiväkodissa, kun eskarissa harjoitellaan kouluun menoa ja erilaisia taitoja siihen liittyen. No sitten jonain vuonna keksittiin, että tiettyjä asioita tulisi harjoitella eskaria varten (ja osa asioista samoja, joita aikaisemmin harjoiteltiin koulussa eskaria varten). Ja pienten ryhmässä tarvii harjoitella kantamaan tarjotinta, koska isojen ryhmässä seuraavana vuonna tulee osata! (Ihan niinkuin siellä isompien ryhmässä ei ehtisi harjoitella sitä...). Ja toisaalta lapsilta vaaditaan paljon sellaista, joista lasten ei tarvitsisi kantaa huolta. Mutta sitten lapsilta ei kylläkään vaadita juuri noita mainitsemiasi TARPEELLISIA taitoja... T.31

lapsilta vaaditaan toisaalta paljon ja liikaa, toisaalta jossain asioissa liian vähän.



Enemmän pitäisi vaatia kotitöihin osallistumista (kasvataa tunnetta tarpeellisuudesta ja lisää omanarvontunnetta ja perheen yhteisyyttä), rajojen ja vaateiden sietämistä ja tylsyyden sietämistä (aina ei ole kivaa ja megaelämyksiä).

Toisaalta monet vaativat lapselta aivan liikaa itsenäisyyttä ja kykyä selvitä asioista yksin.



Ihmiset tuntuvat olevan järjestäen addiktioituneita ties mihin sekä yleisesti ahneita materiaalisesti sekä ahneita elämyksille yms. Eikö se ole merkki siitä, että ihminen on jäänyt vaille perusturvallisuuden tunnetta sekä sitä, ettei ole tullut hyväksytyksi, nähdyksi ja kuulluksi kokonaisena ihmisenä, ei ole kehittynyt riittävästi keinoja käsitellä vaikeita tunteita muuten kuin sitten "hukuttamalla" ahdistusta ja stressiä jonkin asian ylenmääräiseen kuluttamiseen (vaikka sitten tv, netti, alkoholi, alinomainen puuhailu, pakkotoiminnat tai- ajatukset jne).