Lapsettomuus ei ole mikään "kriisi".

Tai ehkä sitten, jos vanhemmat on aivokirurgeja, kaikki sukulaiset, kaikki ystävät ja itsekin olet kasvanut siihen ajatukseen, että olet jonain päivänä aivokirurgi. Sitten et pystykään siihen, mihin jokainen serkun kummin kaimakin pystyy eli aivokirurgiksi. Siinä sinulle oikea vertauspohja.



Lapsettomuus on rankkaa. Itse olin superpirteä lapseton ja jaksoin aina innostua sydän verillä toisten lapsista ja vauvoista. Lopulta vuosien jälkeen tärppäsi ja minäpä masennuin siitä. Olin koko odotusajan sairaslomalla keskivaikeasta masennuksesta ja psykoterapiassa tätä purettiin pitkään. Tottakai masennuksen taustalla on raskaita kokemuksia, mutta raskain oli tämä lapsettomuus ja se, etten koskaan suostunut antaa tunteiden tulla siinä asiassa vaan teeskentelin pirteää ja iloista vuodesta toiseen, koska olihan asiat muuten niin hyvin...



Onneksi toivuin siitä pikkuhiljaa ja vauvan synnyttyä ei onneksi puhjennut uutta masennusta. Nyt tuosta on jo vuosia aikaa ja masennus ei ole uusinut, mutta oikeasti oli opetus siitä, kuinka vaikea asia lapsettomuus voi olla ja horjuttaa mielenterveyttäkin, jos sitä ei anna itsensä surra kunnolla.

Se ajatus on iskostettu meidän jokaisen aivoihin ja siihen elämässä pyrimme.



Kyllä se on kriisi niille, jotka lapsia eivät saa mutta haluavat.



Se ettet sinä sitä koe kriisinä, ei poista sitä tosiasiaa että se on kriisi jollekin toiselle.

Miksi ihmeessä jokaisen olisi lisäännyttävä? Miksi juuri se muka olisi se mihin elämässä pyrimme (minä en ainakaan ole koskaan sitä pitänyt elämän tarkoituksena, SIITÄ HUOLIMATTA että minulla on kaksi lsta).

Ei nyt ainakaan tappava aivokasvain. Ei se nyt vain niin mene, että kaikki täällä elävät 90-vuotiaiksi. Ei vanhaksi eläminen ole mikään perusoikeus. Pitäisi lopettaa kaikenmaailmaan kallitt hoidot, sanon minä.

puuttuu jotakin muutakin aivokirurgilta vaadittavaa kuin vain sorminäppäryys...

ihan täysin omat lapset. Siis ei kukaan voi olla noin yksinkertaisesti ajatteleva. Tämä taitaa olla provo. Oli miten oli, niin lisääntyminen on ihmisen biologinen TARVE ja sitä on aika vaikeaa ohittaa järkipuheella.

Hän on vain läpeensä tyhmä ihminen, eikä hänellä ole edes alkeellisinta empatiakykyä. Ymmärretään yhdessä.

No kun on, se on meidän lajin säilymisen ja kehittymisen kannalta välttämätöntä tämä lisääntymistarve. Meissä elää voimakas lisääntymisvietti, tarve jakaa sukua. Siksi niin moni nainen kokee erittäin voimakkaasti vauvakuumeet ynnä muut. Aika pitkälti tämä vauva-palstakin elää näin voimakasta elämää juuri sen perustarpeen takia! Ja siksi niin monet miehet, no, tykkäävät naisista ja PALJON...



Ja poikkeuksiakin on. Itse koen tehneeni järkipäätöksen lapsen hankkimisesta. Odotin sitä kuuluisaa vauvakuumetta, kellon tikitystä. Aika hiljaista oli, mutta annoin palaa.

Sellaiselle, joka lapsia haluaa mutta ei niitä saa, lapsettomuus on varmasti kriisi. Nelikymppinen ystäväni ei taas ole koskaan lapsia halunnut, joten hänelle lapsettomuus on täysin normaali olotila, elämäntapa, jonka hän on valinnut, kuulemani mukaan joillekin sukulaisille ja työkavereille hänen vakintansa on jonkinlainen "kriisi", kun tietysti "kaikki naiset niitä lapsia haluavat"?!

Miksi ihmeessä jokaisen olisi lisäännyttävä? Miksi juuri se muka olisi se mihin elämässä pyrimme (minä en ainakaan ole koskaan sitä pitänyt elämän tarkoituksena, SIITÄ HUOLIMATTA että minulla on kaksi lsta).

Siitä huolimatta minulla on yksi lapsi, hoidoilla saatu. Tietysti voisi ajatella, että mitä enemmän lapsia, sitä enemmän se lisääntyminen on elämän tarkoitus.

Lisääntymisestä ja sen merkityksestä voit lukea enemmän peruskoulun biologian oppikirjoista.

Kaipa se voi olla kriisi jollekulle... en vain edelleenkään tajua miksi jokaisen niitä lapsia olisi saatava? Miksi se on jokin perusolettamus?



Biologia on hyvin typerä tapa selittää jotakin tällaista. Jos se olisi biologinen pakko, niin miksi kaikki naiset ja miehet (esim. minä) ei ole koskaan kokenut edes ns. vauvakuumetta? Senkin olemassaoloon en oikein usko... luulen, etä sekin on jokin tällainen pituu juttu, että "tämän ikäisen naisihmisen nyt ain pitäisi haluta lapsia".



Ja onko tyhmä aina se, joka kyseenalaistaa vallitsevia ajatusmaailmoita ja hegemonisia ideologioita (kuten ätiys ainoana oikeana naiseutena)? Minusta tyhmät seuraa ja tottelee aina.



ap



ap

....eläimistä, ettemme ole ainoastaan biologisten viettiemme vietävissä.

Suvunjatkamisviettin uskon toki. Se on kaikilla lajeilla myös ihmisellä. Se on se SEKSUAALINEN HALU.



Mutta ei mikään apina kiimassaan naiskentele siksi että saisi vauvoja.

minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, vaikka lapsi on hoidoin saatu. Ihme käsitys, että lapsettomat olisivat jotain "pakko saada lapsia" -tyyppejä.

minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, vaikka lapsi on hoidoin saatu. Ihme käsitys, että lapsettomat olisivat jotain "pakko saada lapsia" -tyyppejä.

Lykkäsimme lasten tekemistä mieheni kanssa, koska ura ja opiskelu menivät lapsen edelle. Lapsen saaminen ei tuntunut kovin tärkeältä.



Kun ikää alkoi tulla, ja täytin 35 vuotta, jätin ehkäisyn pois, ja meillä oli raskaustoive 4 - 5 vuotta. Lapsettomuustutkimuksissa kävimme, mutta kun mitään varsinaista syytä ei lapsettomuuteen löytymnyt, emme halunneet aloittaa hoitojakaan. Jos lasta ei tule, niin sitten ei tule, ajattelimme. Lapsettomuus ei ollut mikään kriisi, kummallekaan meistä.



Kunnes sitten tulin 40-vuotiaana yllättäen raskaaksi, ja sain yli kuukauden ajan nauttia äidiksi tulemisesta ja haaveilla elämästä lapsen kanssa...Raskausviikolla 8 koin keskenmenon, joka järkytti kiireisen uranaisen elämääni perinpohjin. Keskenmenon jälkeen lapsettomuudesta tuli elämäni suurin kriisi, pähkäilin omien valintojeni vaikutusta lapsettomuuteen - ja tulin siihen tulokseen, että lapsettomuushoitoja ei voisi enää lykätä. En halunnut joutua tilanteeseen, että myöhemmin elämässäni katuisin sitä, etten olisi tehnyt kaikkeani lapsen saamiseksi.



Lapsettomuushoitoihin meneminen puolestaan tarkoitti minulle työtehtävien muutosta - en enää voinut hoitaa vaativia ulkomaanmatkoja sisältäviä esimiestehtäviäni, istua päivästä toiseen pakollisissa palavereissa, koska hoitoaikatauluja ei voi ennalta päättää. Hoitojen onnistumisen kannalta myös mahdollisimman vähäinen stressitaso tarkoitti työajan lyhentämistä (ei enää normiaikaa 60 h/vkossa) ja rentoutumisen opettelemista.



Minun kohdallani kriisi oli niin vakava, että se tarkoitti masennusta, joka johtui mahdottomalta tuntuvasta valinnasta: unelmieni työ tai lapsi. Kahden kuukauden sairasloma sai työnantajani tarjoamaan minulle lyhennettyä työaikaa (30 h/vko) ja kevyempää tehtävänkuvaa (ei matkustamista, itsenäisempi työ,jonka aikataulut voisin itse määritellä). Jopa työsopimukseen kirjattiin, että voisin ensisijaistaa lapsettomuushoidot. Panostin vapaa-ajallani joogaan, stressinhallintakursseihin ja elämästä nauttimiseen.



Lapsettomuushoidot eivät kuitenkaan onnistuneet, ja parin hoitokerran jälkeen päätimme mieheni kanssa, että yrittäminen loppuu tähän - eikä meille sitten niitä lapsia tulisi. Paitsi että pari päivää päätöksen jälkeen huomasin, että kuukautiset ovat myöhässä - ja tein raskaustestin, joka näytti positiivista. Nyt on menossa raskausviikko 30, ja masussa vauva ihanasti potkii.



Omassa elämässäni lapsettomuus ei siis aina ole ollut kriisi. Ellen olisi saanut yhtä keskenmenoa, en varmastikaan olisi löytänyt motivaatiota muuttaa elämääni sellaiseen suuntaan, että siihen mahtuu myös lapsi. Nyt olen vain onnellinen siitä, että tällainen pysäytys tuli - ja että uskalsin muuttaa elämäni suuntaa.

Kuinka voit olla varma ettet vielä joskus kadu?

Lapsettomuuden kohdatessa voi ihminen tuntea, että oma keho pettää hänet. Omaa kehoa ei kykene hallitsemaan haluamallaan tavalla. Tuntuu kuin siinä olisi jokin vika, kun raskaus ei ala suunnitelmien mukaan. Monilla esiintyy fyysisinä oireina muun muassa unihäiriöitä, päänsärkyä ja ruokahaluttomuutta.



Psyykkisenä oireena voi ilmetä negatiivisuus omaa ruumiinkuvaa kohtaan ja ahdistuneisuutta. Lapsettomuuden tiedostaminen on tuskallinen tapahtuma. Toisten ihmisten syyttely ja tarjotun avun torjuminen voivat olla puolustusmekanismina kriisissä. Torjuminen on todennäköistä silloin, kun hedelmättömyys tulee tietoon odottamatta. Torjunta varjelee ihmistä alkuvaiheen tuskalta ja antaa aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen.



Sosiaalisissa suhteissa ja ympäristössä voi tapahtua muutoksia. Suhtautuminen ympäristöä kohtaan voi muuttua vihamieliseksi. Tämä voi ilmetä vihamielisenä käytöksenä, joka kohdistuu usein hoitavaan henkilökuntaan ja ympäristöön. Ulkopuolinen maailma saattaa tuntua vieraantuneelta. Lapsettomuusaiheen käsittely voi olla vaikeaa puolison tai ylipäätään muiden kanssa. Vuorovaikutusongelmat ja identiteettiongelmat voivat lisääntyä.

Väitänpä että tuo tulisi ratkaisevasti muuttumaan jos ympäröivän yhteiskunnn asenne muuttuisi "Koskas perheenlisäystä on tulossa?"-tyyppisestä "Joillain pareilla on lapsia toisilla ei, so not"-tyyppiseksi.

Sinä et liene ajatellut pienestä pitäen että sinä voit tulla aivokirurgiksi jos vaan haluat. Tuskin myöskään vanhempasi ja miehesi vanhemmat ovat sitä ajatelleet ja pettyneet siitä jos et siihen pystykään. Ohessa myös minulta (toivottavasti) edes jonkin verran ajatuksia herättävä lainaus:



"Ihmisillä on yleensä enemmän tai vähemmän tietoinen suunnitelma oman elämänsä suhteen sekä yksilönä että parina. Tässä muiden antamat mallit, koetut toiveet ja vaatimukset ovat merkityksellisiä. Monelle hedelmättömyyden kokeminen on ensimmäinen selkeä vastoinkäyminen tällä tiellä.



Oma ruumis ei jostakin syystä näytä toimivan siten kuin asianomainen todennäköisesti pikkulapsesta asti on itsestään selvästi kuvitellut sen aikanaan toimivan. Silti sen kanssa on melkein pakko elää, vaikka se kuukausittain muistuttaa "vammastaan". Ruumiin vialliseksi kokeminen aiheuttaa helposti vihan ja koston ajatuksia itseä kohtaan.



Suhde puolisoon joutuu uuteen valoon, kun toivottua lasta ei saada aikaan. Mikä on suhteen merkitys nyt? Mitä se kestää, millaisia ratkaisuja ja sijaistavoitteita puoliso on valmis tekemään? Mitä ei missään tapauksessa? Lapseton kokee usein pettävänsä myös koko suvun, erityisesti vanhempien ja appivanhempien toiveet. Yhteiskuntakin antaa helposti ymmärtää, että kunnon kansalaisen tulee tuottaa uusia jäseniä yhteiskuntaan. Mikä on itsekkyyttä tässä tilanteessa? Kuinka paljon sitä sallitaan?



Nopeasti kehittyvät lääketieteelliset lapsettomuushoidot antavat lisää toivoa, mutta saattavat myös estää asian psyykkistä työstämistä. Toisaalta hoidot sinänsä voivat myös aiheuttaa melkoista stressiä molemmille puolisoille sekä heidän suhteelleen. Prosessin ajallinen pituus koettelee, samoin hormonien vaikutukset ja yksityisyyden menetys koetaan yksilöllisesti. Potilailta edellytetään vaikeita, todennäköisesti hyvinkin kauaskantoisia ratkaisuja ja päätöksiä.



Hoitoja on vaikeata pitää salassa, koska ne vaikuttavat jokapäiväisen elämän kulkuun, mikä saattaa tulla yllätyksenä joillekin pareille. Tosin vain puhumalla voi yleensä saada myös myötätuntoa ja tukea. Usein puolisoilla on eri näkemys siitä, kerrotaanko asiasta ulkopuolisille sukulaisille tai ystäville lainkaan. Toinen saattaa selviytyä surustaan helpommin puhumalla, toinen taas työstää asioita toimimalla ja vaikenemalla. Hedelmättömiksi todetut miehet tuntevat usein totaalisesti epäonnistuneensa, itsensä kykenemättömiksi ja miehisyytensä riistetyn. Naiset joutuvat todennäköisesti jonkin verran eristämään tunteitaan voidakseen jatkaa hoitoa.



Lapsettomuus on kanadalaisessa tutkimuksessa puolelle sen kokeneista naisista heidän elämänsä järkyttävin tapahtuma. Useimmat ihmiset kokevat hedelmättömyyden voimakkaana kriisinä, jossa on yhdistettynä sekä traumaattinen että kehityskriisi. Lapsi edustaa yksilön seksuaalista ja fyysistä identiteettiä, se koetaan parin integraation osoitukseksi ja hoivan tarpeen kohteeksi. Lapsen kautta yksilön on helpointa ja selkeintä lunastaa paikkansa aikuisten yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä.



Hedelmättömyys sinänsä on jo traumaattista. Oma ruumis, jota ei pääse karkuun, ei toimi toivotulla tavalla. Ei ole edes mahdollisuutta saada aikaan lasta, vaikka sitä ei välttämättä edes sillä hetkellä haluaisikaan. On loukkaavaa menettää näin paljon oman ruumiinsa kontrollia. Ruumiinkuva häiriintyy. Helposti koetaan, ettei ole oikeutta elää.



Seksuaalisuutta on vaikeata suoda itselleen. Rakastelusta tulee helposti pelkkää lapsen tekemistä. Jompikumpi puoliso saattaa pohtia, haluaisiko toinen muuten lainkaan olla yhdynnässä. Myös ruumiin vikaisuus voi vaikeuttaa itsensä viehättäväksi kokemista, tällöin ei uskalla yrittääkään vietellä toista. Tilanteeseen liittyvä masennus ja surukin vievät seksuaaliset halut, kun koko elämä tuntuu liian raskaalta. Sukupuolielämän vaikeudet (haluttomuus, kiihottumis- tai laukeamisvaiheen häiriöt) ovat enemmän sääntö kuin poikkeus.



Keskenmenot merkitsevät usein todellisia lapsen kuolemia. Muuten lapsettomuus merkitsee eri ihmisille eriasteisesti painottuvia monenlaisia menetyksiä. Mm. mielikuvalapsen, oman tai rakastetun kuvan, raskauden, synnytyksen ja imetyksen kokemisen, perinnöllisen jatkuvuuden, intimiteetin ja elämisen tarkoituksen kadottamista. Ihmissuhteet kärsivät asiasta puhumisen tai puhumattomuuden pelosta. Usein pari eristäytyy myös toinen toisestaan. Lapsettomuuden biologisen syyn sijoittuminen vain toiseen puolisoon aiheuttaa usein vaikeuksia parisuhteessa, normaali pettymysten ja kiukun käsittely estyy. "Terve" puoliso kokee olemassaolon kriisin. Kummallakin voi tilanteessa olla vastakkaisia mielipiteitä, kokemuksia ja ratkaisuyrityksiä. Lapsettomuuskriisi lisää myös vanhemmuuden ihannointia, jolloin vanhemmuus myöhemmin on yleensä työläämpää. On menetetty ihannekuva itsestä biologisena vanhempana ja kärsitään siitä, että estetään myös puolisoita sen kokeminen.



Samoin lapsen saamiseen luonnollisesti liittyvät ristiriitaiset tunteet ovat vaikeampia työstää. Sekä toivotun muutoksen toteutuminen että suunnitelman kariutuminen aiheuttavat ihmiselle kriisin, muutostilanteen."