Teenkö väärin, jos en anna lapseni olla ystävä erityislapsen kanssa?

Ottamatta kantaa sen kummemmin ap:n aloitukseen, etsivätkö erityislasten äidit yleisesti lapsilleen saman ikäistä seuraa, vai kehitykseltä saman tasoista seuraa?



Oma poikani on 6-vuotias, ja yksi hänen parhaista ystävistään on 11-vuotta täyttävä erityinen poika. Ehkä tätä ystävyyssuhdetta helpottaa sekin, että tuo erityislapsi on myös hieman lyhytkasvuinen, niin ikäero jää piiloon hieman paremmin.



JA sitten jos otan kantaa tuohon ap:n kirjoitukseen: ei kannata kieltää, eikä pakottaa. Kannattaa paljon jutella lapsen kanssa ihmisten erilaisuudesta, ja siitä miten ollaan hyviä kavereita. EHkä luoda jotkin raamit ystävyydelle, miettiä missä asioissa tuo erityinen ystävyys toimii jne.



En mä suoralta kädeltä lähde tuomitsemaan noita ap:n ajatuksia, itsekin olin pari vuotta sitten aika hankalassa välikädessä. Erään läheisen ystäväni poika oli todella aggressiivinen ja hankala, sai jatkuvasti valtaisia raivareita, ei osannut leikkiä jne. Oma poikani on tosi rauhallinen ja sopuisa, ja totta kai ystäväni halusi, että olisimme nähneet mahdollisimman paljon, koska mun poika oli ainoa, jonka kanssa hommat luisti edes jotenkuten.



Ongelma vaan oli se, että oma lapseni koki nuo tilanteet todella epämieluisina ja ahdistavina, ei olisi halunnut lähteä kyläilemään jne. Käytiin kuitenkin jonkin verran, rohkaisin lastani paljon, kehuin, selitin jne. Mutta kyllä mun äitinä täytyi myös ajatella omaa lastani. Ei kenenkään tehtävä ole olla 4-vuotiaana vastentahtoisesti toisen lapsen terapeutti. Onneksi nuo ajat ovat jo takana, ja pojat tänä päivänä kaveruksia.

Niinkauan kun lapset viihtyvät keskenään en näe mitään syytä mikseivät saisi leikkiä keskenään. Kehitysvamma ei tartu, asennevamma tarttuu.

Erityislapsilla on oikeus olla lapsia ja onnellisia lapsia siinä kuin muillakin lapsilla. Jos kiellät tai muuten annat lapsellesi ymmärtää, ettei hänen kannattaisi olla enää tuon lapsen ystävä, opetat lapsesi heti pienestä pitäen hyvin ennakkoluuloiseksi, rasistiseksikin siinä mielessä että toiset meistä olisivat vähempiarvoisia kuin toiset.

Tälle erityislapselle kaveruus on varmasti todella iso ja arvokas asia. Viet paljon hänen elämästään jos tyydyt olemaan noin pikkusieluinen kuin viestissä annat ymmärtää!

kuten mainitsinkin. Häntä kuulemma nolottaa tämän tytön jutut.

Ei siis kyse ole siitä, että vain itse tahtoisin että he eivät olisi ystäviä. ap.

mutta voit toki sanoa omalle tytöllesi että kenenkään kaveri ei ole pakko olla jos ei tahdo, kunhan ei kiusaa.

Ja voit myös sanoa, että jos tuo toinen tyttö keksii jotain tyhmää niin hänen pitää olla fiksumpi ja olla menemättä mukaan älyttömyyksiin.

Ei kukaan aikuinen noin oikeasti ajattele muualla kuin porvoossa.

Kiinni jäit

kokemuksia, jos ne sallisit. Tietysti teet väärin, jos vammaisuuden takia kiellät kaveruuden.

??

Entä jos tulevaisuudessa olet tuollaisen lapsen mummo?

Sääli lapseasi, että hänellä on tuollainen äiti.

Tämä oli kuulemma oman tyttöni mielestä todella noloa. t.ap.

Kummasti vain meidänkin ystäväpiirimme harveni, kun lapsella todettiin autismi.

kun lähtee yökylään.

7v on lapsi.

Tällaisia aikuisiako on oikeasti olemassa? Ihan oikeasti???



Jos ajattelumaailma on oikeasti tuollainen, voinko edes pyytää sinua kääntämään mielessäsi osia toisinpäin. Kuvittelemaan, että oma lapsesi olisi erityislapsi, jolla on vain YKSI kaveri. Että olisit ikionnellinen siitä, että on edes tämä yksi, saisit siitä voimaa ja vähän toivoa siitä, että lapsesi olisi kaverikelpoinen tulevaisuudessakin.



Voinko pyytää sinua kuvittelemaan, että tämä erityislapsi on tälle äidille aivan yhtä rakas kuin sinun suosittu ja ilmeisen täydellinen lapsesi? Ja kuvittelemaan, miten suuria kysymyksiä tämä äiti joutuu lapsensa kohdalla miettimään, ihan joka päivä.



Osaako lapseni käyttäytyää koulussa? Miten hän selviää koulumatkat? Lapseni sai syntymäpäiväkutsun, osaakohan hän olla siellä kunnolla, pitääkö minun vähän puhua sankarin äidille, jotta hän ymmärtäisi? Onkohan lapseni onnellinen, kun hänellä ei oikein ole noita kavereita? Tuleekohan lapsestani isona onnellinen, miten voisin auttaa lastani, jotta hänen elämänsä olisi erilaisuudestaan huolimatta mahdollisimman onnellista?



Uskotko, että minulla tuli itku, kun kirjoitan sinulle. Itselläni on erityislapsi, tosin ei vammainen, "vain" ylivilkas. Mutta voi kuinka toivoisin, että hän olisi elämässään onnellinen! Tuntuu niin hankalalta välillä, kun lapsi ei itse ymmärrä, että hänen elämänsä olisi niin paljon helpompaa, jos hän osaisi käyttäytyä kuten muut. Että jos hän toimisi kuten muut, hänellä olisi kavereita. Mutta hän ei vielä vain osaa, töpsäyksiä tulee, mutta hän oppii. Hän oppii, kun hän on koulussa ja saa olla luokkakaverien kanssa. Hän oppii, kun hänellä (onneksi!) on pari kohtuu hyvää kaveria.



Voitko sinä TODELLA olla niin itsekäs, että et anna lapsesi olla tämän lapsen kaveri, kun hän vielä vapaaehtoisesti on? Jos elämä kuljettaa erilleen, sille ei voi mitään, mutta älä sinä äitinä puutu asiaan.



Ole kiltti.

Todella hauska tyyppi, erilainen, virkistävä.

Tiedät tämän varmasti itsekin jos vaivaudut miettimään yhtään syvällisemmin.

=´)



e-lapsen äiti

siitä on kaikille vain hyötyä.



Sun kaltaisesi äidin kasvattamasta lapsesta ei ole tälle lapselle kaverina MITÄÄN iloa. Susta itsestäsi on vain harmia. Itse erityislapsen äitinä en haluaisi sinun kaltaisiasi ihmisiä meidän lähipiiriin. Emme myöskään tarvitse kavereita, jotka sietävät meitä "hyväntekeväisyydestä".



VÄhän kyllä säälittää sun lapses, täysin vailla mitään luovuutta tai mielikuvitusta selvästi, ihme suvaitsematon pikku"aikuis"pissis, mutta sehän ei ole mun ongelma. Pysykää poissa vaan.

Riitaa yritetään haastaa. Ei tuollaisia ihmisiä ole olemassa, tai jos on niin eivät osaa kirjoittaa, saati käyttää tietokonetta.

Jos tämä on tosissaan kirjoitettu niin olet kyllä harvinaisen kylmä ja suvaitsematon ihminen. Toivottavasti et ole tosissasi.