Mistä huomaa että lapsen perusturvallisuus on kunnossa?
Kovasti puhutaan siitä lapsen perusturvallisuudesta. Että tarkat rajat ja rakkaus edesauttavat sen kehittymistä.
Kertokaa viisaammat mistä pystyy päättelemään että onko se perusturvallisuus kunnossa vai ei.
Kommentit (22)
sen huomaa kun lapsi on turvallinen itsensä kanssa, tietää että on hyvä ja rakastettu. Lapsi joka on saanut sitä syliä aina kun on halunnut ja kaivannut laajentaa omaa reviiriänsä itse pikkuhiljaa, eikä esim hoidossa reagoi yhtä voimakkaasti siihen kun hänet "jätetään" koska hän tietää että äiti / isä tulee hakemaan kohta.
Hän on sosiaalisesti kehittynyt, uskaltaa myös näyttää negatiivisia tunteita. On tasapainossa, jotenkin koko lapsi hehkuu sitä turvallisuutta ja tyytyväisyyttä.
Juuri siitä tietää, että lapsi on pystynyt turvallisesti kiintymään johonkin, että hän itkee tämän perään. Vierastaminen on ihan hyvä merkki. Lapsi, jolla on ollut liikaa vaihtuvia aikuiskontakteja lähtee helposti kenen tahansa mukaan eikä osaa välttämättä vielä aikuisenakaan kiintyä kunnolla keneenkään.
Hyvä siivetön! Nimenomaan perusturvallisuutensa menettänyt lapsi voi ripustautua kehen tahansa aikuiseen, ei valikoi. Tietty varautuneisuus alussa päiväkodissa on NORMAALIA! Ja ulospäinsuuntautuneisuus ei ole sama asia kuin hyvä perusturvallisuus.
Jotkut itkevät äiidin perään koska eivät ole oppineet tunnesäätelyä kiintymyssuhteessa äidin hymyillessä heille. Toiset eivät itse äidin perään koska eivät ole oppineet että äidissä olisi mitään perään itekettävää vaan kuka hyvänsä kelpaa yhtä lailla. Kolmannet eivät itse, koska joku on aina pitänyt heistä huolta, oli se sitten äiti tai joku muu. Neljännet itkevät, koska paikka on outo ja meteli kova, vaikka heistä olisi aina pidetty huolta ja heille olisi hymyilty kuinka. Viidennet eivät itke oli äiti tehnyt mitä hyvänsä, koska he eivät yksinkertaisesti tunnista ihmisiä kasvoista vielä päiväkoti-iässäkään (jotkut kouluiässäkään). Kuudennet eivät itke, koska he eivät osaa ilmaista tunteitaan. Seitsemänne titkevät, koska he eivtäe osaa ilmaista tunteitaan. Ja niin edelleen.
Sun on vain mietittävä itseäsi ja sitä, onko sun hyvä olla lapsesi kanssa. Jos teillä on mukavaa yhdessä -- siis nimenomaan yhdessä, ei niin että kumpikin tekee omiaan tai joukossa on kymmeniä muitakin ihmisiä -- lapsellakin todennäköisesti on.
JA luonteet eroaa myös tässä. Meillä kuopus on hyvin rakastettu ja tietää sen itsekin. On muutoin juuri kuin edellä kuvattu, mutta toisaalta vierastaa aluksi kovin, eikä tykkää jäädä yksin vieraisiin paikkoihin.
Kiva tietää että se on juuri sitten merkki hyvästä perusturvallisuudesta. Yleensä tuntuu että kerhoissa ja muualla kehutaan juuri näitä reippaita lapsia, jotka hyväksyvät välittömästi kenet tahansa huoltajakseen.
Heillä se, että uskaltavat kiukutella (välillä rajustikin) ja se, että nimenomaan ovat varautuneita, eivätkä pyri joka syliin tai mielistele saadakseen huomiota ovat niitä hyviä merkkejä.
lapsi joka on saanut syliä ja rakkautta kyllikseen, ehkä liikaakin, ei ole koskaan kiukutellut, ei ole ollut syytä. hänellä on niin hyvä olla ja hän on todella kiltti. toisekseen, kun aloitti päiväkodin, itki 3 kk koko päivät päiväkodissa, sen jälkeen vielä toiset 3 kk aamuisin ja silloin tällöin päivällä. johtui siitä että oltiin niin paljon aina yhdessä ja lähellä toisiamme. nyt jo reipas pian ekaluokkalainen.
Tai muuten osoita omaa tahtoaan alle kouluikäisenä. Kouluiässä alkaa latenssivaihe ja normaalisti kehittyneet lapset suht tasaisia reagoinneissaan.
Se oli melko rajuakin välillä, mutta sen jälkeen vierastaminen on ollut lähinnä sukkiin katselua muutaman sekunnin verran ja sen jälkeen leikkii ihan normaalisti. Varmasti joku Rva Maailman Paras Äiti on sitä mieltä että lapsessamme on jotain vikaa mutta minä näen asian näin: lapsemme on tavannut vain luottamuksen arvoisia aikuisia, jotka ovat kohdelleet häntä hyvin eikä näin ollen siis osaa "varoa".
Lapsella on erittäin lämpimät välit mummiinsa, jota tapaa useamman kerran kuukaudessa ja samoin on käynyt kohta puolisen vuotta kerhossa pari tuntia viikossa. Uskaltaa kiukuta molemmissa paikoissa mutta on myös samalla reipas, puhuu sellaisiakin sanoja mitä ei kotona juttele meille vanhemmille. Tyytyväinen lapsi ollut aina, samoin syliin päässyt joka kerta kun haluaa. Uskallan väittää että hänellä on perusturvallisuus kunnossa.
Voi olla kyse vain temperamentistakin.
Minun lapsi vierasti voimakkaasti 1-vuotiaana, vaikkei ollut tavannnut kuin luottamuksen arvoisia ihmisiä, kuten mummunsa jne. Siti kelpasi vain äiti- oli muuten aika raskasta.
lapsi joka on saanut syliä ja rakkautta kyllikseen, ehkä liikaakin, ei ole koskaan kiukutellut, ei ole ollut syytä. hänellä on niin hyvä olla ja hän on todella kiltti.
vaikea juttu, voi olla että sen huomaa vasta aikuisena psyykkisenä sairastumisena(ainakin psykologian teorioiden mukaan).
Luottamus nyt vain näkyy eriluonteisilla ja temperamentiltaan erilaisilla lapsilla.
Meidän kaksi iloista ja luottavaista lasta eivät vierasta, eivät ole vierastaneet missään välissä ja puhua pulputtavat kaikille. Toisen iloiset ja luottavaiset lapset vierastavat hetken eivätkä juttele ennen kuin ovat oppineet tuntemaan.
ja kokemuksista (esim. millainen perhe, millaiset vanhemmat jne jne) että ei kai tuohon mitänä yleissääntöä voida sanoa? Paitsi että ääripäät varmaan viittaa että joku voi olla vialla (mutta sekään ei välttämättä ole perusturvallisuus vaan joku sairaus tms)?
perusturvallisuus kunnossa ja millä ei. Kaikilla näkyy olevan vähän eri mielipide asiasta. Jonkun mielestä ujolla ja toisia vierastavalla lapsella on turvallisuudentunne hallussa, kun taas toisen mielestä ujostelu osoittaa että lapsi ei tunne oloaan turvalliseksi... Tämä vaan todistaa, että kasvatustiede on voodoosta seuraava, mitä tieteellisyyteen tulee.
mutta kun esikoiseni oli vauva, neuvolan täti sanoi että tuolla lapsellapa näyttää olevan perusturvallisuus kunnossa. Kun kysyin että miten niin, hän vastasi että vuorovaikutus äidin kanssa oli hyvä ja lapsi oli hänestä levollinen, utelias ja luottavainen. Vaikka temperamentiltaan lapsi on kyllä (edelleenkin) aika herkkä ja jopa vähän arka.
voi olla että sen huomaa vasta aikuisena psyykkisenä sairastumisena(ainakin psykologian teorioiden mukaan).
Olin lapsena ja nuorena, teininä ihannelapsi, joka ei kiukutellut koskaan. Ei uhmaikää, ei murrosikää, olin äitini mukaan iloinen lapsi. Todellisuudessa muistan lapsuuteni olleen ahdistava ja aikuisena minulla on diagnosoitu persoonallisuushäiriö. Juuri viimeksi terapeutti ihmetteli miten pystyn peittämään kaiken ja näyttämään niin normaalilta, ottaen huomioon minkälainen tuska on pään sisäpuolella. Noh, sitähän minä olen tehnyt lapsesta asti, teeskennellyt. Äiti oli masentunut, uupunut, fyysisestikin sairas, ei suostunut tunnustamaan asiaa ja tekemään sille jotain.
voi olla että sen huomaa vasta aikuisena psyykkisenä sairastumisena(ainakin psykologian teorioiden mukaan).
Olin lapsena ja nuorena, teininä ihannelapsi, joka ei kiukutellut koskaan. Ei uhmaikää, ei murrosikää, olin äitini mukaan iloinen lapsi. Todellisuudessa muistan lapsuuteni olleen ahdistava ja aikuisena minulla on diagnosoitu persoonallisuushäiriö. Juuri viimeksi terapeutti ihmetteli miten pystyn peittämään kaiken ja näyttämään niin normaalilta, ottaen huomioon minkälainen tuska on pään sisäpuolella. Noh, sitähän minä olen tehnyt lapsesta asti, teeskennellyt. Äiti oli masentunut, uupunut, fyysisestikin sairas, ei suostunut tunnustamaan asiaa ja tekemään sille jotain.
Mieheni on samanlainen kuin sinä. Äitinsä oli ja on edelleen vakavasti masentunut, muttei hakenut apua. Mieheni kokee että hänen päänsä sisällä kiehuu koko ajan.
Millaista apua sinä saat?
on iloinen, luottavainen, tyytyväinen ja uskaltaa kiukutella.