ENKELIVAUVAN MAMMAT
Kaipaisin seuraani äitejä jotka myös pelkäävät odotuksen aikana. Meille syntyi pieni enkeli vauva viime syyskuussa ja odotan nyt siis pikkukakkosta.
Elämä on tunteita täynnä. On pelkoa, surua ja ikävää.
Meidän pieni lähti taivaaseen kesken synnytyksen..
Olisi kiva tietää miten te muut mammat jaksatte?
Odotusseuraa kaipailen..
Toivo rv 23+5
Kommentit (15)
Vihdoin pääsin tänne odottajien puolelle ja oon vieläkin ihan sekaisin uutisesta. Olisi kiva, jos me saataisiin tänne oma pino.
Viime perjantaina synnytin pienen enkelipojan rv 19+3 ja olisi mukavaa jakaa ajatuksia muiden vastaavassa tilanteessa olleiden kanssa...
Voimia!
Ohris pahoitteluni ja oikein paljon voimia sinulle!
Meidän neidin sydänäänet eivät kuuluneet, kun menin häntä synnyttämään. Viikkoja oli tuolloin kasassa 41+2.
Raskainta on se, kun kaikki haaveet ja suunnitelmat menee uusiksi. Yhtä-äkkiä toivottu ja odotettu lapsi onkin poissa, tuntee olonsa kirjaimellisesti tyhjäksi.
Alussa oli myös kurja tavata puolituttuja, jotka hämmästelivät mitä on tapahtunut.
Neuvona sanon sulle, että tee asiat niinkuin itse haluat, älä tee mitään mitä et itse halua. Puhu kenelle haluat, äläkä puhu niille joille et halua.
Loppujen lopuksi meitä auttoi se, että sai käsitellä asiaa itselle läheisten ihmisten kanssa. Itsesyytökset ja kuolinsyyn liiallinen pohtiminen ei ole hyväksi. Jos vain pystyt, ajattele elämää eteenpäin ja yritä löytää hyviä asioita. Se ei ole aina helppoa, mutta siten toipuminen on nopeampaa.
Toivottavasti tää ei kuulostanut kovin karulle, meidän tytön kuolemasta kohta 5kk. Nyt uusi raskaus on aluillaan ja siihen suhtautuminen on varmasti erilainen kuin viime kerralla.
Voimahali sinulle!
Minulla oli kohtukuolema toukokuussa 2003. Synnytin kauniin tyttöenkelin.
Seuraavana vuonna, myös toukokuussa saimme terveen pojan, luojalle kiitos siitä.
Kuumeilin kauan pikkukakkosta.
Lokakuussa 2005 sain spotaanin keskenmenon.
Vuodenvaihteessa 2005-6 sain kohdunulkoisen ja jouduis leikkauspöydälle. Toinen munatorvi "räjähti".
Tammikuussa 2007 saimme taas terveen pojan,
yhdellä torvella. Olemme ikionnellisia lapsistamme.
Kunnes toukokussa 2009 tajusin olevani raskaana, yrittämättä ja täysin yllättäen.
Ajateltiin että no hitto, tottakai otamme yllätysvauvan vastaan =)
Toisin kävi, sain maanantaina 22.6 keskenmenon.
Jouduin kaavintaan, kun vauva ei halunnut tulla ulos...
Nyt aika romuna, mutta nyt toiveissa on vauva ja taidetaan uskaltaa yrittää, josko meille vielä kolmas annetaan...
Tahdon sanoa teille kaikille, ettei anneta periksi, sydämeen sattuu, kun saamme näitä enkelivauvoja, mutta itse olen huomannut, että kaikella on tarkoituksensa.
Rakastan näitä meille annettuja lapsia enemmän, ja osaan antaa arvoa sille, että heidät on meille annettu, koska olen niin monta menettänyt.
Enkeli vauvat elävät aina muistoissamme ja sydämmissämme ja heillä on oma paikkansa elämässämme, mutta heidän luonamme käymiseen on myös syy...
miltä teistä kaikista tuntuu. Juuri tuo Enkeliäidin mainitsema asia, kun toiveet ja suunnitelmat menevät uusiksi tuntuu kauhean raskaalta... ihmisten kohtaaminen on vaikeaa, mutta toisaalta kuitenkin kun tapaan tuttuja, kerron heille suoraan mitä on tapahtunut. Jotenkin se kuitenkin on minun tapani selvitä surusta. Puhun siitä.
Ystävät ovat onneksi olleet tukena ja rinnalla ja heiltä olen saanut paljon voimaa jaksaa.
Tällä hetkellä (keskenmenosta viikko aikaa) tuntuu, että maailma ei pyöri radallaan eikä oikein jaksaisi mitään. Onneksi esikoinen nostaa sängystä.
Aurinko paistaa ja hellettä riittää, mutta millään ei ole merkitystä. Parveke- ja pihakukatkin ovat ihan nuutuneita, kun ei vaan jaksa.
Tänään kuolleen vauvani syntymästä on kulunut tasan kolme viikkoa. Olo on surullinen ja itkuinen...
Ohris, meillä ainakin kipu hellitti pikkuhiljaa. Jokaisella on oikeus tehdä surutyönsä, niinkuin on tarpeen, sitä ei pidä kiirehtiä, mutta ei myöskään venyttää, se ottaa sen ajan minkä itse tarvitsee.
Eilen meillä oli kulunut vauvan hautajaisista 5kk. Odotan toista ja eilen alkoi rusehtava verenvuoto, ihan niinkuin esikoisen kohdalla ennen synnytystä. Tuli aika kamala olo, just 5kk ja menetänkö nyt mahdollisuuden tähän toiseenkin lapseen. No vuoto on vähentynyt, mutta silti tuota tunteiden vuoristorataa joutuu varmasti käymään läpi vielä useasti. Viikonlopun iltasanomissa oli muuten ihan ok juttu kohtukuolemasta.
Hei!
Minä olen se äitee jonka vauva kuoli kesken synnytyksen rv 42+4, ilmeisesti pelkästään lääkärin ja hoitajan puutteellisen toiminnan vuoksi. Näin ainakin potilasvakuutuskeskus sen asian ilmaisi.
Vauvan hautaamisesta on 10kk, nyt meillä on vauvalle jo suuri kivi ja kukat haudalla.
Uusi raskaus etenee ihan vaan päivä kerrallaan. En synnytä enää samassa sairaalassa, enkä alateitse. En uskalla. Liikaa traumoja ja syviä haavoja, jotka tuskin koskaan korjaantuu. Eihän lapsen menetyksestä tarvitse toipua.
Itellä suru ja huoli täyttää kaikki päivät. (itku tulee päivittäin ja viime su en muuta tehnytkään.)
Anteeksi, etten ole ollut ketjussa mukana, se on vaan jäänyt.
Voimia kaikille. Pääsen kai vielä mukaan..
Toivo 33+2
esikoisen kanssa, mutta sitten on niitäkin päiviä, jolloin on pientä enkeliä iso ikävä eikä tiedä miten jaksaisi. Esikoinen tuo kuitenkin jokaiseen päivään iloa ja onnea siitä, että meillä on sentään yksi terve lapsi.
Mun keskenmenon jälkitarkastus on vasta ensi viikolla. Jälkivuoto kesti lähes tarkalleen 4 viikkoa (viikon enemmän kuin esikoisen kanssa) ja nyt taitaa olla ovulaatio meneillään eli taitaa elimistö palata tavalliseen rytmiinsä ihan itsestään.
Joka tapauksessa odotetaan ainakin yhdet kuukautiset, kuten lääkäri suositteli, ennen uutta yritystä.
Olen tosi pahoillani Angelmom sinun synnytyskokemuksestasi. Varmasti kaikki menee tässä raskaudessa paremmin. Voimia!
Tiedän muuten useita äitejä, joilla on ollut ruskehtavaa ja/tai veristä vuotoa raskauden aikana ja terve vauva on syntynyt. Voimia siis.
Niinhän siinä sitten kävi, että eilen UÄ:ssä huomattiin, että elämää ei enää ole. Itseasiassa ei ollut ollut enään muutamaan viikkoon. Mitäs sitä olis voinut tietää kun raskausoireet on muutenkin minimaaliset.
Ehkä karua sanoa näin, mutta tuon helmikuisen kohtukuoleman jälkeen fyysiset ja henkiset kivut alkuraskauden keskenmenosta oli pienet. Tai asenne oli jo valmiiksikin "negatiivinen". En muista kerroinko jo, mutta noista meidän alkuvuoden tapahtumista tulee juttu syyskuun vauvalehteen.
Vuosi 2009 on ollut meille kovin synkkä, mutta pakko sen auringon on tännekin joskus paistaa.
Voimia ja jaksamista, elämä ei ole helppoa. Ei täänän eikä huomenna. Tehdään siitä kuitenkin omanlainen kertomus, jossa onnenpäivät saa näkyä.. ainakin vielä joskus!
Hei!
Olen pahoillani menetyksestäsi. Ohessa linkki lapsensa menettäneiden ja uudelleen raskautuneiden / raskautta suunnittelevien suljetulle keskustelupalstalle. Siellä meitä on monta.
Kahden enkelin ja kahden elävän äiti
http://health.groups.yahoo.com/group/pahkina/
Valitettavasti en enään käy tuntematon enkeli / Pähkinä palstalla.
Jotenkin se oli vain "liikaa". ..
Nimimerkillä, edelleen terapian tarpeessa.
Mä vasta oon tuolla kuumeilijoiden puolella, harmi niin. Sun raskaus on jo niin pitkällä, ettei varmaan ehditä fiiliksiä vaihtamaan, harmi sekin.
Olen kuitenkin tosi iloinen, että näin tälläisen otsikon täällä! Vaikka käyn valillä pähkinässä, tää normipalstailu on enemmänkin mun juttu, monestakin syystä. Mä en pidä siitä, että me enkelivauvojen äidit lokeroidutaan vain omaan lokeroomme, keskustelupalstalle, jonne vain me "kuulutaan".
Mutta jokainen kirjoittelee siellä missä parhaimmalle tuntuu!
Paljon voimia sulle tähän raskauteen, se on varmasti aika erilainen enkeliraskauden jälkeen.
Marie