Selviytymistarinoita kaivataan - pelastakaa epätoivoisen päivä!!!
Ihan kaikki mättää tällä hetkellä elämässä. Työt ja mielenterveys on jo mennyt ja kotikin uhkaa mennä. Voiko tästä enää selvitä?
Kerro, jos olet itse selvinnyt mahdottamasta tilanteesta. Kaipaisin jotain toivoa...
Kommentit (8)
maailma on täynnä selviytymistarinoita. Traagisia ja vähemmän traagisia. Vain murto-osa päätyy kovien kansien väliin.
Asioiden on taipumus lutviutua ja elämä kantaa. Kun on pohjalla, niin on vain yksi suunta ja se on ylöspäin. Kaikista tärkeintä on ylläpitää toivoa. Ripustaudu toivoon kuin viimeiseen oljenkorteen. Ihan varmasti kaikki vielä kääntyy hyvin! Tiedät sen sitten viiden vuoden kuluttua, mikä tämän päivän opetus ja hyvät puolet olivat!
samaan aikaan kun selvisi, että lapseni on vaikeasti vammainen - älykkäämpi kuin minä, todennäköisesti, mutta kykenemätön käymään normaalisti koulua. Hänet siis pudotettiin mukautetun opetuksen luokalle, jossa, häntkään ei juuri opetettu, vaikka nimellisesti opetussuunnitelma oli yleisopetuksen mukainen. Se oli kaikkein pahinta, kun ajattelin, ettei lapsi koskaan tule saamaan tilaisuutta osoittaa, mihin pystyisi, kun ei saa koulutusta. Että tällä tavoin viedään mahdollisuudet siinäkin, missä hän OLISI hyvä sen takia, missä hän ei pärjää.
Työttömyyden iskiessä olin itse ollut pitkään apurahalla, joten minkäänlaista puskurirahastoa ei ollut jäljellä. Korvauksien käsittelyssä meni kuukausitolkulla ja työkkäri pyysi lisäselvitystä toisensa perään siitä, olenko nyt varmasti työtön vai sittenkin vielä opiskelija (Olin jättänyt väitöskirjan ja saattanut kaikki opinnot loppuun, mutta yliopistolla byrokratia kesti myös kuukausikaupalla) ja onko ne kaikki apurahat varmasti käytetty ja niillä tehtävä työ lopussa vai voitaisiinko katsoa että työllistyn omassa työssä. Rahat oli siis lopussa ja sen lisäksi oli jokseenkin epävarmaa, saisinko kylipäätään koskaan mitään korvauksia. Miehen tulot riitti just ja just ruokaan, jos syötiin tosi halvasti, mutta esim lasten kevätvaatteita ja kenkiä varten piti tosiaan etsiä kaikki mummolan vintit. Muistan olleeni itse syömättä, että sain rahat riittämään esikoisen kenkiin.
Tässä tilanteessa mielenterveys oli jokseenkin heikoissa kantimissa.Oli ihan oikeasti aika itsetuhoisia ajatuksia. Itsekskelin ja laskin rahoja. joka kerran kun hain postia, pelkäsin laskuja. Samaan aikaan pelkäsin myös puhelinta, kun lapsen koululta soiteltiin että he eivät halua enää pitää lasta siellä.
Mä en oikeasti tiedä, millä keinoin selvisin. Osasyynä oli kai,että mä sitten kun sitä työtä ei ollut, omistauduin sille lapselle ja hänen opettamiselleen ja kuntouttamiselleen. Lisäksi ilmoittauduin itse kaupungille opettajansijaiseksi, vaikken tietnkään ole pätevä. Sijaiskeikat oli kuin hauskoja seikkailuja arjen värittämiseksi. Ne toi elämään sitä vaihtelua, mitä tuo harmaus kaipasi. Rahallisesti niistä ei kyllä juuri ollut hyötyä, vaan pikemminkin haittaa, sillä sittenkin kun ne työttömyyskorvaukset lopulta alkoivat juosta, jokainen sijaisuus siirsi aina kuukaudella sen kuukauden korvausten maksamista (piti odottaa, että kaupunki maksaa palkan seraavan kalenterikuukauden lopussa ja sen jälkeen kirjoittaa siitä palkkatodistuksen ja vasta sitten saattoi lähettää sen palkkatodistuksen työttömyyskassalle ja vasta sitten ne saattoivat laskea sen kuun korvauksen määrän).
Sain myös jonkin verran taloudellista apua äidiltäni ja asuntolainan lyhennykset pienennettiin puoleen, joten pankkikin tuli vastaan.
Lopulta ne työttömyyskorvaukset kuitenkin alkoivat juosta ja taloudellinen tilanne parani vähän.EI paljon, mutta sen verran, ettei tarvinnut olla syömättä jos piti ostaa lapsille vaatteita. Ero on uskomaton, kun sen on kokenut.
Voin lisäksi kertoa, että sain lopulta töitä puolen vuoden päästä. Ja vielä niin hyvällä palkalla, että taloustilanne korjaantui kokonaan muutamassa kuukaudessa ja asuntolainan maksuaikataulu otettiin kiinni noin vuodessa.
Kyllä se sullekin vielä hyvät ajat koittaa, kun nyt vaan sitkuttelet tästä läpi!
Tilanteeni oli kuitenkin syksyllä se, että sain potkut töistä mielestäni epäreilusti. Jouduin 3kk karenssiin. Kahden lapsen yksinhuoltaja. Sairastan parantumatonta sairautta joka hankaloittaa työn saantia ja elämää muutenkin. Kyse ei ole mielenterveysongelmista. Olin töissä työpaikassa jossa oli huono palkka, joten niitä säästöjä ei pahemmin ollut.
Kaiken huipuksi olin saanut lastensuojelun kimppuuni vähän ennen sitä. Naapurit valitti lastensuojeluun koska huusin liikaa lapsilleni.
Olemme myös saaneet koiran vuoksi valituksia ja seuraavasta valituksesta lähtee asunto taloyhtiön haltuun. Koira jouduttiin hävittämään. Koska asunnot ei mene tällä seudulla kaupaksi ja uutta en olisi tilalle saanut sillä hintaa mitä tästä saisi.
Oltiin ilman tuloja 3kk tai sain lapsilisät ja elatustuen, joka on minimi. Selvittiin. Ei jäänyt laskuja maksamatta. Keittoja, puuroa ja näkkäriä syötiin 3kk.
Neljäntenä kuukautena sain jos sossustakin parisataa euroa ja asumistuen. Sen jälkeen olen saanut ansiosidonnaista ja siitä jää tillillekin ihan kivasti joka kuukausi, vaikka syödäänkin jo ihan kunnolla.
Olen elänyt päivä kerralla, hetki kerrrallaan. En pahemmin tulevaisuutta ole suunnitellut. Keskittynyt lähinnä lapsiin.
Yhä ollaan lastensuojelun asiakkaita, mikä on tavallaan hyvä asia, kun perhetyöntekijä käy auttamassa lastenkasvatus ongelmissa. Toisaalta on koko ajan pieni pelko, että jos sitten lapset sittenkin lähtee.
Lisään vielä, että en ole alkoholisti, narkkari tai lasten pahoinpitelijä. Lapseni eivät näe nälkää, ovat puhtaissa vaatteissa, saavat harrastaa ja mielestäni muutenkin hoidan heitä ihan hyvin. Lähinnä yksinhuoltajuus on syynä perhetyöntekijän käymiseen.
Ystäviä minulla ei ole yhtään, koska asutaan paikkakunalla josta en tunne ketään ja olen ujo.
Joka tapauksessa olen ihan tyytyväinen ja onnellinen "luuseri". Osaan nauttia elämän pienistä iloista. Vastoinkäymiset vahvistaa. Olen kokenut elämässäni niin paljon vasta mäkiä, että minun täytyy olla tosi vahva ihminen.
Koko perhe sai apua ja nyt kaikki on hyvin.
Laskut oli maksamatta, perinnässä ja ulosotossa.
Pankki laati hyvän talousarvion. Myönsi lainan ja nyt selviämme arjesta.
Kotia ei tarvinnut myydä. Autot vaihdettiin ja myytiin muita moottoriajoneuvoja.
Ei ole tullut mieleenikään, että joku joutuu olemaan nälässä, jotta saa lapselleen kengät...
Ei ole tullut mieleenikään, että joku joutuu olemaan nälässä, jotta saa lapselleen kengät...
kaikki tosiaan voi muuttua paremmaksi vaikka näyttäisikin ensin ettei ole mitään ulospääsyä.
Me muutimme pahoin vaurioituneeseen taloon jossa ei pystynyt asumaan. Rahaa ei olisi ollut mutta pakko oli korjata. Lainarahalla. Se ei ehtinyt ihan valmistua kun sairastuin parantumattomasti. Ajattelin että nyt menee työkin (meni hetkeksi sekin) ja enkä pysty lapsia huoltamaan sairauteni takia.
Kukaan ei tulevasta tiedä, mutta nyt kun vuosia on kulunut, on toinen talo, olen edelleen töissä ja lapset voivat hyvin.
onneksi on rakkaus.