Viesti jota en raaskinut tänäkään äitienpäivänä äidilleni laittaa

En lukenut koko ketjua mutta jos tunnistat itseäsi yhtään linkkien kuvauksista, ota yhteyttä hoitavaan tahoon. Tähän häiriöön ei ole lääkettä keksitty MUTTA iso osa parantumista on se että itse tiedostaa ne ongelmakohtansa ja alkaa sitten työstää niitä esim. psykoterapiassa! Ihmeparantumista ei kannata odotella, mutta sekään ei ole mahdotonta keski-iän kieppeillä (tutkittu juttu).



Terveisin epävakaa parikymppinen, vauvana hylätty äiti, jolla ei ole identiteettiä tapahtuneen takia.



Ps. Mieheni on kotona ja kantaa 90% vastuun lapsestamme, itse varon suuttumasta lapselle liikaa kun tämä uhmaa. Yritän olla hyvä äiti niillä keinoilla millä pystyn- se riittää nyt.



Pps. Epävakaa-diagnoosin sain vasta raskauden aikana. Eli ihan turha haukkua "mitäs teit lapsen".

Näytät olevan tosi katkera äidillesi ja siirtävä sen ettenpäin lapsiisi. Ehkä voisit käydä psykiatrin luona niin että voisit päästä katkeruudestasi ja lapsesi saisivat kunnollisen elämän eikä heidän tarvitsisi kirjoittaa samanlaista kirjettä sinulle.

Kyllä, olen katkera. Vuosia yritin yleisen ihanteen mukaan olla "aikuinen" ja antaa anteeksi, hyväksyä tapahtuneen jne. mitä nyt terapioissa ja terapiakirjoissa jauhetaan. Omien lasten ja omien vanhemmuustaistelujen myötä aloin sitten hahmottaa mitä minulle oli tehty. Löysin itsestäni vihan. Oikeutetun vihan. Anteeksianto ei ollut todellista vaan kiltin tytön hyväksyntää hakevaa pintaa. Olen tämän vihan kanssa jumissa. En osaa ymmärtää miten pahoja tekoja voi TODELLA antaa anteeksi? Niin että tämä viha loppuu. Minuun on kohdistettu niin paljon vihaa joka ei minuun liittynyt mitenkään. Minulla on sitä iso varasto, rakkauden varasto puuttuu. Kun arjessa jaksaminen loppuu, viha tulee esiin. Se on hirveää mutten tunnu loppuvan millään. En usko enää nopeisiin ratkaisuihin. ajatusleikkeihin tyyliin "kaikilla on onnellinen lapsuus kun tarkemmin ajatellaan".

ap

miksi olet ap hankkinut lapsia, jos tiedät tai edes ounastelit, ettet pysty katkaisemaan tätä kierrettä?



Itse olen lapseton juuri siksi, että mielestäni olisi maailman itsekkäin teko lisääntyä ja siirtää kaikki perimäni traumat jälkipolville.

Kirjoituksesi ovat kuin minun kirjoittamia...tunnen aivan samanlaista vihaa...juontaa juurensa lapsuudestani. Olen niin väsynyt elämään lapsuusmuistojeni kanssa...välinpitämätön etäinen vihainen ja väkivaltainen äiti, alkoholisti isä....En itsekään ole tarpeeksi ahva katkaisemaan tätä ketjua...liian usein tunnistan itsessäni samoja piirteitä kuin omassa äidissäni ja vihaan itseäni sen takia. Olen niin täynnä vihaa ja katkeruutta, että sanat ei riitä kertomaan. Tekisi mieli katkaista välit molempiin vanhempiin....

Olen niin väsynyt ajatusteni kanssa, etten jaksa edes kirjottaa...toivon todella voimia sinulle ap ja muillekin samojen asioiden kanssa painiville...päivä kerrallaan

Lämmin kiitos.

Päivä kerrallaan, joskus hetki kerrallaan jatketaan. Yritys on koko ajan parempaan, mutta eteneminen on hidasta.

Vastauksena kysymykseen miksi olen hankkinut lapsia: pitkään olin sitä mieltä että en halua lapsia em. syistä. Käytyäni pitkän terapian ja mietittyäni todella paljon asioita pärjäsin kuitenkin elämässäni ja ihmissuhteissani hyvin. Rakastuttani mukavaan mieheen päätimme hankkia lapsia kun ikääkin alkoi tulla. Lapsilla olikin omat vaivansa, ja alamäki alkoi. Pitkään taisteltuani uuvuin. Näin se elämä vie.

ap

jokaisen ihmisen tärkein tarve on tulla lapsena rakastetuksi ja hyväksytyksi, ja jos niin ei ole ollut, niin kyllä sitä pitääkin saada surra ja vihata vanhempiaan.

Jos ei anna itselle lupaa vihata, vihasta ei pääse koskaan eroonkaan.



Toinen juttu onkin, miten vihata ilman että se vahingoittaa omia lapsia. Onko jollain näkemystä surun ja vihan "oikeanlaisesta" kanavoimisesta - miten vihata ja silti olla lapsilleen turvallinen ja hyvä vanhempi?



Toisaalta, mikä sitten on riittävä aika vihalle? Jos vihaan jää rypemään liian pitkäksi aikaa tai vihaa ei pysty käsittelemään, vihan tilasta ei pääse myöskään eteenpäin, se "jää päälle". Vihan tunne kuitenkin kun aktivoi aivoissa tietyt neuroniyhteydet, ja kun ne näin vahvistuvat, ne varmaan myös helpommin aktivoituvat ja vihan tunteet vain kasvavat ihmisessä ja omaa ajattelua ja tunneskaalaa alkaa hallita viha.



Eikö nyt ihan hiljattain julkaistu kirja naisen aggressiosta ja vihasta?

Siinä voisi olla hyviä ajatuksia asiasta. Ehkä joku on sitä jo ketjussa ehdottanutkin, en lukenut aiempia viestejä.

Tottakai saa olla heikko, eikä aina tarvitse suorittaakaan niin kovasti, mutta on se nyt s****na, ettei aikuinen ihminen, äiti, joka on ihan omasta vapaasta tahdostaan vastuussa toisista ihmisistä, pysty elämään ilman katkeruutta ja ottamaan vastuusta omasta elämästä.

Sä puhut siitä kuinka sinulle tehtiin pahaa ja kuinka elämä vaan vie, etkä sinä voi sille mitään. Kuinka ei ole tukiverkkoja jne. Joko tämä on provo tai sitten et todellakaan ole tasapainoinen ihminen.

Ja tämä raja on jokaisella henkilökohtainen.

Ei siinä auta niskasta itseään ottaminen, kuten ei vakavaan masennukseenkaan.



Kiintymyssuhdetrauma aktuaalistuu elämässä kriisitilanteissa tai muuten stressin alla, puolison masennus ja lapsien erityisyys riittää oikein hyvin kuormittamaan ihmistä niin paljon että ihminen elää posttraumaattisessa stressitilassa.



SAako ap miehesi terapiaa tai muuta apua tilanteeseensa? Onko teillä tukiperhe, joka voisi osallistua lastenne hoitoon vaikka kerran kuukaudessa viikonlopun ajan, että saisitte olla edes joskus pelkästään itsenne kanssa ja kerätä voimia?



Miten hoidostasi vastaavat prykiatri tms. näkee tilanteesi/tilanteenne? Jos terapia ei tuo riittävää hyötyä, jotain muutakin tukitoimia varmasti tarvitsisit - oletko kenties lääkityksellä, onko siitä apua? Voisitko päästä erityyppiseen terapiaan, jos se missä olet ollut ei tuo apua?



Oletko tekemisissä vanhempiesi kanssa ap? Olisiko parempi laittaa välit jäihin, jos vanhempiesi läsnäolo tuntuu liian vaikealta ja sekoittaa tunne-elämättäsi lisää?



Onko sinulla ystäviä, joiden kanssa keskutella asioista?



JAksamista sinulle ap, oikein kovasti!

näin erilaisen elämän eläneen ihmisen osaan. On vaikeaa kuvitella mitä vuosien traumatisoituminen tekee mielelle, ja mikä romahdus tapahtuu myöhemmin kun voimat loppuvat. Kyse ei todellakaan ole päätöksestä, tahdosta, järjestä ja logiikasta sitten kun tämä kuvio on päällä. Ei auta kiroaminen, hampaan yhteen pureminen ja puskeminen läpi harmaan kiven kun perusrakenteet ovat jääneet mielessä vajavaisiksi. Luuletko etten ole todella yrittänyt kaikkeani lasteni vuoksi? Yritin kuvata tuskaani lasteni puolesta, siinä ilmeisesti onnistumatta.

Äitiini minulla on nykyään lähinnä hoitosuhde (kuuntelen ja tuen häntä). Isääni en ole tavannut yli 20 vuoteen. Mies ei halua mennä hoitoon. Oma terapia on (oman rahapulan vuoksi) katkolla. Olemme kohdanneet auttavaisia ihmisiä mutta en halua liikaa rasittaa ystävyyssuhteita omilla ongelmillani. Siksi ehkä puran tänne anonyymisti pahaa oloani. Halusin myös kuvata miten toisenlaisia tunnelmia äitienpäivä voi nostaa mieleen kuin mitä tältä palstalta saa useimmiten lukea.

Kiitos lämpimistä vastauksistanne ja toivotuksistanne. Jatkan päivä kerrallaan, välillä huonommassa, välillä paremmassa hapessa.

ap