Oma äiti ärsyttää

Tietää, ettei ole ihan yksin



ap

Äidilläni on ikiomat säännöt kaikkeen. Ei tee mitään koskaan niin kuin muut ihmiset. Perheenjäsenet elävät äitini tarpeiden tyydyttämistä varten. Hän on kaiken keskipiste. Pitää sukulaiset erillään toistaan, koska kertoo eri juttuja jokaiselle ja siksi ne eivät saa tavata. Valehtelee. Koskaan ei muut saa olla tyytymättömiä mihinkään vaikeaan asiaan elämässä, ne pitää kaikki kieltää. Seuraa vaan uutisia päivät pitkät (eläkkeellä) ja elää jossain ihmemaailmassa.

Siinä on artikkeli Irti marttyyriäidin otteesta. Minulla auttoi neljän vuoden totaalinen välirikko ja sen jälkeen äiti on käyttäytynyt paremmin ja olen antanut myös juttujen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos tai sanonut suoraan, jos en jostain tykkää.

marttyyriäidin jälkeläisistä tulee itsestään samoin käyttäytyviä? Joskus huomaan itsessäni jotain samaa, sanomisissa tai muussa, ja kyllä yritän mahdollisimman nopeasti käytöstäni muuttaa.

minulla oli vaikea aiti-suhde. aina tuntui etta han yritti painostaa ja vaikuttaa paatoksiini ja marttyyriyttakin loytyi. han kuoli 4 vuotta sitten yllattaen ja tunsin paljon syyllisyytta monista asioista, mutta onneksi ei mitaan aivan todella suurta riitaa tai muuta ollut. sita vaan toivon sinullekin, etta jos/kun aitisi joskus kuolee, et tunne etta olet vaarin tehnyt (vaikka se usein onkin aidin syy koska ovat vanhoja ja vaikeita).

EN usko että tekisi itsaria kumminkaan jos ihan asiallisesti ja rauhallisesti sanoisit tuon. EI tarvi huutaa, raivotqa, itkeä, haukkua, loukata, puhua rumasti eikä mitään vaan ihan asiallisesti ja ystävällisen rauhallisesti sanoa miltä hänen käytöksensä tuntuu. Älä anna äitisi pompotella ja hallita sinua tuolla tavalla. Ei hän siitä rikki mene. Pakkohan sun on rajat laittaa ennemmin tai myöhemmin.

Äiti on melkoisen "herkkä" luonne, tasapainoton itsensä kanssa. Itsetunto nollassa. Ei siis puhettakaan, että voisin suoraan sanoa, että oot tosi v.mäinen mulle, lopeta tuo. Saisi vähintään hermoromahduksen tai tekisi itsarin. .

MIKSI??

Onks kiva, että se pilaa sinun ja LASTESI elämän?

Tee tuosta loppu!

Mikä voi olla pahinta, mitä tapahtuu, jos sanot suoraan?? MIKÄ?

Se, että katkaisee välit? Eikö se olis vaan hyvä asia...

Mutta voi ratketa juomaan tai mennä muuten henkisesti rikki, on ollut jo kerran ihan lähellä pakkohoitoon joutumistakin. Kai mua toisaalta säälitää, että toisella on elämänhallinta ihan hukassa ja normaalisti jaksan kuunnella hänen juttujaan ns. ulkopuolelta seuraten, en siis yleensä ota itseeni. Mutta nyt vaan nää kaksi juttua liian lähekkäin pisti veren kiehumaan. No,ehkä tää tästä. Tokihan tää vaikuttaa sillä tavalla, että en tippaakaan arvosta tai kunnioita häntä. Ja toivottavasti opin myös sen, miten toisia ihmisiä ei tule kohdella.



ap

Sille ei riitä yhtään mikään. Meillä on välimatkaa melkein 400km, mutta antaa ymmärtää, että meidän olisi käytävä kahden pienen lapsen kanssa siellä yhtenään. Muitten sukulaisten luona ei sit tarttis käydä ollenkaan. Lastenlasten ja hänen suhde on tärkeämpi kuin lasten suhde muihin sukulaisiin. Ei osaa juurikaan olla lasten kanssa ja sitten ihmettelee, että miksi ne ei oikein viihdy hänen seurassaan.



Onhan tässä ollu kaikenlaista, romaanin vois kirjottaa... Ennen lapsia en ollu häneen yhteydessä puoleen vuoteen, kun loukkasi käytöksellään ja puheillaan niin paljon ja tuppasi nenänsä jokapaikkaan. Nyt lasten jälkeen olen yrittänyt vain selvitä pakollisista mummolareissuista jotenkin ja ajatella, että lasten on kuitenkin hyvä tuntea mummonsa. Vaikka onkin todella hankala tapaus.

Ymmärrän sua täysin!

Minulla on ihan sama ongelma oman äitini kanssa, siis siinä mielessä, että HÄN jos joku saa minut sekunnissa ärsyyntymään ja pahalle tuulelle. Johtuen juuri hänen huonosta itsetunnostaan, marttyyrimäisyydestään ja kaikki mahdolliset alkoholiongelmat ja omasta päästä keksityt sairaudet yms yms. Ja se kun hän ei osaa pätkääkään kuunnella tai edes halua ottaa neuvoista vinkkiä, vaan jaksaa kyllä valittaa ja valittaa valittaa omaa elämäänsä yms yms ja kaikkia muita syytellä, mutta ei kertaakaan pysähdy kuuntelemaan tai hoksaa, että omassa toiminnassa se vika on. AARGH! Just selvittiin taas hengissä viimesestä kolmen viikon alkoholi/pilleri-putkesta ja nyt koitetaan taas olla selvinpäin. Kuukausi piti pitää välejä taas katkolla, kun ei jaksanut enään ja nyt sitten taas ollaan tekemisissä, viimeksi eilen tuntu, että parempi oli olla ku ei puhuttu, hän saa omalla toiminnallaan minut niin sekaisin ja olen vielä viimeisimmilläni raskaana. Mutta onhan hän kuitenki se oma äiti joka on ollut hyvä ja rakastava ja rakastaa minua ja lapsenlastaan aidosti, ei vaan osaa tuoda sitä oikealla tavalla esille vaan hössöttää ja säätää ihan mitä sattuu. Ei jaksa eritellä tässä nyt mitä tarkoitan...



Normaalisti jaksan myös häntä 95%:sesti, mutta tulee kyllä hermostuttuakin sitte tuon 5% edestä ja ei se sekään ole kivaa, varsinkaan ku ei se toinen tajua ottaa sitä oikealla tavalla, vaan heittäytyy ihan kakaraksi. Jotenki ihan kummallisesti ei ikinä tajua sitä pointtia vaan AINA JUST NIIN MITEN EI TOSIAANKAAN ASIAA TARKOITTANUT. Se on ihan hirveää... Ja ikinä ei mikään passaa vaikka mitä yrittää ja apua koittaa hänelle tarjota niin ei...



En tiedä, ei kai tässä auta muuta kuin taistella ja koittaa jotenkin olal mahd. vähän tekemisissä vaikka kuinka haluaisi, että tilanne olisi toinen...



Tsemppiä meille äiteille omien äitien kanssa!

Hän on ikänsä raatanut kaikkien eteen, eikä kukaan välitä... Hän ei koskaan riitele... juu ei, mutta saattoi parhaimmillaan istua kaksikin viikkoa mykkäkoulua pitäen - istui hämärässä, kädet sylissä, huokaillen, teki ruoat mutta ei syönyt perheen kanssa, ja jatkoi sitä niin kauan että sai tahtonsa läpi. HÄN on aina niin YKSINÄINEN, vaikka käy kaiken maailman retkillä ja juhlissa pitokokkina ja teatterissa ja vaikka missä. Kiittelee vesissä silmin ja laatii kiitoskirjeitä kun hänelle soittaa, kun "te olette aina niin kiireisiä, että soitatte niin harvoin". Sellaista huolta ei olekaan, ettei hänellä olisi isompi. Kun kerroin, että muutetaan ulkomaille, ensimmäinen responssi oli "MITEN MINUN SITTEN KÄY".



Tällaiselle ihmiselle ei auta yhtään mitään, jos hänelle sanoo kauniisti tai rumasti tai miljoonan kertaa, että tuollainen asenne on vastenmielinen. Mutta omasta äidistäni olen kyllä vakuuttunut, että hän ei mitään itsareita tee, vaan elää satavuotiaaksi. Marttyyriarsenaaliin kuuluva tautikohtauskin nimittäin parani, kun sisko sanoi sängyllä tuskissaan läähättävälle äidille, että kyllä nyt soitetaan ambulanssi. Äiti singahti kuin vieteri punkasta ylös, että kai hän tässä vielä jaksaa, alkoi tuntua paremmalta... :D

myös yksi -mene itseesi-viesti...



MUTTA



minua myös toisinaan ärsyttää oma äitini. Kerran olen siitä aloituksen tosiaan itsekin tehnyt, mutta sitten tuli just näitä mene itseesi viestejä ja moni kirjoitti, että äitinsä on kuollut, ole onnellinen että oma äitisi elää. No joo, tuolla periaatteella ikinäkoskaan ei saisi valittaa mistään...



Kärsimme lapsettomuudesta, ja äitini tiesi sen. Hän ei silti koskaan kysynyt, miten meillä menee tai miten jaksamme. Tiedän että asia on vaikea ulkopuolisillekin, mutta hän on sentään äitini.

Äidissäni myös marttyyrin piirteitä. Olin eräänä juhannuksena ilmoittanut, ettemme mene aattona heidän luokseen. Sain erittäin vihaisen puhelun äidiltäni, että hän on siivonnut koko päivän, missä viivymme. Kun kerroin, ettemme ole tulossa, hän raivosi, että me lähdetään kanssa kotoa pois, jos kerran tänne ei kukaan tule!!

Äitini myös olettaa minun siivoavan heillä. Miksiköhän minä siivoaisin viiskymppisten vanhempieni kotona, jotka ovat siis täysin sielun ja ruumiin voimissaan, kun minulla on omakin huusholli siivottravana..

Täytti juuri 60 vuotta eli on suht nuori vielä, mutta hokee joka kerta tavatessamme, että kuolee kohta. On vatsaongelmaa, on väsymystä, masentaa, stressaa. Koskaan hän ei kysy, mitä meille kuuluu vaan valittaa omia (mitättömiä) ongelmiaan, vaikka suurin ongelma hänellä on nimenomaan negatiivisuus. Ja hän jos joskus katsoisi omaa napaansa pidemmälle ja olisi kiinnostunut muustakin kuin omista "ongelmistaan", voisi ehkä mielialakin hitusen kohentua. Mutta ei, silloin harvoin (max kerran 1-2 kuussa) kun hän tulee meille käymään: pelkkää narinaa, marinaa ja kauhea kiire kotiin "kun on niin kauheasti kaikkea tekemistä".



Töissä hän ei käy ja isäni hoitaa lähes kaikki kotihommat. Meillä on kaksi lasta ja mieheni kanssa olemme molemmat töissä, silti tämä "kotirouva" kehtaa tauotta voivotella stressiään tekemättömistä töistään. 5-vuotias esikoisemme on ollut mummolassa yökylässä kerran ja meillä vanhempani ovat hoitaneet lapsiamme kuluneiden vuosien aikana korkeintaan viitisen kertaa eli emme todellakaan rasita äitiäni tällaisillakaan velvotteilla.



Olisihan se kiva, jos oma äiti joskus kysyisi, miten minä jaksan, mitä kuuluu, mitä lapsilleni kuuluu. Mutta ei, hänellä vaan on niin rankkaa ja surkeaa että tuskin hän enää kauaa elää. Hirveä sanoa näin, mutta välillä tuntuu, että ehkä sitten niin olisi parempi.

kuoppaa tyttärensä, itkee menetystään ja tulee seuraavaksi vaatimaan osuuttaan tyttären omaisuudesta, koska onhan hänkin rintaperillinen :D

Minun äitini tekisi niin.

Olisihan se kiva, jos oma äiti joskus kysyisi, miten minä jaksan, mitä kuuluu, mitä lapsilleni kuuluu. Mutta ei, hänellä vaan on niin rankkaa ja surkeaa että tuskin hän enää kauaa elää. Hirveä sanoa näin, mutta välillä tuntuu, että ehkä sitten niin olisi parempi.

isän äiti ja isä. oma äitini ei, onneksi, tällainen ole...



isän äiti on koko elämänsä valittanut, ainakin niin kauan kuin minä tiedän, miten hänellä on ollut niin rankkaa ja raskasta ja on edelleen, ja miten raskasta on kun hänen ainoa poikansa, eli mun isäni, on alkoholisti ja sitäkin pitää koko ajan hoitaa ja huolehtia, ja miten hänkin kohta tästä jo kuolee pois ja kuka sitten hoitaa hänen poikansa... tätä on kestänyt nyt yli 20 vuotta, ja ihan rehellisesti sanottuna mä olen aivan varma, että mun isäni haudataan ennen äitiään.



no, isäni on joko geeneissä perinyt tai sitten oppinut tämän tavan äidiltään, ja lisäksi hän on alkoholisti. on jo vuosia ollut työttömyyskierteessä, tehnyt pimeitä hommia tai pätkätöitä, ja jatkuvasti valittanut sitä miten on niin rankkaa ja kuinka kukaan ei palkkaa hänen kaltaistaan vanhaa ukkoa pitkäksi aikaa ja sitten "ne" vielä yrittävät jättää palkan maksamatta tai pimittää siitä häneltä ainakin osan, ja miten "ne" kohtelevat häntä niin huonosti ja miten hänellä olisi kaikki ihan hyvin, jos ei olisi hänen ex-vaimonsa, mun äitini, yhteiskunta, sosiaalitoimisto, joku niistä miljoonista työnantajista, naapuri, tuttu, kaveri, tai kuka tahansa pilannut kaikkea. missään nimessä hän ei suostu myöntämään että hänellä jokin alkoholiongelma olisi - kerran elämässään hän on sen myöntänyt,13 vuotta sitten oikeudessa kun siellä puitiin mun ja pikkusiskoni huoltajuutta jonka hän halusi itselleen ja uskoi sen saavansa tällä tunnustuksella. ei saanut, eikä sen jälkeen ole enää asiaa myöntänyt. "mä en ole juonut tippaakaan moneen vuoteen" on hänen vakilauseensa, ja kuitenkin joka kerta viimeisten 10 vuoden aikana, kun hän on mulle soittanut tai olen häntä tavannut, hän on ollut humalassa. viimeisten neljän vuoden aikana hän ei ole edes päässyt tapaamaan mua, vaikka tapaamisia on kyllä sovittu - hän vain on liian humalassa päästäkseen paikalle. sitten jälkikäteen soittelee tai laittaa sähköpostia ja selittelee, miten tuuli tiputti hänet katolta kun oli asentamassa jotakin antennia, tai joku tuiki tuntematon tyyppi hyökkäsi hänen kimppuunsa juna-asemalla, hakkasi hänet ja varasti kaikki hänen rahansa ja sen junalipunkin jolla hänen piti tulla meidän luoksemme, ja on ollut sairaalassa nyt kaksi viikkoa eikä voinut millään aiemmin ilmoittaa miksei tullutkaan. huoh.



käytännössä olen kaksi vuotta sitten jo kieltänyt häntä tulemastakaan meitä tapaamaan, ennen kuin hän ihan oikeasti kykenee olemaan selvin päin ja on sen mulle todistanut - eli että soittaisi edes muutaman kerran selvinpäin ja että mä tapaan hänet ennen muuta perhettä. ei onnistu. mihinkään juhliin häntä ei ole kutsuttu viiteen vuoteen, koska en halua häntä sinne riehumaan humalaisena ja pilaamaan juhlia. kumpaakaan näistä ainokaisista lapsenlapsistaan hän ei ole koskaan tavannut, vanhempi täyttää syksyllä neljä. miestäni hän ei ole koskaan tavannut, vietämme pian viidettä hääpäiväämme. meillä on pitkiä jaksoja, 1-6kk mittaisia, jolloin emme ole tekemisissä edes puhelimitse tai sähköpostitse koska välit ovat yksinkertaisesti liian tulehtuneet. sinä aikana mä tilitän sekä miehelleni että pikkusiskolleni, miten musta tuntuu pahalta tuo isän käytös ja miten oikeasti haluaisin asioiden olevan toisin, mutta en voi sietää isältä tuollaista käytöstä. isä puolestaan soittelee pitkin kyliä ja pitäjiä haukkumassa minua kiittämättömäksi kakaraksi, joka ei osaa arvostaa vanhempiaan vaikka hänkin kaikkensa mun puolestani tehnyt, ja miten mä kohtelen lapsiani kaltoin jne. muuta täyttä puppua. ja mä sekä pikkusiskoni asuttiin tosiaan melkein 10 vuotta lastenkodissa, kiitos paitsi alkoholistiäitini, myös tämän armaan isäni, joten siinä oli sekin "kaikkeni sunkin puolesta olen tehnyt"...



julmaa se on ja julmalta kuulostaa, mutta kieltämättä helpottaisi jos saisi nämä molemmat jo haudan lepoon siunata. eikä se tarkoita ettenkö heitä surisi silti, tottakai surisin. mutta eivätpä ainakaan soittelisi enää valittaakseen (eivätkä humalassa haukkuakseen).

Mä olen monta kertaa miettinyt, että oikeasti olisi paljon helpompaa, jos noita vanhempia ei olisi enää olemassa. Kun homma näitten martyyreiden kanssa menee aina niin, että sitä uskoo ja toivoo ja luottaa ja pettyy. Tai jos ei usko ja luota, niin tuntee huonoa omaa tuntoa siitä, ettei voi luottaa.



Mullakin kävi niin, että äiti oli tässä joku aika sitten ihan kännissä, kun mentiin kylään. Lähdettiin pois, en halua lasteni sellaista näkevän. Olen jo aikoja sitten sanonut, että noin teen jos humalassa ollaan ja äiti on luvannut ja vannonut, ettei ole (enhän minä juo, silloin kerran joo otin vahingossa liikaa kun oli sitä ja tätä ja tuota, mutta mitään ongelmaa ei ole). Kaksi viikkoa äiti piti hiljaiseloa ja sitten soitti ja pyysi anteeksi ja piti tosi outona ja julmana kun sanoin, etten voi enää luottaa häneen. Ja että jos en luota, niin sama vaikka kuolis pois. Jep jep. Tuon jälkeen on jatkanut taas normaaliin tapaan, ei enää vahingossakaan puhu mitään tuosta "vahingosta".



Joka kerta siis kun jää rysän päältä kiinni (soitan kun hän juopottelee tms.) niin joko kiistää kaiken (olin juuri herännyt ja ihan unenpöpperössä) tai sitten vetoaa johonkin kriisiin (tässä on isäs kanssa ollut niin kaikenlaista, ei niistä voi puhua).



Nyt sitten tunnen huonoa omaa tuntoa siitä, kun en halua enää lähteä mummolaan lasten kanssa. Sen verran pitkä ajomatka, että ei viitsi lapsia roudata sinne ja huomata, että jaa, mummo on kännissä kuin käki. Ja vaikka tää on sattunut vain kerran, niin miksei voisi sattua toistekin. Ja äiti käyttäytyy ihan tietämättömästi kun kiertelen ja kaartelen kyläilyjä, olettaa, että toki me tullaan! Vaikka olen siis sanonut, että en enää luota häneen siinä, että olisi juomatta meidän aikana!



Tuokin ärsyttää, että mun pitäisi unohtaa kaikki paska siinä samassa ja olla niin kuin mitään ei olis sattunut. Ei saa kantaa kaunaa, pitää olla vaan iloinen ja niellä kaikki. Häntä kohdellaan väärin muuten.



Meilläkin äiti kyttää kateellisena, miten paljon ollaan toisessa mummolassa. Vertaa itseään mieheni äitiin ja pitää itseään paljon parempana mummona. Ikävä kyllä näin onkin, miehen äiti ei ole sitäkään vähään lapsistamme kiinnostunut =/



Toisaalta haluais tiettyyn pisteeseen miellyttää, mutta kun vastakaikua ei tule, mikään ei siis todellakaan riitä. Nytkin tiedän, että vaikka ei olla ikinä äitienpäivänä sinne menty, niin tulee katkeraa tilitystä siitä, että "joo täällä minä vietän yksin äitienpäivää, ei tullut kukkia, ei". Sitten siihen pitää lässyttää jotain voi voi voi kun sulla on kurjaa. Eikä kehtaa kertoa omasta ihanasta päivästä, ettei toiselle raukalle tuu paha mieli. Argh.



Joo, ehkä tää ketju on hyvä purkupaikka ;) "Kiva" kuulla, että muillakin löytyy näitä ihania äitejä (ja isiä).

kuunnelkaa Kirsi virtasen pakina aiheesta



Saa vaikka podcastina nain jalkikateen



www,yle,fi/kirsivirtanen

Meillä on ongelmana mieheni outo suhde äitiinsä. Anoppi on kerran yrittänyt itsemurhaa ja käyttää tätä aseena aina, jos siltä tuntuu. Kiva on sitten olla kotona miettimässä, että pitäisikö soittaa poliisille vai puhuuko vaan, että poika kaahaisi paikalle ihmettelemään, miten äidillä on niin kurjaa. Onhan hänellä takana myrskyisä avioero, työttömyyttä jne, mutta mielestäni vanhempien ei pitäisi kaataa ongelmiaan lasten niskaan. Oma äitini on kuollut alkoholisminsa takia ja olen siitä ihan suoraan sanottuna helpottunut. Jatkuvasti sai pelätä, mitä on sattunut ja miksi ei vastaa puhelimeen.

Mummuni oli tuollainen marttyyri. 20 viimeistä elinvuottaan jaksoin hokea, että kun minä kohta kuolen, ja sitten voitte nämä tavaratkin jakaa. Olisiko äidilleni tästä mennyt jotain jakeluun, sillä toistaiseksi ainakaan ei ole voivotus ja valitus alkanut. Toivottavasti ei tulekaan.

marttyyrimamma mummolasta. ;)



Nyt alkoi toitotus äitienpäivän kanssa, "olen niiiin yyyksiin, ettekö käy". Onneksi X käy ja se teki minulle sen ja sen ja sen. Nyt laitan kyllä kaiken testamentissa X:lle, kun et tee niin kuin pyydän. Miksi lapset on aina toisen mummon kanssa? Etkö viitsi hoitaa niitä? Miksi ette pidä minusta? Kukaan ei pidä minusta. Sniif ja niisk. Ja tätä on pitänyt kuunnella iät ja ajat.



On sitä parina äitienpäivän yritetty käydä, mutta kun on ollut kivempi mummosta korkkailla pulloja, niin eihän se ole onnistunut. Tietysti se on MINUN syy, kun kerran ei tiedä että tullaanko vaiko eikö, pakko juoda, kun on niiin yksinäistä.



Laitoin myös äskettäin viestin tänne, kun äitini piti jäädä yöksi meille. Lastenhuoneeseen peti sijattiin ja lapset oli innoissaan kun mummo nukkuu heidän kanssaan. Noh, kun mummo otti ja suuttui, kun en jaksanut kaikkien haukkumista kuunnella ja häipyi yötä vasten kotiinsa. Oli siinä lapsilla kiva aamulla ihmetellä, "missä mummo on kun me sille petikin laitettiin". Selittele siinä sitten...