Lue keskustelun säännöt.
Olenko mielestänne kylmä ihminen, kun en käynyt katsomassa kuolevaa isääni sairaalassa?
05.05.2009 |
Kusipää siskoni väittää niin, vaikka isäni kuolemasta tuli tänä keväänä kuluneeksi jo 6 vuotta. Turha kait sanoakkaan, että minä ja siskoni emme ole olleet missään tekemisissä viimeiseen kuuteen vuoteen eikä tuo ole kyllä tekemisissä äitini ja toisenkaan siskoni kanssa. Mutta se onkin sitten toinen stoori kokonaan.
Mutta itse asiaan. Isäni sairasti syövän, kun olin 15v ja hän parani. Meidän perhe tiesi koko ajan, että jos syöpä uusiutuisi, hänellä olisi huonot mahikset selviytyä. Noh, pahimmat pelkomme toteutui ja isäni sairastui uudestaan, 5 vuotta myöhemmin. Ensin näytti siltä, että hoidot tepsivät jne. Kunnes sitten tuli joulu ja kaikki muuttui. Tuli kevät ja tilanne muuttui vielä enempi. Isäni joutui sairaalaan ja oli siellä parisen viikkoa, viimeisen viikon melko tiedottomassa tilassa, tuskin enää edes tässä maailmassa. En käynyt kertaakaan isäni luona, en halunnut muistaa häntä sellaisena kuin hän oli sairaalassa. Muistoissani isän on aina sellainen kuin hän oli lapsuudessani. Ja sellaisena hän myös tulee uniini.
Asuin tuolloin vielä kotona eli näin kyllä isäni heikkenemisen jne. eli osasin odottaa ja ehkäpä mä jätin hänelle jo silloin hiljaiset jäähyväiset. Ja mä kyllä tiesin, mikä meillä oli edessä enneuneni takia.
Enkä muuten edes itkenyt, kun viesti tuli. Äitini soiton jälkeen mieleni valtasi suunnaton helpotus, nyt se oli ohi. Se jatkuva kyttääminen onko kukaan soittanut ja kun puhelin soi, joka kerta hätkähti, että joko nyt tulee se kauan pelätty ja toivottu viesti.. Enkä itkenyt hautajaisissakaan. Ensimmäinen itku tuli vasta vuosi isäni kuoleman jälkeen.
Kommentit (45)
Kukin saakoon pitää haluamansa muistot. Toivonmukaan isäsi tiesi, että olit jo hyvästit heittänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni kyse ei ollut pelkästään siitä mikä sinusta tuntui silloin parhaalta vain myös siitä olisiko kenties kuoleva isäsi halunnut nähdä sinut vielä sairaalassa ollessaan. Kokemuksesta tiedän että "melko tiedottomassa tilassa" olevat (ainakin aluksi) ovat vielä hyvinkin tässä maailmassa mukana vaikkakaan eivät sitä voi kunnolla ilmaista. Sen kuitenkin huomaa siitä miten potilas muuttuu olemukseltaan kun hänelle rakas ihminen käy häntä katsomassa/on käynyt häntä katsomassa.
Riistit siis isältäsi mahdollisuuden tuntea vielä tyttärensä viimeiset kerrat lähellään. Vain siksi että sinusta tuntui vähän pahalta.
Sinuna häpeäisin ja paljon mutta tuskin siihen koskaan pystyt.
MUn mielestäni olet kylmä ja itsekäs ihminen. TOivottavasti saat itse aikanasi kuolla yksin, kun oot kuitenkin aika ällöttävä raato siinä viime hetkilläsi. Omat lapsesi eivät vaivaudu sänkysi vierelle... mietipäs sitä itseksesi.
Itse en ikinä voisi tehdä läheiselleni noin hirveää temppua.
Kusipää siskoni väittää niin, vaikka isäni kuolemasta tuli tänä keväänä kuluneeksi jo 6 vuotta. Turha kait sanoakkaan, että minä ja siskoni emme ole olleet missään tekemisissä viimeiseen kuuteen vuoteen eikä tuo ole kyllä tekemisissä äitini ja toisenkaan siskoni kanssa. Mutta se onkin sitten toinen stoori kokonaan.
Mutta itse asiaan. Isäni sairasti syövän, kun olin 15v ja hän parani. Meidän perhe tiesi koko ajan, että jos syöpä uusiutuisi, hänellä olisi huonot mahikset selviytyä. Noh, pahimmat pelkomme toteutui ja isäni sairastui uudestaan, 5 vuotta myöhemmin. Ensin näytti siltä, että hoidot tepsivät jne. Kunnes sitten tuli joulu ja kaikki muuttui. Tuli kevät ja tilanne muuttui vielä enempi. Isäni joutui sairaalaan ja oli siellä parisen viikkoa, viimeisen viikon melko tiedottomassa tilassa, tuskin enää edes tässä maailmassa. En käynyt kertaakaan isäni luona, en halunnut muistaa häntä sellaisena kuin hän oli sairaalassa. Muistoissani isän on aina sellainen kuin hän oli lapsuudessani. Ja sellaisena hän myös tulee uniini.
Asuin tuolloin vielä kotona eli näin kyllä isäni heikkenemisen jne. eli osasin odottaa ja ehkäpä mä jätin hänelle jo silloin hiljaiset jäähyväiset. Ja mä kyllä tiesin, mikä meillä oli edessä enneuneni takia.
Enkä muuten edes itkenyt, kun viesti tuli. Äitini soiton jälkeen mieleni valtasi suunnaton helpotus, nyt se oli ohi. Se jatkuva kyttääminen onko kukaan soittanut ja kun puhelin soi, joka kerta hätkähti, että joko nyt tulee se kauan pelätty ja toivottu viesti.. Enkä itkenyt hautajaisissakaan. Ensimmäinen itku tuli vasta vuosi isäni kuoleman jälkeen.
Toivonmukaan isäsi tiesi, että olit jo hyvästit heittänyt.
Minkäköhänlaiset fiilikset isällesi jäivät päälle sinusta kun oma tytär hylkäsi hänet sairasvuoteelle. Sitä et pääse enää muuttamaan.
Kyllä minusta sinä olit todella kylmä ja itsekäs. :( Tuntuu pahalta ajatellakin miten olet toiminut. :(
Ja kyllä, olen itse joutunut hyvästelemään useammankin läheiseni sairaalavuoteelle. Yhtä olen pitänyt kädestä kun hän kuoli (ja oli vielä tajuissaan...hän katsoi minua tiukasti koko viimeisten henkäysten aikana ja vielä puristi kerran tiukasti ennen kuin sulki silmänsä viimeisen kerran). Takuulla erilainen viimeinen muista hänestä kuin lapsuudenmuistot mutta tiedän että olin hänelle tärkeä ihminen ja olen onnellinen että saatoin olla paikalla häntä hyvästelemässä viimeisellä hetkelläkin ettei hän joutunut kokemaan olevansa yksin ja minun hylkäämäänäni.
Tulee melkein itku kun mietin kuinka hylkäsit isäsi sairaalaan. :(
Kyse ei tod ole vain siitä mikä susta tuntui parhaalta vaan myös siitä miltä isästäsi mahtoi tuntua kun hylkäsit hänet sinne sairaalaan.
Toivottavasti saat itekin kokea miltä tuntuu kuolla yksin. Tai en mä voi sulle toivoa sitä. En toivois sitä kenellekään ikinä koskaan milloinkaan. En myöskään isälles olisi toivonut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olit nuori ihminen hädän hetkellä, olit elänyt koko nuoruutesi kauhean paineen alla.
Itse kyllä menisin kuolevan isäni vierelle tai kenen tahansa omaiseni, olen kuitenkin 40v aikuinen ja hoidan työkseni kuolevia ihmisiä.
No huh, huh. Te ette tiedä missä tilassa isäni, joten turhaan auotte siellä päätänne!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei kukaan voi kertoa toiselle kuinka kuolema tai kuoleva tulee kohdata. isasi tietaa tilanteen, han tietaa nyt kaiken. ainoa asia josta han ehka on surullinen, on etta siskosi ja sina ette ole enaa yhteydessa.
Tuo kusipää siskoni kävi jopa kerran siellä, joten hänpähän se on paraskin sanomaan. Ja hän myös kävi kotona KERRAN tuon aikana, kun isäni sairasti uudestaan..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No huh, huh. Te ette tiedä missä tilassa isäni, joten turhaan auotte siellä päätänne!
Ymmärrän että olisit halunnut kuulla kaikilta että "ei kun ihan oikein ja hyväksyttävästi toimit". Näin ei nyt kuitenkaan käynyt. Jos kysyt täältä mielipiteitä niin et voi laittaa ehdoksi että "kunhan olette samaa mieltä kanssani...". Meistä jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseemme ja nyt useampi meistä on ollut sitä mieltä että olet ollut huomattavan kylmä ihminen.
Ja jos kuvittelet että siskosi täällä haukkuu ja mollaa niin miten hänellä sattuikin sitten olemaan niin erilainen tieto siitä missä tilassa isäsi oli...
Se että äitisi ja tätisi vierailivat isäsi luona ei poista sitä faktaa että sinä tytär pysyit poissa. Eivät äitisi ja tätisi voineet korvata sinun puuttumistasi isällesi.
Mutta kuten jo sanottu. Et tule koskaan tätä ymmärtämään joten on parempi ettet asiasta täällä riehu jos et suostu tajuamaan sitä että moni meistä on kanssasi eri mieltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelit vaan omaa parastas etkä isääsi.
että varmaan ikäsi vaikutti siihen miten toimit.
Onhan se suositeltavaa käydä katsomassa... Olet nyt vastakkain siskosi kanssa ja se varmaan lisää tuota "ihan oikein tein, ei tunnu missään, mitä mä siellä olisin tehnyt" asennettasi, mutta voi olla, että tulee päivä kun kadut päätöstäsi.
Varmaan sinulla on vielä isäsi kuolema osittain käsittelemättä. Jo kieltämisvaihe on sinulla näköjään kestänyt melko pitkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mihinkään muuhunkaan. Siis siskoni.
Ja kolmannekseen, mä olen ihan sinut tuon kuoleman kanssa. En vaan ole mikään itkupilli. En ole itkenyt kenenkään sukulaisen hautajaisissa ja niissä on tullut istuttua aivan tarpeeksi. Ainoastaan silloin itkin, kun koirani kuoli (olin silloin 11v) ja tuo oli rakkain olento maailmassa.
Itse vuosi sitten olin rakkaan läheisen sängyn vierellä, kun hän kuoli. Se hetki ja hetket ennen sitä ovat mielessäni usein, muistan kaiken tarkkaan siltä päivältä, se tuska ja paha olo..Se hetki kun hän lähti, mutta silti en olisi halunnut olla missään muualla. Ja se oli melko viime tipassa kun ehdin paikalle. Meillä oli kyllä tilanne toinen, kunto huononi hyvin pian, pahalle tuntuu edelleen kun en päässyt paikalle aiemmin :(
olit kuitenkin joutunut seuraamaan vierestä isän sairastumista ja olit aika nuori.
Itse olisin varmaan mennyt sairaalaan katsomaan kun isä olisi vielä ollut tajuissaan ja hyvästellyt.
Oletteko te koskaan joutuneet seuraamaan LÄHELTÄ, kuinka läheinen ihminen kituu pois? Isäni oli iso ja tarkoitan todellakin ISO mies (180 cm ja 137 kg) ja kuollessaan hän oli 62 kiloa eli yli puolet kevyempi kuin n. puoli vuotta aikaisemmin.
Tai katsoa kuinka ihminen ei pääse enää edes ylös sohvalta tai sängystä vaan hänet joutuu nostamaan sieltä kuin pikku lapsen. Tai kuunnella hänen kiukuttelua kuin hän olisi joku perhanan taapero, joka uhmaa joka ikisestä asiasta.
Ja joo, saatan olla kova, mutta kovan ulkokuoren alla sykkii kyllä sydän. Tuohon on omat syynsä, mitä en ala tässä selvittelemään teille. Mutta menneisyyttäni voisi verrata Feenix-lintuun.
Toki läheisen rinnalla ollaan huonoinakin hetkinä.
Ehkä olit nuori ja ajattelematon, lisäksi seurasit kuolinkamppailua syöpää vasten viisi vuotta nuoruusajastasi. Ehkä et ollut kovinkaan kypsä tuolloin ja ehkä et vieläkään.
Haukut siskoasi kusipääksi jne. ei kovin fiksua käytöstä.
Sinuna menisin isäsi haudalle ja pyydät anteeksi siellä ja jatkat elämääsi.
Siskosi ei toki ollut kovin fiksu kun on asiasta sinua haukkunut, selvittäkää välinne. Sisarussuhde on yleensä pisin suhde elämän varrella joten miksi elää vihassa vuosikymmenet ja kantaa pahaa mieltä.
Vaikea on ymmärtää itsekkyyttäsi.
Mä en pystynyt mennä mummoani sairaalaan katsomaan. Kuoli syöpään. Ekasta selvisi, toisesta ei. En halunnut samaa muistoa mummostani kuin joka jäi vaaristani kun kävin häntä viime hetkellä sairaalassa katsomassa. Vaarini oli aivan toinen ihminen kuin mitä oli ollut, eikä hänkään enää tajunnut vierailustani mitään, itselle vain jäi todella paha olo.