Lue keskustelun säännöt.
Olenko mielestänne kylmä ihminen, kun en käynyt katsomassa kuolevaa isääni sairaalassa?
05.05.2009 |
Kusipää siskoni väittää niin, vaikka isäni kuolemasta tuli tänä keväänä kuluneeksi jo 6 vuotta. Turha kait sanoakkaan, että minä ja siskoni emme ole olleet missään tekemisissä viimeiseen kuuteen vuoteen eikä tuo ole kyllä tekemisissä äitini ja toisenkaan siskoni kanssa. Mutta se onkin sitten toinen stoori kokonaan.
Mutta itse asiaan. Isäni sairasti syövän, kun olin 15v ja hän parani. Meidän perhe tiesi koko ajan, että jos syöpä uusiutuisi, hänellä olisi huonot mahikset selviytyä. Noh, pahimmat pelkomme toteutui ja isäni sairastui uudestaan, 5 vuotta myöhemmin. Ensin näytti siltä, että hoidot tepsivät jne. Kunnes sitten tuli joulu ja kaikki muuttui. Tuli kevät ja tilanne muuttui vielä enempi. Isäni joutui sairaalaan ja oli siellä parisen viikkoa, viimeisen viikon melko tiedottomassa tilassa, tuskin enää edes tässä maailmassa. En käynyt kertaakaan isäni luona, en halunnut muistaa häntä sellaisena kuin hän oli sairaalassa. Muistoissani isän on aina sellainen kuin hän oli lapsuudessani. Ja sellaisena hän myös tulee uniini.
Asuin tuolloin vielä kotona eli näin kyllä isäni heikkenemisen jne. eli osasin odottaa ja ehkäpä mä jätin hänelle jo silloin hiljaiset jäähyväiset. Ja mä kyllä tiesin, mikä meillä oli edessä enneuneni takia.
Enkä muuten edes itkenyt, kun viesti tuli. Äitini soiton jälkeen mieleni valtasi suunnaton helpotus, nyt se oli ohi. Se jatkuva kyttääminen onko kukaan soittanut ja kun puhelin soi, joka kerta hätkähti, että joko nyt tulee se kauan pelätty ja toivottu viesti.. Enkä itkenyt hautajaisissakaan. Ensimmäinen itku tuli vasta vuosi isäni kuoleman jälkeen.
Kommentit (45)
olen tuominnut tekosesi, enkä todellakaan ole siskosi. Mulla kun on vain veli, ja isäkin on elossa.
ja hei ap. ITSE SÄ KYSYIT MITÄ MIELTÄ IHMISET ON! Mä olen sitä mieltä, että mulkusti teit, ymmärrän siskoasi täysin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itku tuli kun ajattelin, että omat lapseni hylkäisivät äitinsä sairasvuoteelle.
Mutta jos ap haluat katsoa toimintaasi jonkun muun näkökulmasta niin kuvittele tilanne jossa vaikka lapsesi sairastuu syöpään eikä paranemisennustetta ole. Hän menee nopeasti huonoon kuntoon ja kuihtuu pois. Olet tietysti itse järkyttynyt, väsynyt ja huolesta sairaana lapsesi takia.
Sitten vanhempasi ja sisaresi sanovat etteivät halua käydä sairaalassa lastasi tapaamassa koska haluavat mielummin muistaa hänet sellaisena mitä hän oli terveenä. Ei sairaalassa makaamassa letkuissa. Itse tietysti asut sairaalassa lapsesi luona ja varmaan tuolloin toivoisit että sukulaisesikin voisivat edes välillä vierailla siellä, osoittaa jotain välittämistä sinua ja lastasi kohtaan. Tiedät kyllä että lapsesi on heille rakas ja tämän kuolema kova paikka, mutta pystytkö tuolloin kuitenkaan täysin ymmärtämään ja hyväksymään heidän ratkaisunsa?
He itse eivät näe toiminnassaan mitään kyseenalaista. He eivät tuossa vaiheessa voi tehdä mitään lapsen eteen, loppuvaiheen lapsi on jo tajuton eikä edes huomaisi heidän vierailujaan. He tietävät kuitenkin että sinä ja miehesi vietätte aikaa lapsen luona ja miehen sukulaisetkin käyvät tätä katsomassa.
Kyllä se koskee ja koskettaa, kun on tiedetty ettei enää nähtäisi.
Sulla on sureminen kesken. Onko jonkun toisen ihmisen kuolema saanut sut taas miettimään isääsi?
Suru on sellaista, että kun sen kerran kunnolla kokee, ne tunteet taas palaavat.
vaan haluaisin rakkaani lähelleni ja hyvästeltäviksi. Olisin kovin pahoillani jos lapseni ei haluaisi nähdä minua sairaana vaan mieluummin jättäisi täysin tulematta luokseni vaikka tietäisi että kohta se ei ole enää mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
isänsä lähellä tämän kuollessa. Nyt aikuistuttuasi varmasti itsekin ymmärrät miten tärkeä asia jäi tekemättä.
Jos asia ei sinua mitenkään hetkauttaisi, et olisi tännekään vaivautunut noin pitkää avausta asiasta kirjoittamaan.
Sun täytyy ap nyt vaan hyväksyä se että niin teit miten teit ja elää sen kanssa. Olit nuori, haavoittuvainen, ehkä typeräkin, mutta niin me kaikki ollaan joskus! Et voi asiaa enää muuttaa vaikka tahtoisit, joten elä nyt elämääsi eteenpäin isääsi mahdollisimman kunnioittavasti muistaen.
mihinkään muuhunkaan. Siis siskoni.
Ja kolmannekseen, mä olen ihan sinut tuon kuoleman kanssa. En vaan ole mikään itkupilli. En ole itkenyt kenenkään sukulaisen hautajaisissa ja niissä on tullut istuttua aivan tarpeeksi. Ainoastaan silloin itkin, kun koirani kuoli (olin silloin 11v) ja tuo oli rakkain olento maailmassa.
tai tämän on oltava provo
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kommentoi tuota sun kysymystä juurikaan.
Mietin vain kun ihmiset aina puhuu etten halunnut ihmisestä sitä ja sitä muistoa et mitä se loppujen lopuksi tarkottaa.
Meinaatteko tosissaan et jos käytte katsomassa jotain tajutonta, tiedottomassa tilassa olevaa ihmistä että unohtaisitte kaiken muun siitä ihmisestä ja muistaisitte hänestä vain sen puolen kun hän oli sairas?
Kyllä minä muistan isovanhempani sellaisena kun he oli terveenä ja tietysti muistan myös minkälainen heidän loppu oli.
Ei kai kenenkää ole pakko mennä kattomaan sairasta ihmistiä jos ei halua. Muuten ihminen vaistoaa ja ymmärtää tajuttomanaki joskus läsnäolevat ihmiset ja kuulee heidän puheitaan, vaikka näyttäs ettei se enää tässä maailmassa olisikaan. Et sinänsä isällesi olis saattanut olla ihan kiva että olisit käynyt hänen luonaan.
Oletteko te koskaan joutuneet seuraamaan LÄHELTÄ, kuinka läheinen ihminen kituu pois? Isäni oli iso ja tarkoitan todellakin ISO mies (180 cm ja 137 kg) ja kuollessaan hän oli 62 kiloa eli yli puolet kevyempi kuin n. puoli vuotta aikaisemmin.
Tai katsoa kuinka ihminen ei pääse enää edes ylös sohvalta tai sängystä vaan hänet joutuu nostamaan sieltä kuin pikku lapsen. Tai kuunnella hänen kiukuttelua kuin hän olisi joku perhanan taapero, joka uhmaa joka ikisestä asiasta.
Olen myös joutunut vessattamaan tällaisen ihmisen eli tukemaan hoitajan kanssa vessaan ja pyyhkimään hänet. Kuuntelemaan hänen hallusinaatioitaan jotka johtuivat voimakkaista kipulääkkeistä. Kuuntelemaan tosiaan sitä kiukuttelua joka vastasi lapsen kiukuttelua. Oman kuoleman hyväksyminen on vaikeaa. Ja kyseessä oli ihminen joka aikaisemmin oli yksi elämäni tukipilareista ja henkilö jolta kysyin neuvoa vaikeissa tilanteissa. Oli toki kamalaa että hän oli joutunut tuohon tilanteeseen. Silti mieleeni ei juolahtanutkaan se että olisin hylännyt hänet kun sairaus oli lopulta viemässä hänet hautaan ihan muutamassa viikossa. Hän oli tehnyt paljon elämäni eteen koko elämäni ajan. Nyt oli minun vuoroni antaa takaisin.
t. se joka piti kuolevan läheisensä kädestä kiinni sairaalassa ja katsoi tätä silmiin kun hän kuoli
ps. Kysyt kuinka moni oikeasti on joutunut seuraamaan sitä kuinka läheinen ihminen kuihtuu pois. Vastaus kysymykseesi: moni. Syöpä on yksi yleisimmistä kuolinsyistä tässä maassa ja siinä lähes jokainen syöpäpotilas kuolee juuri mainitsemallasi tavalla kuihtuen pois, kipujen saattelemana. Et ole siis erikoistapaus millään tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silti mieleeni ei juolahtanutkaan se että olisin hylännyt hänet kun sairaus oli lopulta viemässä hänet hautaan ihan muutamassa viikossa. Hän oli tehnyt paljon elämäni eteen koko elämäni ajan. Nyt oli minun vuoroni antaa takaisin.
...jolloin oli selvää että loppu tulee muutamassa viikossa.
ed. vastaaja
On elokuvaa, että joku vaan sulkee silmänsä ja kuolee. Ei pidä paikkaansa. Kuolema on toki luonnollinen asia, eikä se välttämättä satu, mutta ei kukaan puhalla viimeistä henkäystä. Yleensä ihminen tukehtuu ja sitten vähän ajan kuluttua sydän pysähtyy.
Ap:lle, sä teit oman ratkaisusi, kanna siitä nyt seuraukset.
Toivonmukaan isäsi tiesi, että olit jo hyvästit heittänyt.
Minkäköhänlaiset fiilikset isällesi jäivät päälle sinusta kun oma tytär hylkäsi hänet sairasvuoteelle. Sitä et pääse enää muuttamaan.
Kyllä minusta sinä olit todella kylmä ja itsekäs. :( Tuntuu pahalta ajatellakin miten olet toiminut. :(
Ja kyllä, olen itse joutunut hyvästelemään useammankin läheiseni sairaalavuoteelle. Yhtä olen pitänyt kädestä kun hän kuoli (ja oli vielä tajuissaan...hän katsoi minua tiukasti koko viimeisten henkäysten aikana ja vielä puristi kerran tiukasti ennen kuin sulki silmänsä viimeisen kerran). Takuulla erilainen viimeinen muista hänestä kuin lapsuudenmuistot mutta tiedän että olin hänelle tärkeä ihminen ja olen onnellinen että saatoin olla paikalla häntä hyvästelemässä viimeisellä hetkelläkin ettei hän joutunut kokemaan olevansa yksin ja minun hylkäämäänäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On turha enää jossitella! Me ihmiset olemme niin erilaisia myös tässä asiassa. Myös ajatuksen voimalla voi olla toista lähellä..
Ne leimaavat, jotka eivät ole mitään vastaavaa kokeneet..
t. vuosi sitten oman Äidin rintasyöpäkuoleman sivusta seurannut
+ koko muulta suvulta. En kuitenkaan halunnut muistoa jalattomasta,riutuneesta,sekavasta ihmisestä vaan siitä miten sain tuntea hänet lähes 20vuoden ajalta. Mies on myös todennut jälkikäteen,ettei olisi halunnut sellaista muistoa isästään,oli todella karmivaa katsottavaa,mutta toki istui päivittäin vuoteen vierellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En käynyt kuolevaa äitiäni katsomassa, vaikka kovasti pyysi.
En halunnut sitä ihmistä moneen vuoteen elämääni, on niin huonot muistot lapsuudesta, miksi olisin sitten loppuajallakaan käynyt. Muut sisarukset kävivät, joten yksin ei joutunut olemaan.
Vieläkin näen painajaisunia ahdistelusta, väkivallasta... Pitkän aikaa elin pelossa, aina kun näin taksin kylätiellä, pelkäsin että se akka tulee tänne ilmoittamaan, että hän on sentään äitini ja minun on toteltava ja oltava häneen yhteydessä, pelkäsin myös puhelimensoittoa, jos tuntemattomasta numerosta soitettiin.
Sairas ajatusmaailma, mutta sitä ei voi kaikki ymmärtää, miten joku ihminen voi aiheuttaa tuskaa. Miksi sitten pitää yhteyttä sellaisiin ihmisiin ja olla alistettuna.
On elokuvaa, että joku vaan sulkee silmänsä ja kuolee. Ei pidä paikkaansa. Kuolema on toki luonnollinen asia, eikä se välttämättä satu, mutta ei kukaan puhalla viimeistä henkäystä. Yleensä ihminen tukehtuu ja sitten vähän ajan kuluttua sydän pysähtyy.
Kaipa hän sitten tukehtui viimeisen pitkän henkäyksensä jälkeen ja sydän pysähtyi jonkin ajan kuluttua mutta minä koin hänen kuolleen lähes heti tuon viimeisen pitkän henkäyksen jälkeen joka oli tuskien takana. Ainakaan hän ei enää millään tavalla reagoinut tuon henkäyksen jälkeen. Lähes samaan aikaan tuon henkäyksen kanssa hänen kroppansa nytkähti voimakkaasti (aivan kuin kouristusmaisesti) ja siihen loppui silmien kautta tapahtunut kommunikaatiomme. Silmät menivät kiinni. Ehkä hänellä sitten vielä syke oli eli sydän toimi, sitä en tiedä koska en ole lääkäri enkä edes hoitaja, ihan maallikko vaan. Mutta vähän aikaa odotettuani ja todettuani että läheiseni ei enää hengittänyt ja ottanut minkäänlaista kontaktia lähdin etsimään sairaanhoitajaa joka totesi sitten läheiseni kuolleen.
Kaunistahan tuo ei ollut jos miettii minkänäköistä se kokonaisuudessaan oli (läheiselläni oli syövän lisäksi lopussa keuhkokuume eli rintalasta aivan epänormaalin näköinen...ainakin luulen että se johtui keuhkokuumeesta) mutta kaunis muisto siitä on silti jäänyt.
Sun kantasi mukaan lähinmäisen saa hylätä, kun finaali vaihe lähestyy. Mikäli isäsi on ollut sairaalassa tajuissaan, niin ompa kiva kuolla, niin että tietää ettei tytär välitä.
Itse kävin kyllä katsomassa kuolevaa isääni, vaikka ei ollutkaan enää niin "edustavassa" kunnossa, kuin voimiensa päivinä.
Silti hän tulee uniini ja muistikuviini hyväkuntoisen oloisena.
vakavammin. Aluksi kävin sairaalassa tutkimusvaiheessa joka päivä, sitten otin lomaa opiskeluista ja hoidin isääni 3 kuukautta kotona. Lopulta isä joutui sairaalahoitoon, ja mä palasin opiskelemaan 3 oo km päähän. Kävin 2-4 päivänä isän luona, jos oli 2-3 päivää väliä, meno oli vaikeaa. Monesti istuin hetken sairaalan ulkopuolell ja keräsin voimia.
Mutta ei olis tullut mieleenkään olla menemättä, en olis vainut hyljätä isääni kuoleman edessä. Kävin tentissä opiskelupaikkakunnalla ja mun piti jäädä vielä pääiväksi, kun tunsin, että nyt tulee palata isän luo. Isän kunto oli romahtanut, ja lääkäri sanoi , ettei ole enää kauan aikaa. Olin sairalaassa sen iltayön ja aamusta taas uudestaan isän viimeisen päivän. Isä ei kyennyt enää puhumaan, mutta tarttui käteeni. istuimme siinä sitten veljeni ja äitin kanssa, joku piti isää kädestä kuolemaan saakka.
Enkä halua mitenkään vähätellä sitä menetystä, kun Napin juoksupyörän näkee autiona, mutta kyllä syöpä rakkaalla ihmisellä on niin järkyttävä tappava tauti, että se tukkii kyllä aika monen räpättäjän suun.
Kaikki syöpäpotilaat eivät terminaalivaiheessa edes halua, että heidän luonaan käy kukaan muu kuin ehkä kaikkein läheisin.
Tapauksesta riippuen terminaalivaiheen potilas saa rankkaa kipulääkitystä. Ystäväni, joka eli kaksi viikkoa sen jälkeen kun taudin todettiin levinneen ympäri kehoa, oli 9 päivää ennen kuolemaansa vielä jaloillaan ja juhli lapsensa 3-vuotissynttäreitä, mutta kertoi että ei tunne oikeastaan enää yhtään mitään eikä välitä yhtään mistään, kunhan kivut ovat poissa. Jokainen potilas on tietysti yksilö.
Syöpäsairaiden läheiset joutuvat käymään sisimmässään varsin kovan itsetutkiskelun. En olisi ensimmäisenä osoittelemassa sormella siinä tilanteessa olleelle, että väärin tunnettu, väärin toimittu. Hävetkää, haukkujat!
Oletteko te koskaan joutuneet seuraamaan LÄHELTÄ, kuinka läheinen ihminen kituu pois? Isäni oli iso ja tarkoitan todellakin ISO mies (180 cm ja 137 kg) ja kuollessaan hän oli 62 kiloa eli yli puolet kevyempi kuin n. puoli vuotta aikaisemmin.
Tai katsoa kuinka ihminen ei pääse enää edes ylös sohvalta tai sängystä vaan hänet joutuu nostamaan sieltä kuin pikku lapsen. Tai kuunnella hänen kiukuttelua kuin hän olisi joku perhanan taapero, joka uhmaa joka ikisestä asiasta.
Ja joo, saatan olla kova, mutta kovan ulkokuoren alla sykkii kyllä sydän. Tuohon on omat syynsä, mitä en ala tässä selvittelemään teille. Mutta menneisyyttäni voisi verrata Feenix-lintuun.
Ei kun sä olet maailman ainoa ihminen, joka on menettänyt läheisensä sairaudelle. SÄ olet maailman ainoa ihminen joka on joutunut kohtaamaan sen, kuinka ihmisen on vaikea hyväksyä omaa lähestyvää kuolemaa, omaa sairautta, kaikkea sitä menettämistä, jonka kuoleva joutuu hyväksymään.
Sä olet maailman ainoa, joka on nähnyt ihmisen heikkenevän ja hiipuvan vain varjoksi entisestään. Eiks niin? Joten kun sä kerran olet se ainoa, niin sä varmaan olet sitten toiminut täysin oikein. Oletko nyt tyytyväinen? Me kaikki tuijotetaan samaan paikkaan kuin sinäkin, eli sinun napaasi.
PS. Muista että sinäkin voit sairastua. Muista että sinutkin voidaan jättää yksin kuolemaan, koska sinähän tässä nyt yrität todistella sitä, että läheinen ihminen on täysin ok hylätä kuolemaan yksin, jos se on itselle vähän yökkistä.