Lue keskustelun säännöt.
Olenko mielestänne kylmä ihminen, kun en käynyt katsomassa kuolevaa isääni sairaalassa?
05.05.2009 |
Kusipää siskoni väittää niin, vaikka isäni kuolemasta tuli tänä keväänä kuluneeksi jo 6 vuotta. Turha kait sanoakkaan, että minä ja siskoni emme ole olleet missään tekemisissä viimeiseen kuuteen vuoteen eikä tuo ole kyllä tekemisissä äitini ja toisenkaan siskoni kanssa. Mutta se onkin sitten toinen stoori kokonaan.
Mutta itse asiaan. Isäni sairasti syövän, kun olin 15v ja hän parani. Meidän perhe tiesi koko ajan, että jos syöpä uusiutuisi, hänellä olisi huonot mahikset selviytyä. Noh, pahimmat pelkomme toteutui ja isäni sairastui uudestaan, 5 vuotta myöhemmin. Ensin näytti siltä, että hoidot tepsivät jne. Kunnes sitten tuli joulu ja kaikki muuttui. Tuli kevät ja tilanne muuttui vielä enempi. Isäni joutui sairaalaan ja oli siellä parisen viikkoa, viimeisen viikon melko tiedottomassa tilassa, tuskin enää edes tässä maailmassa. En käynyt kertaakaan isäni luona, en halunnut muistaa häntä sellaisena kuin hän oli sairaalassa. Muistoissani isän on aina sellainen kuin hän oli lapsuudessani. Ja sellaisena hän myös tulee uniini.
Asuin tuolloin vielä kotona eli näin kyllä isäni heikkenemisen jne. eli osasin odottaa ja ehkäpä mä jätin hänelle jo silloin hiljaiset jäähyväiset. Ja mä kyllä tiesin, mikä meillä oli edessä enneuneni takia.
Enkä muuten edes itkenyt, kun viesti tuli. Äitini soiton jälkeen mieleni valtasi suunnaton helpotus, nyt se oli ohi. Se jatkuva kyttääminen onko kukaan soittanut ja kun puhelin soi, joka kerta hätkähti, että joko nyt tulee se kauan pelätty ja toivottu viesti.. Enkä itkenyt hautajaisissakaan. Ensimmäinen itku tuli vasta vuosi isäni kuoleman jälkeen.
Kommentit (45)
Ei nyt ihan liittynyt tähän ap:n juttuun. Hyvänen aika, jos äitisi on tehnyt sinulle kamalia asioita, niin on mielestäni ihan ok, ettet häntä ole mennyt katsomaan.
Ap:n tapauksessa oli oletus, että kaikki oli normaalisti hänen ja kuolevan välillä.
En käynyt kuolevaa äitiäni katsomassa, vaikka kovasti pyysi.
En halunnut sitä ihmistä moneen vuoteen elämääni, on niin huonot muistot lapsuudesta, miksi olisin sitten loppuajallakaan käynyt. Muut sisarukset kävivät, joten yksin ei joutunut olemaan.
Vieläkin näen painajaisunia ahdistelusta, väkivallasta... Pitkän aikaa elin pelossa, aina kun näin taksin kylätiellä, pelkäsin että se akka tulee tänne ilmoittamaan, että hän on sentään äitini ja minun on toteltava ja oltava häneen yhteydessä, pelkäsin myös puhelimensoittoa, jos tuntemattomasta numerosta soitettiin.
Sairas ajatusmaailma, mutta sitä ei voi kaikki ymmärtää, miten joku ihminen voi aiheuttaa tuskaa. Miksi sitten pitää yhteyttä sellaisiin ihmisiin ja olla alistettuna.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletteko te koskaan joutuneet seuraamaan LÄHELTÄ, kuinka läheinen ihminen kituu pois? Isäni oli iso ja tarkoitan todellakin ISO mies (180 cm ja 137 kg) ja kuollessaan hän oli 62 kiloa eli yli puolet kevyempi kuin n. puoli vuotta aikaisemmin.
Tai katsoa kuinka ihminen ei pääse enää edes ylös sohvalta tai sängystä vaan hänet joutuu nostamaan sieltä kuin pikku lapsen. Tai kuunnella hänen kiukuttelua kuin hän olisi joku perhanan taapero, joka uhmaa joka ikisestä asiasta.
Ja joo, saatan olla kova, mutta kovan ulkokuoren alla sykkii kyllä sydän. Tuohon on omat syynsä, mitä en ala tässä selvittelemään teille. Mutta menneisyyttäni voisi verrata Feenix-lintuun.
Minulta on hiljan kuollut isä, enkä voinut edes hyvästejä jättää, kun lähtö oli niin yllättävä. Voi jos olisinkin voinut sanoa ne asiat, joita ei koskaan tullut sanotuksi. Sanoin ne sitten hänen avatun arkkunsa äärellä, mutta ei se ole sama asia.
Siitä meni sitten kuukausi, kun tuli soitto, että minut on nimetty lähiomaiseksi. Niinpä minulla oli kuolemaa tekevä vanha kummitäti sairaalassa, ei lapsia. Minä kävin usein, tuntui pahalta että toinen olisi ihan yksin, vaikka matkaakin oli 30 km ja rahaa siihen paloi, kun julkisilla kuljin. Lapsetkin oli mukana monesti. Ei se kaunis näky ole, kun ihminen riutuu pois, mutta tarvitseeko kaiken ollakaan kaunista? Oman itsen ja omien muistojen ajattelun voisi jättää vähemmälle ja ajatella toisen ihmisen tunteita elämän loppumetreillä. Ei tätikään ollut aina ihan tolkuissaan, mutta silloin kun oli, ilahtui vieraan näkemisestä. Ja tuntui hyvältä, kun sain vielä kysellä isän lapsuudesta hänen tädiltään.
"Perinnöksi" sain 1100 euron hautajaislaskun, valokuvia ja pari taulua, joita en ikinä myy. Ei niissä hautajaisissakaan ollut paikalla muita kuin pappi, kanttori, minä, mieheni ja lapseni ja pari tädin tuttavaa. (Ja ne pidettiin mahdollisimman halvalla, koska isän hautajaislaskukin oli...mutta tädin toiveiden mukaan ne hautajaiset pidettiin.)
Kuolema on osa normaalia elämää ja on itsekästä jättää käymättä kuolevan vanhemman luona, jotta "itselle" jäisi kaunis muisto.
Ap:n tapauksessa ilmeisesti isä olisi halunnut, että hänen lähellään ollaan, jos kerran vaimo siellä oli eikä ap:kaan ole sanonut mitään siihen suuntaan, että olisi ollut isän toive, ettei sairaalassa oltaisi.
Läheisen kuoleman seuraaminen on varmasti elämän kovimpia paikkoja. Ap nyt vain sattui kysymään ihmisten mielipidettä asiasta. Osa vastaajista on saman kokenut, osa ei. Silti lähes kaikki ovat sitä mieltä, että joo, ap oli kylmä ihminen. En minä häntä hauku tai mollaa, ja olihan hän silloin varsin nuorikin.
Silti kun mielipidettä kysytään, niin sanon, että mielestäni ihmiselämään kuuluu se, että ollaan läheisten rinnalla niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä, vaikka se itselle olisikin joskus ihan pirun vaikeaa. Eli tässä mitään "sormella osoittelua" ole, vaan ihan vastaamista julkisesti esitettyyn kysymykseen.
Pointtihan tässä on myös se, että ap ei omasta mielestään toiminut "väärin". On vaikea sanoa, että kuinka moni kirjoittajista pystyisi itse toimimaan vastaavassa tilanteessa "vahvasti", mutta ainakin he ovat sitä mieltä, että he yrittäisivät toimia toisin kuin ap. Tämä on se oleellinen ero myös ap:n ajattelussa verrattuna moniin muihin.
Enkä halua mitenkään vähätellä sitä menetystä, kun Napin juoksupyörän näkee autiona, mutta kyllä syöpä rakkaalla ihmisellä on niin järkyttävä tappava tauti, että se tukkii kyllä aika monen räpättäjän suun.
Kaikki syöpäpotilaat eivät terminaalivaiheessa edes halua, että heidän luonaan käy kukaan muu kuin ehkä kaikkein läheisin.
Tapauksesta riippuen terminaalivaiheen potilas saa rankkaa kipulääkitystä. Ystäväni, joka eli kaksi viikkoa sen jälkeen kun taudin todettiin levinneen ympäri kehoa, oli 9 päivää ennen kuolemaansa vielä jaloillaan ja juhli lapsensa 3-vuotissynttäreitä, mutta kertoi että ei tunne oikeastaan enää yhtään mitään eikä välitä yhtään mistään, kunhan kivut ovat poissa. Jokainen potilas on tietysti yksilö.
Syöpäsairaiden läheiset joutuvat käymään sisimmässään varsin kovan itsetutkiskelun. En olisi ensimmäisenä osoittelemassa sormella siinä tilanteessa olleelle, että väärin tunnettu, väärin toimittu. Hävetkää, haukkujat!
Oletteko te koskaan joutuneet seuraamaan LÄHELTÄ, kuinka läheinen ihminen kituu pois? Isäni oli iso ja tarkoitan todellakin ISO mies (180 cm ja 137 kg) ja kuollessaan hän oli 62 kiloa eli yli puolet kevyempi kuin n. puoli vuotta aikaisemmin.
Tai katsoa kuinka ihminen ei pääse enää edes ylös sohvalta tai sängystä vaan hänet joutuu nostamaan sieltä kuin pikku lapsen. Tai kuunnella hänen kiukuttelua kuin hän olisi joku perhanan taapero, joka uhmaa joka ikisestä asiasta.
Ja joo, saatan olla kova, mutta kovan ulkokuoren alla sykkii kyllä sydän. Tuohon on omat syynsä, mitä en ala tässä selvittelemään teille. Mutta menneisyyttäni voisi verrata Feenix-lintuun.
Kuolema voi tulla yllättäen.
Varmasti ap:tä isänsä kuolema mietityttää. Minulta kuoli kaksi rakasta ihmistä vuoden välein eikä ole mennyt päivääkään, etten olisi heitä ajatellut tavalla tai toisella. Sureminen kestää aikansa ja menee ihmisillä eri tavoin ja myös toisten ihmisten reagointi, kuten ap:n tapauksessa siskon, askarruttaa mieltä.