Olen niin kateellinen raskaana olevalle tutulle!

Kirjoitit, että mies ei ole 100% varma lapsiasiasta.. Sinulle lapsen saaminen taas on todella tärkeää. Eikö tällaisesta asiasta pitäisi olla täysi yksimielisyys ennen häitä?

Kirjoitinkin tuonne johonkin omia samansuuntaisia kokemuksia.



Mutta se minusta on vähän outoa, että ap tahtoo saada lapsen nimenomaan ekana.. Itselle tärkeää olisi ihan vain saada se lapsi. Onneksi se on mulla nyt matkalla. en ole eka, mutta tällä hetkellä ei läheiseen piiriin kuulu ketään vauvaperheistä tai vauvaa odottavaa, ja se on ainoastaan harmi. Olisi ihana, jos olisi joku läheinen ystävä, jolta voisi kysyä asioita ja jonka kanssa jutella vauva-asioista muutenkin. Ja jonka kanssa sitten vietää lapsiperheen arkea, ystävinä.



Ja ylipäätään on hassua olla siitä katkera, että ei ole eka, lapsia syntyy joka päivä, ei siinä kilpailussa voi voittaa! ymmärrän katkeruuden siitä, ettei ole lasta.

Ensinnäkin ap, ymmärrän tunteesi täysin, sillä olen joskus ollut samassa tilanteessa, mutta nyt jo onnellinen viiden lapsen äiti! :-)



Sitten se toinen näkökulma: te jotka toitotatte, että miehen on oltava 100 % varma vauvanhalustaan ja yhtä aikaa pitää olla samalla vauvakuumeella liikkeellä, jälkimmäinen taisi olla ap:n ajatus. Jotkut miehet vaan eivät saa niin voimakasta vauvakuumetta koskaan! Siinä sitten odotellessa voi jäädä vauva saamatta kokonaan.



Minä olin todella tuskaisen vauvakuumeinen monta vuotta, välillä seurustelin ja välillä olin sinkkuna ja haaveilin vaan. Sitten tapasin nykyisen mieheni ja ihastuin, rakastuin niin kuin ei koskaan ennen. Muutaman kuukauden päästä tämä vauvakuumekin taas nosti päätään, ja juttelin heti avoimesti miehelleni ajatuksistani, myös niistä kipeistä ja ahdistavista (miksi aina muut tulevat raskaaksi, toivoisin itse tulevani vahingossa raskaaksi, mitä jos koskaan en saa vauvaa yms.)



Mies ensin kauhistui, sitten mietti, ja totesi, että hänkin kyllä isäksi joskus haluaa. Lisäksi totesi, että haluaa olla minun kanssani loppuelämänsä, ja sanoi, että siksi voi tulla puolitiehen vastaan, ja suostua ehkäisyn lopettamiseen, vaikkei itse ihan vielä ehkä olisikaan valmis. Samalla sovimme häätkin seurustelumme 1-vuotispäivään, joten tiesimme ehtivämme naimisiinkin joka tapauksessa ennen vauvan syntymää, vaikka heti olisikin tärpännyt.



Puoli vuotta ehdimme yrittää ennen kuin testi plussaa näytti, ja naimisiin menimme siis ihan alkuraskaudesta. Molempien mielestä oli kuitenkin mukavaa, että olimme naimisissa esikoisen syntyessä, ei tarvinnut isyyden tunnustuksia, koko perheellä sama sukunimi yms. Lapsi oli kuitenkin suuri sitoumus, ja molemmille oli selvää, että tahdomme avioliiton ja perheen, jossain vaiheessa. Ja kun kerran se toinen tuntui oikealta, niin mieskään ei tuntenut olevansa mikään siitossonni tai muuten painostettu, tiedän tämän, koska olemme monesti asiasta jutelleet.



Esikoista odottaessa olisi voinut herkempi nainen olla pulassa, sillä mies oli kaikesta uudesta lähinnä kauhuissaan, ja yksin kävin ultrat ja neuvolat. Ei hän osannut vauvan potkuista riemuita tai jutella masuun vauvalle. Tämä ei minua haitannut, sillä tunsin jo silloin mieheni ja tiesin, että hän haluaa minut ja myös tulevan lapsemme, vaikkei käyttäytynytkään kuten käsikirjoissa sanotaan.



Mieheni itsekin pohti käytöstään, ja sanoi, ettei vaan oikein osaa suhtautua vauvaan vauvana vielä raskausaikana. Ja kävikin niin, että samalla hetkellä, kun esikoisemme mahani päälle nostettiin, mieheni oli täysin myyty, paljon liikuttuneempi kuin minä ja oli pakahtua tuoreen isän ylpeyteen. Sama on jatkunut tuon jälkeenkin, hän vähensi harrastuksiaan, jotta voisi viettää mahdollisimman suuren osan vapaa-ajastaan minun ja lasten kanssa. Hän harrastaa nykyään enemmän lasten kanssa kuin yksin, juoksulenkit ja työmatkat ovat ainoa hetki päivästä, jolloin hän on täysin yksin. Hän käy koululaisten vanhempainilloissa, kantaa öisin huutavaa vauvaa, rakentaa lasten kanssa temppuratoja pihalle, käy heidän kanssaan kirjastossa ja on kertakaikkiaan niin ihana ja osallistuva isä kuin olla voi.



Edelleenkään hän ei ole osannut olla läsnä raskausaikoina, mutta asenne muuttuu kuin taikaiskusta, kun hän saa uuden tulokkaan käsivarsilleen. Tällaisiakin miehiä on!

Ajattele, jos kuulute miehesi kanssa niihin 20%:n pariskuntia, jotka eivät saa ollenkaan omaa lasta.

Sitten vasta masentaakin, usko pois.

mutta juuri tänään ajattelin ystävästäni joka on viimeisillään raskaana, että voi kauheaa onneksi ei minun tarvitse enää olla.



Kai se on niin että kun jotain saa, ei sitä enää osaa arvostaa samalla tavalla kun silloin kun odottaa saavansa.

sua ap. Vaikka olen toki onnellinen kavereideni puolesta, alkaa mua aina itkettää, kun joku kertoo raskautuneensa (ja tätä siis sattuu usein tässä iässä, olen 31-v) Jos edes olisikin niin, että tietäisin kärsiväni lapsettomuudesta jonkun fyysisen vian tms. takia, voisin ainakin yrittää työstää asiaa, harkita adoptiota tai hankkia itselleni hoitoa.



Mutta kun kyse on vain siitä, ettei mies halua vauvaa "vielä", koska olemme olleet yhdestä vasta pari vuotta. Tuntuu kuin olisin menettänyt päätäntävallan kokonaan omasta elämästäni, tai ainakin hyvin tärkeältä tuntuvalta osasta siitä.



Toki lapsen hankinta on iso asia ja päätös pitää tehdä yhdessä, enkä halua painostaa miestäni liikaa. Nyt vaan tuntuu, että mies päättää ja määrää tahdin, ja multa loppuu aika kohta. nautrettavaa varmaan, mutta näin tunnen.



Mies varmaan hermostuu muhun kohta eikä suostu koskaan lasten hankintaan...

Voi olla, ettei lykästä ikinä. Siksi tämä vielä naurettavampaa onkin. Toivoa ehkä jotain sellaista jota ei ikinä tapahdu.



Tuntuu niin väärältä, että minä, joka olen vuosia ja vuosia toivonut lasta, paljon aiemmin jo kuin kukaan tuttavistani, en ole vielä saanut sitä kokea (enkä ehkä ikinä saa). Muistan kun paras ystäväni sai lapsen... Kävin hänen luonaan kun lapsi oli aivan pieni. Toinen siinä oli ylpeä äiti ja onnellinen ja hymyili vaan. Mä jouduin lähtemään nopeasti pois johonkin tyhmään syyhyn vedoten ja itkin autossa kotiin ajaessani.



Oonko mä ainoa, joka kokee tälläisiä tunteita vai onko meitä muitakin?



ap

aina ei kaikki ole sitä miltä näyttää ap



kaikilla on omat huolensa