Onko muilla äideillä kauhukokemuksia erityislasten äideistä?
Mulla on. Yritin olla yhden erityislapsen äidin ystävä, mutta ei siitä tullut mitään. Hän on niin vaiheessa oman lapsensa erilaisuuden käsittelyssä, että pitää oikeutenaan kohdella muita ihmisiä miten vaan. Harmittaa, koska hän varmaan luulee, että hänen lapsensa erityisyys karkoittaa ystävät hänen läheltään, vaikka oikeasti se on hänen käytöksensä mikä sen tekee.
Tiivistettynä: hänen mielestään kellään muulla ei ole täällä elämässä mitään vaikeuksia ja jos onkin jotain, niistä ei saa hänelle puhua ja ne eivät ole mitään verrattuna hänen kärsimyksiinsä. Jos hänelle kertoo omasta lapsestaan ihan mitä tahansa kuulumisia, hän kokee sen kilpailuna ja "puukon vääntämisenä hänen haavassaan" :( Tyyliin hän kysyy minulta, että "puhuuko lapsesi jo", vastaan "joo, höpöttelee jotain omia pölötyksiään". Hän katkerana aina vastaa, " Meillä ei vielä puhuta, eikä varmaan puhuta vielä piiitkään aikaan." Sitten syvä hiljaisuus. Tässä nyt yksi esimerkki, mutta kaikennäköistä ikävää on ollut.
Kyllä ystävyys on mun näkemyksen suuntaan kaksisuuntaista, vaihdetaan iloja ja suruja puolin ja toisin. Toisen vähättely ei kuulu ystävyyteen. Mä en enää halua olla hänen terapeutti, kuunnella ainoastaan hänen vaikeuksiaan, ikäänkuin hän olisi jonkinlainen kuningatar. Ammattiapua hän ei koe tarvitsevansa, sääli, sillä hän todella olisi sen tarpeessa, käsittelemättömiä asioita pää täynnä. Ja se kaikki viimekädessä kostautuu sille lapselle.
Tänne varmaan hyökkää nyt erityislasten äidit puolustelemaan kanssasisariaan, tervetuloa vaan. Minä olen rohkeasti sitä mieltä, että käytöstavat koskevat meitä kaikkia, myös erityislasten äitejä.
Muilla vastaavia kokemuksia?
Kommentit (13)
Mä en ole sellainen, mutta en nyt koekaan, että elämäni olisi jotenkin hirveän rankkaa erityislapsen kanssa.
Vaikka toisaalta, se on rankkaa toisinaan, mutta unohdan sen kuitenkin hyvin pian. lapseni on minulle äärimmäisen rakas.
Todellinen ystävä myös tukee ja osaa ja voi myös kertoa päin naamaa ne ikävätkin asiat, senkin että häiritsee että toinen on aina niin negatiivinen, eikä osaa iloita sinunkin lapsestasi.
On samansuuntaisia kokemuksia. Mutta ei läheskään kaikista, osa erityislasten vanhemmista on aivan ihania ja suhtautuvat lämpimästi erityisiin lapsiinsa. Käsitykseni mukaan asenteet vaihtelevat siitä riippuen, missä vaiheessa vanhemmat ovat lapsensa erityisyyden suhteen.
Mutta nämä muutamat äidit ovat aivan täynnä sitä oman lapsen diagnoosia ja sitä erityisyyttä, että hermo menee sitä kuunnellessa.
Ap lisää vielä:
Mulla on myös hyvä kokemus erityislapsen äidistä, yksi todella läheinen äitiystäväni on erityislapsen äiti. En siis tarkoita, että kukaan erityislapsen äiti ei osaa käyttäytyä.
Etpä ole kummoinen ystävä. Todellinen ystävä myös tukee ja osaa ja voi myös kertoa päin naamaa ne ikävätkin asiat, senkin että häiritsee että toinen on aina niin negatiivinen, eikä osaa iloita sinunkin lapsestasi.
Mä oon kertonut, mutta ei se auta. Meillä oli aiheesta keskustelut jokunen aika sitten. Hän vaan suuttui siitä. Hänen mielestään vain hänellä on vaikeeta, mulla ei ole mitään hänen mielestään ja hän ei siis halua kuulla mun murheita, koska ne ei ole _mitään_ :(
Jos et pidä mua kummoisena ystävänä, niin onko tämä erityislapsen äiti mulle sitten kummoinen ystävä? :D
Tiedän monta, monta ihan normilapsen äitiä, jotka elää tätä elämää ihan samalla tavalla. Ne oman perheen ongelmat on kaikkein isoimmat, oman perheen sairaudet on kaikkein pahimmat, oman perheen hyvät asiat on kaikkein parhaimmat, oman perheen lapset on kaikkein taitavimmat, kauneimmat... Listaa voisi jatkaa loputtomiin!
olisi kumma, jos heidän lapsistaan tulisi normaaleja. Sen verran sekaisin tuntuvat olevan nämä mammat.
tuntemani kehitysvammaisen lapsen äiti, oli kamala ihminen.
No enpä usko, että toi on vain joku erityislasten äitien ongelma! Tiedän monta, monta ihan normilapsen äitiä, jotka elää tätä elämää ihan samalla tavalla. Ne oman perheen ongelmat on kaikkein isoimmat, oman perheen sairaudet on kaikkein pahimmat, oman perheen hyvät asiat on kaikkein parhaimmat, oman perheen lapset on kaikkein taitavimmat, kauneimmat... Listaa voisi jatkaa loputtomiin!
Oot varmaan ihan oikeessa, ongelma ei taidakaan olla se erityislapsen äitiys, vaan yleinen elämänasenne... Ja se asenne tulee oikein selvästi tuommoisessa kriisissä esiin.
Ap
olen huomannut että myös erityislahjakkaiden lasten äidit ovat jotenkin ihan liian täynnä oman lapsensa erinomaisuutta. jos minun lapseni osaa jonkun jutun ennen tälläisen äidin lasta, keksitään äkkiä selitys mistä tämä johtuu ja loppujen lopuksi selitysten jälkeen se onkin niin että se on vaan huono että minun lapseni on oppinut ko. asian.
jos joku ymmärtää mitä tarkoitan.
en tunne tämän kaltaisien lasten äitejä mutta olen huomannut että myös erityislahjakkaiden lasten äidit ovat jotenkin ihan liian täynnä oman lapsensa erinomaisuutta. jos minun lapseni osaa jonkun jutun ennen tälläisen äidin lasta, keksitään äkkiä selitys mistä tämä johtuu ja loppujen lopuksi selitysten jälkeen se onkin niin että se on vaan huono että minun lapseni on oppinut ko. asian.
jos joku ymmärtää mitä tarkoitan.
Joo! Tiedän ihmistyypin. Vähätellään toisten "menestys"askeleita, tyyliin, "meidän Kullervo siirtyy suoraan päiväkodista yliopistoon, ei me mitään peruskouluja tarvita!" :D
Ap
Eräs sukulainen on juuri tällainen. Aika huvittavaa sillä jos kerron lapseni vaikka osaavan jonkin taidon tms. niin hän ei koskaan noteeraa sitä, ei siis oikeasti sanallakaan. Mutta sitten kuunnellaan hänen lapsensa saavutuksia ja ihastellaan yhdessä. Ei siinä mitään, mielelläni ihastelenkin mutta vähän yksipuoliseltahan se tuntuu...
olen huomannut että myös erityislahjakkaiden lasten äidit ovat jotenkin ihan liian täynnä oman lapsensa erinomaisuutta. jos minun lapseni osaa jonkun jutun ennen tälläisen äidin lasta, keksitään äkkiä selitys mistä tämä johtuu ja loppujen lopuksi selitysten jälkeen se onkin niin että se on vaan huono että minun lapseni on oppinut ko. asian.
jos joku ymmärtää mitä tarkoitan.
Mutta monesti olen tuntenut itseni aika ulkopuoliseksi tavallisten lasten äitien kanssa.
Heidän ongelmat on niin kaukana meidän todellisuudesta ettei niitä oikein osaa edes kommentoida. Osa on kyllä ihan ok ja yrittää olla ymmärtäväisiä/mukavia, mutta kuitenkin ulkopuolisuuden tunne hiipii helposti, meidän elämä on vaan niin erilaista kuin monen muun.
Esim. usein sanotaan, että ei mene sullakaan kuin muutama vuosi, niin sulla on niin paljon omaa aikaa, että kerkiät harrastamaan vaikka mitä, kun lapset harrastaa itsenäisesti sitä sun tätä eikä heitä näy kotona kuin kääntymässä. Mutta tiedän, että ei se mene niin, mulla tuskin helpottaa koskaan. En oiken viitsi tuollaisiin kommentteihin kuitenkaan sanoa, että ei muuten helpota, koska kuulostaa vaan niin tylyltä, vaikka totta onkin. Vastaavanlaisia kommentteja/tapauksia sattuu jatkuvasti, monet tavallisten lasten vanhemmat eivät vain ymmärrä tätä tilannetta ja siksi kommentoivat ihan älyttömillä kommenteilla.
Vaikka tunnenkin itseni usein ulkopuoliseksi, niin eipä ole tullut mieleeni ruveta tavallisten lasten äitejä mollaamaan. Meidän elämät vaan on mennyt ja menee jatkossakin vähän erilailla.
Mutta ei läheskään kaikista, osa erityislasten vanhemmista on aivan ihania ja suhtautuvat lämpimästi erityisiin lapsiinsa. Käsitykseni mukaan asenteet vaihtelevat siitä riippuen, missä vaiheessa vanhemmat ovat lapsensa erityisyyden suhteen.
Mutta nämä muutamat äidit ovat aivan täynnä sitä oman lapsen diagnoosia ja sitä erityisyyttä, että hermo menee sitä kuunnellessa.