Oletko hukannut itsesi?

kaiken muun löytämisen lisäksi : )

Avioero helpotti.

Avioero helpotti. Paranin masennuksesta ja pääsin eroon ahdistavasta suhteesta. Olen jälleen oma, iloinen itseni :) Vaikkakin työtön ja yh silti toivoa tulevasta on ja elän onnellisena päivän kerrallaan, nauttien rauhallisesta elämästä lasten kanssa.

Enkä vielä ole löytänyt itseäni uudelleen.



Ennen en olisi edes ymmärtänyt tuota kysymystä, mutta nyt kyllä tiedän mitä se on. Mulla on oma identiteetti hävinnyt jonnekin matkalle. Enää en osaa edes vastata niin yksinkertaiseen kysymykseen kuin mikä minun ammattini on. Mun työhistoriani on alalta, joka ei täysin vastaa mun koulutusta, ja nää kaksi juttua ovat jo ihan eri ammatteja. Mutta tällä hetkellä en toimi kummassakaan noista ammateista, vaan oon kotiäitinä, joka taas ei ole mikään ammatti. En kuitenkaan oo ihan perinteinen kotiäiti, sillä saan palkkaa alalta, joka taas on ihan muuta kuin nuo edellä mainitut, ja tältä alalta en edes osaa tehdä mitään ammattitaitoa vaativia hommia. Eli mikä mun ammatti on: Sekö ala, mitä en oikeesti osaa? Vai se mitä osaan ja tein ennen, mutta en tee enää? Vai se mihin minulla on koulutus, mutta mitä en ole ikinä työkseni tehnyt?



Siinä yksi identiteettikriisi, joka ei ole vielä minulle ratkennut.



Tuo ammattiasia on helppo erotella, mutta hukassahan tässä muutenkin ollaan. Koen kyllä olevani äiti, mutta haluaisin olla muutakin, haluaisin olla oma itseni. Olinhan sellainen ennen lapsia, mutta nyt siitä ihmisestä ei ole kuin rippeet jäljellä. Asia ei ole vielä korjaantunut. Joskus aina mietin, että mun pitäisi alkaa olemaan oma itseni, mutta jotenkin se muutos on vaikeaa, kun en edes tiedä mihin tarttua. Jotenkin kuvittelen, että se minuus löytyisi, jos aloittaisin oman harrastuksen. Nyt minuus on hukkunut äitiyden alle. Ja niin taas kävi peräkkäisten raskauksien ja imetysten seurauksena. Joten vielä viime kesänäkin kun imetin, niin olin ihan fyysisesti kiinni lapsissa. Nyt olen talven mittaan maistellut, että ihan oikeasti haluaisin irtautua lapsista enemmän. Kun mies olisikin innokkaampi viettämään aikaa lasten kanssa, niin irtaantuminen olisi helpompaa. Mutta mies on työnarkomaani...

Löysin päästämällä irti menneestä.

Eron jälkeinen elämä auttoi löytämään itseni. Tässä myös syy miksi on niin vaikea löytää tai edes etsiä uutta suhdetta kun pelkää ettei olekaan niin vahva kuin kuvittelee ja pelkää taas kadottavansa itsensä.

Onneksi yksi sentään sai ratkaisun työelämästä. En minä toivo eroa, mutta kieltämättä viikonloppu ilman miestä (reissussa) sujuu tosi paljon kevyemmällä mielellä kuin normaali arki.



Kertokaapa eronneet, että mistä se johtui, ettei siinä liitossa pystynyt olemaan normaali itsensä. Joku ainakin mainitsi vahvuuden, ettei osaa olla suhteessa niin vahva kuin pitäisi. Itsekin ajattelen usein, että mun pitäisi ottaa oma paikkani tässä perheessä pakolla, laittaa kova kovaa vastaan. Eli jotenkin mies ei anna sitä tilaa vapaaehtoisesti. Ja minä taas en haluaisi olla niin kova ja esittää vaatimuksia.



Eli mistä teillä johtui, että se minuus löytyi vasta eron kautta?



T. viitonen

olin muutaman vuoden ihan hukassa. Oireet alkoivat olla jo ihan fyysisiäkin, mm. unihäiriöt, kuukautiskierto aivan sekaisin yms. Nyt avioerosta n.vuosi. Vaikeaa se oli, mutta kannatti. Elämä on taas ihanaa, lapsistakin jaksan nauttia, yöt saan nukuttua, hormonitoiminta on normalisoitunut yms.

sen enempää lupia kysymättä mieheltä ;-) Minua harmitti oma ulkoinen olemus ja huono kunto kotivuosien jälkeen. Menin töihin ja n vuosi sitten aloin liikkumaan taas monta kertaa viikossa, sekä samaan aikaa satsaamaan muutenkin rahallisesti enemmän itseeni. En kysy enää lupaa saanko jotain tehdä, ilmoitan vaan asiasta etukäteen. Jos miehellä on jotain sitä vastaan, niin eiköhän hän sitä sano? Paljon paremmin olen pärjännyt tämän taktiikan omaamisen jälkeen, enää ei harmita kun ei ikinä "pääse" mihinkään - ehkä todellisuudessa minä itse olin oma esteeni eikä mies??



Eli itse sanoisin että hae itsesi takaisin ja toteuta itseäsi! Mies voi vähän ihmetellä asiaa mutta mikäli hän sinua rakastaa niin todennäköisesti hän myös hyväksyy muutokset!

En usko, että mies laittaa vastaan, jos alan olemaan oma itseni. Kyllä sekin tyytyväisempää vaimoa katselisi mieluummin.



11:n kirjoituksen jälkeen tuli mieleeni viesti jostain ihan toisesta ketjusta, joka koski miehen ja naisen välistä kommunikointia. Siinä joku kertoi huomanneensa, että kun mies ilmoittaa omista menoistaan tyyliin 'minä menen nyt ja palaan silloin ja silloin', niin hän naisena puolestaan pyysi, josko hän mitenään voisi mahdollisesti mennä huomenna kaupungille, jos hän ei viivy yli kahta tuntia. Ja tää tyyli jäi mulla mieleen, että ihan oikeesti pitäisi vaan opetella tuo ilmoitustyyli, eikä aina oo pakko kiirehtiä suoraa päätä kotiin, vaan joskus voi vaikka pysähtyä matkalla kahville.



Kun tässäkin nyt samaan rohkaistiin, niin taidan alkaa ihan oikeasti uskomaan siihen, että se voisi auttaa. Ainakin pitää yrittää sitä ensin, ettei nyt ihan ekaksi vaihtoehdoksi ota avioeroa.

uskon monien avioerojen johtuvan, jos ei nyt oteta lukuun näitä hulluja, juoppoja tmv. ongelmaisia miehiä, jolloin tietenkin avioero on muista syistä ihan perusteltua. Itse olen masentunut ja sen vuoksi kadottanut itseni. Toisaalta tämä on myös mahdollisuus löytää itseni uudelleen. haluaisin opiskelemaan. Parisuhde on parantunut myös masennuslääkityksen kautta. Lääkkeiden ja terapian avulla olen enemmän oma itseni, kuin ilman niitä.

ja taidan olla vieläkin vähän hukassa, mutta suunta on kohti valoa. Minun kohdalla "hukkaaminen" tapahtui lastensaannin jälkeen. Olen asioita nyt työstänyt terapeutin kanssa, ja todennäköisesti kyseessä on ollut "piilevä" masennus, joka puhkesi lasten syntymien jälkeen. Lapset olen kyllä tämän kymmenen vuoden aikana hoitanut ja heitä rakastanut, mutta siihen se on jäänyt.



Mutta tosiaan nyt elämä näyttää paljon valoisammalta. Olen liittynyt Painonvartijoihin, löytänyt uudelleen liikunnan ilon ja oppinut nauttimaan pienistäkin asioista. Enää ei elämä suistu raiteiltaan mittättömien asioiden takia. Ammattiauttajaa tarvitsin kaksi kertaa, hän auttoi minua ymmärtämään itseäni ja menneisyyttäni, ja jotenkin kaikki vain loksahti paikoilleen. Enää en välitä mitä muut ajattelevat minusta, en ole aina ensimmäisenä auttamassa , en tarjoudu kaiken järjestäjäksi, tunnolliseksi tädiksi/kummitädiksi jne



Lista on pitkä, mutta nyt osaan oikeasti sanoa EI. Jatkossa ympäröin itseni ihmisillä joiden tunnen tukeneesi minua näiden pimeiden vuosien aikana, muut saavat olla hyvänpäivän tuttuja. Näitä ihmisiä on muuten vain kaksi eikä kumpikaan ole lähisukua ; (

aika kauan, mutta ollaan saatu asiat selviksi ja tunnen taas olevani oma itseni, eikä mun tarvitse esittää mitään ja voin olla oma itseni.



Työelämässä en ole vielä ihan sinut itseni kanssa, en tiedä mikä musta tulee sitten isona :) Tän kun saisi selville, niin johan olis onnen päivät :)

ja aijon löytää itseni uudestaan. Olen tällä hetkellä sairaslomalla työuupumuksen takia. Olen jo päättänyt olla jatkamatta nykyisessä työssäni. Mitään ei ole tilalle tiedossa, mutta en voi näinkään jatkaa. Työ ei muutu ja minä vain voin huonommin ja huonommin. Uskon, että palaan vielä jaloilleni.



Aikomukseni on muutenkin alkaa satsata itseeni enemmän. Olen elänyt lapsille, miehelle ja työlle viime vuodet. Olen karsinut aina ensimmäiseksi omasta vapaa-ajastani ja harrastuksistani. Nyt on siihen tultava loppu. Haluan kevyemmän työn.

Minun mielestäni ihmisten täytyy tehdä mitä haluavat !!

Suhde täytyy olla molemmin puolin taipuisa kumpikin antaa toisilleen tilaa elää muuten se ei ole elämää. Elämä on kompromisseja jos eletään yhdessä että kaikki tulevat perheessä tulevat otetuksi huomioon. Puhuminen omista haluista on hyvin tärkeää ja ymmärtää toista sekä toisen haluja.

Tärkeitä juttuja on myös että lapsia ei passata liiaksi .. vaan annetaan kompastua ja nousta ylös .. että myös oppivat tekemään itsenäisesti .. tänäpäivänä katson hoitopaikoissa olevia lapsia ja työntekijöitä kun he passaavat lapsia .. pukevat lapsille vaatteet päälle jos lapset kieltäytyvät

Olen mies ja puhun omalta osaltani elämässäni annoin liian paljon tilaa toiselle joutuen hylkäämään oman työni että toinen sai tehdä mitä halusi.

Asiat meni niin pitkälle että lopulta emme enää pystyneet keskustelemaan toistemme kanssa .. annoin periksi vain. Eli ero tuli väistämättömänä vastaan omalta osin se on pysyvä olotila en halua enää koskaan semmoista suhdetta jossa ei oteta toista huomioon.