Mitä sitten kun ei enää jaksa raskautta

Itsekin olin aikanaan sairaalalevossa ennen synnytystä (raskausmyrkytys). Oli henkisesti hyvin raskasta kun samana päivänä sai ihan erilaisia "tuomioita" lääkäreiltä. Toinen oli jo päästämässä kotiin, toinen käynnistämässä synnytystä ja kolmas tahtoi vain tarkkailla tilannetta...

Miten voit?

kortisonit tai vauva siis.. Ongelma on se kun on useimmiten osastollakin eri lääkärit, joilla sitten eri mielipiteitä. Ei tämä tunnu olevan edes lääketieteellisistä faktoista kiinni vaan siitä että eri ääkärit tulkitsevat tilanteen eri tavoin. Toinen on empaattisempi ja osaa ottaa myös äidin tlanteen ja psyykkisenkin puolen huomioon, toinen taas tekee täysin rationaalisen ratkaisun, kun kerran vauvalla ei ole hätää. Kyllä varmaan ystäväni kuuntelevatkin, mutta on varmaan vaikeaa ymmärtää millaista tämä on ja sitten itseä alkaa turhauttaa kommentit: äl nyt tuollaista ajattele..

Uskon siihen, että lääkärit kyllä ovat hyvin tarkkaan miettineet miten toimivat sinun ja vauvan suhteen, joten eivät he mitään turhia riskejä ota. Äidin henki on heille tärkeä! Se on tärkeämpi heille kuin vauva.



Olet jo hyvillä viikoilla - vauvan selviytymismahdollisuudet ovat nyt samat kuin täysaikaisella. Viikolle 34 saakka vauvaa tosin yritetään "pitää sisällä", jos voidaan, mutta mitään riskejä äidin voinnin suhteen ei oteta, koska vauva on jo niin valmis, ettei pelkoa hänen selviytymisestään ole.



Itse makasin 7 viikkoa sairaalassa raskausmyrkytyksen vuoksi ja yhä muistan miten raskasta aikaa se oli henkisesti. Ehkä sinäkin voisit vaatia uudemman kerran juttelutuokiota psykologin kanssa - sinun kuuluisi saada nyt tukea, mutta ilman vaatimista sitä ei varmaankaan saa - en minä ainakaan.



Vauvani syntyi sektiolla ja minulta kesti jonkin aikaa palautua tolpilleni. Sinä aikana vauva oli tarkkaamossa ja näin häntä vain muutaman kerran päivässä jos sitäkään. Vaikka alku olikin hankalampi kuin yleensä eikä imetyksestä tullut mitään, meille on kehittynyt hyvin läheinen ja turvallinen kiintymyssuhde ja lapsi on nyt jo useamman vuoden ikäinen nassikka.



Uskon että sinulle käy kuten minullekin - helpotus siitä että kaikki sujui loppujen lopuksi kohtuullisen hyvin ja pääsimme kummatkin hengissä kotiin antoi kiitollisuutta ja iloa elämään. Pääsimme kotiin sopivasti alkukesästä nauttimaan.



Toivon kaikkea hyvää sinulle ja vauvallesi sekä koko perheelle. Yritä saada vertaistukea - onko sairaalassa ketään muuta odottajaa samoissa tunnelmissa - ja/tai ammattikuuntelija itsellesi, jos et halua ja voi puhua asioista läheistesi kanssa.



Tsemppiä!

tilanteis kyllä toivois et olisi ihanaa et olisi sisko, jonka kanssa jakaa.. vai onko sisaruus sellaista kuin sitä kuvittelee?



Tuosta vaatimisesta, tuntuu tosi hölmöltä alkaa jotain vaatimaan, mutta kyllä se välillä tuntuu että hiljaisena jää jalkoihin. Pitäisi jaksaa pitää puoliaan ja kun ei vaan ole sen luonteinen.. Täällä osastollakin näkee, että kovaäänisimmät valittajat kyllä saavat esim. käynnistyksen helpommin.

tukea vaikka olisi kuinka riskiraskaus) jos sitä ei itse kovaäänisesti vaatinut.

Joten jos vain jaksat, yritä pitää puoliasi tai puhu asiasta miehellesi, jos hän osaisi vaatia.



Sisaresta ei välttämättä ole apua, riippuu ihan sisaresta. Ainakaan itselläni lähisuvusta ei ollut mitään hyötyä koska he olivat ahdistuneempia tilanteesta kuin mitä itse olin eikä heistä ollut mitään tukea.



Toivottavasti jaksat vielä hieman - ei ole enää kauaa aikaa viikkoon 34, vaikka jokainen hetki tietysti nyt tuntuukin raskaalta. Ja voihan olla, että synnytys käynnistetään tai sektio suunnitellaan aikaisemmaksikin.



Voimia!

kerrohan miten voit. Ehkä olet jo synnyttänyt?

Jäi mietityttämään tilanteesi. Itsekin olin aikanaan huonovointisena sairaalalevossa ennen (ennenaikaista) synnytystä.

Itse olin enemmän tai vähemmän vuodelevossa melkein kolme kuukautta. Ensin pelättiin ennenaikaista synnytystä, sitten alkoi pettää maksa ja lopuksi tuli raskausmyrkytys. Kyllä huokaisin syvään helpotuksesta kun synnytys käynnistettiin viikko ennen laskettua aikaa. Sairaalassa ehdin nähdä aika monta kohtalotoveria ja toivon, että saat sieltä vertaistukea.



Minulle sanottiin, että karkeasti yksi päivä masussa vastaa kolmea päivää vauvateholla. Viikolle 34 asti jaksoin hyvin, sitten alkoi kunto pettää kaikkien vaivojen kanssa. Minusta ainakin tuntui siltä, että minun väsymykseni oli suurin syy käynnistämiseen, raskausmyrkytys oli vasta lievä.

Odottelen kuitenkin maanantaina mitä lääkärit, jotka enemmän mun kokonaistilanteesta perillä sanovat, ennenkuin vaivun kahden viikon suohon.. Viikonloppuna kun on enemmän näitä muita lääkäreitä.. Se vaan pelottaa, kun tilanne olisi nyt optimaalinen niinkin, että jaksaisin vielä ehkä vähän hoitaakin vauvaa, mutta koska olotila sellainen, että kun vähänkin liikkuu niin syke nousee ja kylmänhiki kohoaa. Mitä se on sitten kahdn viikon päästä.. Milloin on oikeus saada itselleen hoitoa? Tietenkin säälittää vauva ja tunnen syyllisyyttäkin itsekkäistä ajatuksistani, mutta kun en enää oikein jaksa ajatella edes vauvaa, niin sekin huolestuttaa tulevan kiintymissuhteen kannalta. Sitäkin pelkään, että menetän arvokkaat ensiviikot jos en itse jaksa, kuten varmasti tiedän jo menettäväni muutamat ensipäivät..

Voimia kovasti sinulle!

huomattiin kun raskaus toi pahentuvat oireet, ollut pidempään ja nyt kyllä aiemmat oudot oireet osattu yhdistää sydämeen esim. ennen epäilty keuhkoveritulppaa, astmaa mm. hengenahdistuksen syyksi. Mutta koska olen aika nuori ei osattu yhdistää sydämeen.

pysty iloitsemaan. Minun tapauksessani sekä minä että vauva voitiin fyysisesti mainiosti, mutta mun elämään osui odotusaikana stressiä ja surua vähän isommalla kädellä, joten henkisesti olin koetuksella. Minä en siinä sitten kyennyt vauvasta iloitsemaan, ja koin hankalaksi sen, että mies ei hyväksynyt sitä, että minä en saanut itsestäni sitä iloa irti.



Myöhemmin olen huomannut, että minua on jäänyt kaivelemaan se, ettei minulta raskausaikana hyväksytty muita tunteita kuin ilo. Siinä jäi aika yksin asiansa kanssa. Joten sinua rohkaisen hyväksymään itsessäsi eri tunteet. Äläkä syytä itseäsi siitä, ettet voi iloita vauvastasi. Joskus olosuhteet ovat siihen kerta kaikkiaan mahdottomat, ja sinulla on nyt se tilanne. Vauvasta ehdit iloita kyllä sitten myöhemminkin, kun hän on syntynyt ja voit oikeasti aidosti tuntea sitä iloa.



Sinua voisi myös helpottaa tunnerehellisyys. Et halua rasittaa miestäsi ja lähimmäisiäsi epätoivoisilla tunteillasi, mutta oikeasti he voivat olla helpottuneitakin, jos kuulevat sinun sanomanasi sen, minkä ovat kuitenkin jo olemuksestasi aavistelleet. Voihan olla, etteivät muutkaan tohdi puhua sinulle ajatuksistaan, kun eivät halua rasittaa sinua enempää. Avoin keskustelu voisi keventää ilmapiiriä.



Tietenkäänhän tilanne ei vain puhumalla kevyemmäksi muutu, mutta ainahan kannattaa yrittää, jotta jaksaisi taas hetken eteenpäin.



Kulje sisulla hetki kerrallaan.

ilman raskauttakin. Olisi tietty ollut parempi olla raskaana ja sydänsairaus hyvällä hoidolla. Toivon todella, että selviät tästä kaikesta parhain päin.

Sun kannattaa nimenomaan puhua läheisillesi. Minusta otat aika paljon vastuuta siinä, että huolehdit itsestäsi ja vauvasta ja läheistesikin voinnista. Varmasti läheisesi osaavat ajatella niin, että sinä olet potilas ja voit purkaa huoliasi heillekin.



Keskosvauvoja seuranneena tiedän, että ihan jokainen päivä kohdussa on kovin tärkeä jatkon kannalta. Mitä pitemmälle nyt sinnittelee, sitä vähemmän todennäköistä on se, että lapselle jää esimerkiksi koko eliniäksi vaivoja. Edelleen lapsen sairaalassaolojakso jää päivä päivältä lyhyemmäksi.



Hyvä ystäväni joutui aikoinaan pahan raskausmyrkytyksen vuoksi lapsen syntymän jälkeen ensin teholle ja sitten sairaalaan useaksi viikoksi. Asian kääntöpuoli oli se, että lapsen isä sai aivan valtavan hienon mahdollisuuden olla lapsesta pääasiallisesti huolehtiva vanhempi pari ensimmäistä kuukautta. Äidinvaisto ja -rakkaus toimii kuitenkin niin, että kiintymyssuhde lapseen syntyy, vaikka joutuisitkin olemaan sairaalassa.

että viitsit vastata ja kertoa omasta kokemuksestasi. Jotenkin sitä tuntuu häpeälliseltä myöntää kenellekään, että en tiedä jaksanko iloita koko vauvasta, saatika sanoa että näin on. Kyllähän minä miehen kanssa tunteistani olen puhunut, mutta ovat ne hänellekin aika vaikeita ja koska hänkin pelkää etten selviä, niin en haluaisi rakkainta ihmistä liikaakaan rasittaa. Sukulaiset monet ovat sanoneet etteivät halua kuulla kun ahdistuvat. Ja joidenkin ystävien kanssa tietysti olen puhunut, mutta tuntuu, etteivät he ymmärrä mistä puhun.

osaa iloita tuonkaltaisesta mahdollisuudestakaan, että isä saisi olla enemmän vauvan kanssa. Ehkä olen niin itsekäs, että tuntuisi tosi epäreilulta että jään itse paitsi kaiken tämän jälkeen. Eikä minua kyllä houkuttele tilanteeni päästäminen siihen pisteeseen, että olen teholla pari viikkoa. Enkä usko, että oikeiasti kukaan muukaan haluaa tuollaista tilannetta sen kustannuksella, että vauva saa olla kohdussa pidempään. Ymmärrän, ettet tarkoita asiaa näin, mutta tältä nyt vaan tuntuu.

Oletko saanut esim. kortisonipiikkejä keuhkojen kypsyttämistä varten?

Onko vauvaa ultrattu (esim. tehty painoarviota) lähiaikoina?

Viikkojen 32 ja 34 välillä ei käsittääkseni ole juurikaan enää muuta olennaista eroa kuin tuo keuhkojen kypsyys. Rv 34 ne alkavat olla valmiit.

Itse olen mielelläni ystävieni olkapäänä, mutta monesti on vaikea antaa mitään konkreetisia neuvoja ja ohjeita vaikeaan tilanteeseen. Ihanaa, että miehesi kanssa voit puhua vaikeistakin tunteista, mutta onko sinulla äitiä tai siskoja? Itse koen, että he ymmärtävät vaikeitakin asioitani.

lääkärille. Sanot, että pelkäät miten sinulle käy lopulta, jäätkö henkiin, saatko hoitaa vauvaa, koska olet niin huonossa kunnossa nyt jo. loppumetreillä raskauden kanssa mennään, mutta jos sinulla on vakava sydänsairaus, niin sitäkin pitäisi päästä hoitamaan ihan aktiivisesti. Vauva tarvii äidin! Ihmisiä ne lääkäritkin on, ei sillä ole väliä, jos sinua itkettää keskustellessasi heidän kanssaan. Tsemppiä!

paljon voimia! Miten pitkällä raskaus on? Ja kyllä sinun henkesi on lääkäreille ykkösasia.