Lue keskustelun säännöt.
1v = vaikea, vaativa, tyytymätön, mitä teette? Apu?
09.04.2009 |
Meidän tyttö vähän yli yksivuotias on niin todella vaikea tapaus, että olen täydellisen hermoromahduksen partaalla! Voimani ovat aivan lopussa hänen kanssaan.
Kitisee, itkee, vaatii, huutaa, valittaa koko ajan. Ja, roikkuu koko ajan lahkeessa. En voi, vaikka haluaisin, mitään kokkaillakaan, kun en uskalla heilua paistinpannujen ym. kanssa samaan aikaan. Syön yleensä puoliseisaaltaan tai sitten viskaan tytön kiukuspäissäni syöttötuoliin toiselle puolelle pöytää. Ja siinä se huutaa koko ajan. Vessaan en pääse kertaakaan päivässä rauhassa. Mistään muusta suuremmasta omasta jutusta puhumattakaan. Mistään allergiasta tai muusta sellaisesta ei ole kysymys, vaan vaikeasta tapauksesta.
Mitä olette tällaisen kanssa tehneet? Mitä olette hänelle keksineet? Voi iso huokaus, meidän vanhempi lapsi (poika) oli tähän asti kuin ihmisen mieli = kiltti, tyytyväinen, iloinen, nukkui hyvin, söi hyvin jne. ja on näitä suunnilleen edelleenkin nyt reilu kolmevuotiaana. Hän leikkii itsekseen, katsoo telkkaria ja välillä juttelee niitä näitä. Hänen kanssaan voi tehdä sitä kuuluisaa ja kliseista "lasten kanssa mukavaa oleilua"!!
Kommentit (17)
Päteväs vastaus! Onneksi, minulla käy jo tuo siivooja!! Meillä on tosi iso asunto ja siivouksesta ei tulisi mitään ilman häntä.
Hoitaja-asiassa olen rohkaistunut pari kertaa pyytämään Väestöliiton hoitajaa. Mutta, puhut asiaa, ei silloin tällöin riitä mihinkään tällaisessa tilanteessa. Otankin heti yhteyttä V-liittoon ja tilaan hoitajan. Se on ollut mielessä, mutta jotenkin olen niin vajonnut tähän tilanteeseen. Menen vaan niitä rutiinikuvioita päivästä toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toimiin olisi vain pitänyt ryhtyä paljon aiemmin. Olin ensin pitkään kovin neuvoton, kun eihän kellään tutulla ollut kokemusta tuollaisesta lapsesta, ei noita joka oksalla kasva. Luulin vain itse olevani surkea äiti, kun en saanut pullia leivottua enkä kotia siivottua, ja ruokakin oli usein tekemättä kun mies tuli kotiin. Joten olo oli kurja, kun samaan aikaan muut äititutu hehkutteli, etteihän tää äitiys nyt niin kovin kummoista ole!
Meillä ei ollut silloin vielä nettiäkään, mistä olisin voinut löytää apuja ja tukea ja neuvolasta vain nauroivat, kun yritin valitella, ettei nyt oikein tunnu hyvältä tää meno. Vasta toisen lapsen synnyttyä tajusin miksi ne muut äitikaverit selvisivät niin hyvin arjesta. Mikäpä sellaisen iloisen köllöttelijän kanssa oli selvitessä. Ja silloin tosiaan vasta haettiin apua isomman kanssa selviämiseen. Ja tuon kirjan lukeminen auttoin hyväksymään tilannetta.
Mulle on jäänyt aikamoinen katkeruus siitä, että mulle annettiin noin vaikea lapsi. Se aika lailla pilasi mun äitiyden alun niin, etten ole vieläkään neljä vuotta myöhemmin täysin toipumut siitä pettymyksestä. Mutta sitten yritän aina välillä ajatella, ettei tuo lapsi olisi minulle tullut, jollen selviäisi sen kanssa, ja että heikommille äideille annetaan niitä helpompia lapsia. Ja perheneuvolasta lohduttivat, että usein nää vaativat vauvat ovat sitten kouluiässä menestyviä, ja silloin on sitten meidän vuoro naureskella, kun toiset vanhemmat painivat lastensa kouluongelmien kanssa.
Sitä aikaa odotellessa...
1-vuotias on irtautumisvaiheessa...ja läpäläpä, en jaksa selittää, googleta ja lue ja yritä ymmärtää lastasi.
Plus vielä jatkaa sitä kiukuttelua yölläkin. No ei nyt joka yö mutta vähintään kerran viikossa herää huutamaan eikä mikään auta muuta ku laittaa valot päälle ja lähtä leikkimään. Muuten huutaa niin että on lopulta ihan hysteerisenä, yskii ja köhii.
Mutta siis kuulosti ihan minun kirjotukselta.
Meillä kyllä jos on vieraita käymässä niin on silloin ihan tyytyväinen tai jos pääsee kauppaan tai kylään niin on tyytyväinen. Hyvä että edes silloin. Siks yritänkin käydä usein jossain, vaan ku ongelma on se että mulla ei ole päivisin ketään tuttua kenen kaa vois käydä missään kun kaikki töissä jne. Ostoksille vois mennä mutta ei sekään kiinnosta kovin monta kertaa peräkkäin ku ei oo rahaa ostaa mitään. Yritän vaan lähtä siks aina johonki ostoskeskukseen että saan olla rauhassa ja en itekään hermostu siellä.
Ja meillä onneks pieni asunto ja saan suht hyvin siivottua ku kulkee imurin perässä mutta siihen imurointiin se jääkin. Vessassa voin käydä yksin sit ku mies tulee töistä ja saattaa siltikin huutaa mun perään.
Mulla oli aika pitkä väli etten käynyt yksin muutakun päivällä/vkloppuna kaupassa. No lähin tässä pari vk sitte kaverille 1,5 tunniks ja koko illan oli huutanu kurkku suorana ja hiljeni vasta kun minä tulin ja laitoin nukkumaan. No, nukku puoli tuntia ja huusi taas tunnin ku oli vieläki niin loukkaantunut ku olin jättäny ja muutenkin koko yö meni huonosti. Että ei kovin kiinnosta illalla lähteä mihikään ainakaan iltasella kun sit seuraava yö huudetaan.
Mutta ihana oli kuulla että muitakin vaikeita tapauksia löytyy... vaikka eihän tätä nyt kenellekkään toivo!
Tiedän tasan tarkkaan, miltä tuntuu, kun ajattelee olevansa jotenkin huono äiti, kun ei onnistu siivoamaan niin kuin muut ja pullat eivät todellakaan hankalan lapsen kanssa valmistu ellei joku toinen tee niitä. Mutta itsellä helpottaa, kun tietää olleensa itse todella hankala lapsi. En ehkä ihan yhtä paha kuin tämä oma päivänsäteeni, mutta suurinpiirtein kuitenkin.
Minähän luulin aluksi, että poikani on jotenkin sairas, vammautunut tai muuta, kun raivolle ei ole mitään rajaa. Päivät ovat hankalia ja väsyttäviä, kun koko ajan vaaditaan, kyllästytään nopeasti, mikään ei kiinnosta...
Ja täytyy sanoa, että meitä ei kyllä neuvolassa ole rohkaistu lainkaan! Neuvolassa on itse hyvin nuori nainen töissä ja on nähnyt vasta vähän lapsia suhteessa kokeneisiin. Tämä täti on aivan avuton lapsemme kanssa ja saan suoraan sanottuna tehdä kaikki tutkimukset itse. Luojan kiitos tutkinto löytyy omastakin takataskusta, että tiedän asiat.
Joskus olen itsekin hermoromahduksen partaalla ja toivon, että joku tulisi ja ottaisi pojan edes tunniksi, että saisin olla rauhassa. Edes siunatun tunnin voisin istua ja kuunnella hiljaisuutta. Valitettavasti näin hankalaa ja vaativaa lasta ei vain anneta hoitoon niin kuin niitä helpompia. Omat vanhempani tämän kanssa pärjäävät - koska oppivat sen minun kanssani aikanaan - mutta kukaan muu ei. Ja kun ainoa hoitoapu on parinsadan kilometrin päässä...
Lisäksi toivoisin jotakuta, joka ymmärtää tämän tilanteen. Joku toinen, joka on kokenut saman, joka tietää, millaista se elämä pahimmillaan on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä joskus melkein kadutti, että menin tuon miehen kanssa naimisiin, kun se siittää tuollaisia raivolapsia. Ehkä sitä lasta ymmärtäisikin jotankin paremmin, jos olisi itsekin ollut tuollainen, mutta kun tosiaan on miehen puolelta nuo geenit. Ja se onkin sitten totta, että kaikille ei tuollaista lasta voi jättää hoitoon. Minä hullu aikoinaan jätin esikoisen veljen vaimolle hoitoon. Ja vielä ihan ilman kunnon syytä, kunhan lähdettiin miehen kanssa ulos. Niin lapsipa oli huutanut kurkku suorana koko illan ja oli varmasti ollut aivan hädissään.
Eipä sen jälkeen jätetty lasta yöhoitoon, eikä paljon päiväksikään, ennen kuin oli aivan välttämätön pakko, kun toinen syntyi. Eikä oo veljen perhe enää tarjoutunut lapsenvahdiksi...
Ja tuo on tosiaan tuttua, että neuvolassa eivät saata tajuta yhtään millaista tuollaisen lapsen kanssa on, kun vaihtoehdot on kanniskella koko päivä tyytymätöntä lasta tai pyöriä ostoskeskuksissa joka päivä. Ei oo kovin hääppöistä. Ja meidän neuvolan terkka on jo liki 60-vuotias, joten luulisi sillä olevan kokemusta tällaisestakin, mutta sieltä tuli vain aivan käsittämättömiä lauseita tyyliin: "Eikö se äiti nyt meinaa pärjätä tän lapsen kanssa" tai: "Ulos lenkille vaan!" Aivan kuin ne tuntien nukutusvaunuttelut eivät jo riittäisi!
Täällä palstallakin on ollut aikojen kuluessa pari todella hyvää vertaistukiketjua aiheesta. Valitettavasti niitä tuskin enää tuolla nykyisellä haku-toiminnolla löytyy.
2
kuvaamasi kaltainen. Ikää on kohta 5-vuotta. Ja äidistä riippuvaisuus johtuu neurologisesta sairaudesta. Vauva-aikana luulin, että kaikki lapset ovat tuollaisia, mutta kun kakkonen syntyi, niin jouduin toteamaan ettei meidän esikoinen taidakaan olla ihan "normaali" lapsi.
Eipä tuota ole voinut kuin kestää. Annan lapsen hoitoon sukulaisille aina silloin tällöin, niin saan itse levätä. Neiti lähti kolmevuotiaana hoitoon, joka oli todella hyvä ratkaisu. Ajan mittaan kitiseminen ja roikkuminen on hieman vähentynyt. Ja ehkä siihen on jo turtunut/tottunut. Ei sitä enää pidä niin pahana asiana. Se on vain meidän elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän nelivuotias on kotihoidossa ja tuollaisesta vauva-ajasta huolimatta on nyt ihan tavallinen, vaikkakin vilkas ja temperamenttinen, lapsi. Nyt osaa kuitenkin jo purkaa vilkkauttaan omiin leikkeihinsä ja kehittelee niitä itse eikä enää vaadi aivan taukoamatonta huomiota.
vaativa tapaus.
Mun ratkaisu oli se, että oltiin aika paljon liikkeellä: kylässä yms. paikoissa lapsi oli yleensä aika hyvällä tuulella. Mutta kotona ei kelvannut oikein mikään.
Nyt jälkeenpäin olen ajatellut, että yksi syy tyytymättömyyteen oli se, että siirryimme yksiin päiväuniin ihan liian aikaisin. Lapsi taisi olla sselkästi liian väsynyt usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko tuoreita kokemuksia vastaavasta? Mulla 1-vuotias poika joka on juuri ap:n kuvaileman kaltainen. Mun oli tarkoitus olla kotona lapsen kanssa ainakin siihen asti että olis 2-vuotias, mutta kyllä tässä alkaa järki mennä siihen malliin että töihin paluu tmv houkuttelee. Sais edes hetken huokasta ilman jatkuvaa kiukkupussin seuraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1v on kuitenkin vielä lähempänä vauvaa kuin taaperoa.
Sä kuulostat itse vaaralliselta lapselle, viskaat hänet sylttötuoliiin yms.
Nyt kyllä ois oikeasti aika pyytää apua lastensuojelusta tai edes neuvolasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Missä te yksinäiset äidit asutte ? Jossain pienellä paikkakunnallako ? Kaupungeissa ainakin on paljon toimintaa mihin voi osallistua . Itse kävin seurakunnan äiti lapsi kerhossa missä vauvat ja pienet näki kaltaisiaan ja äidit sai jutella ja kahvitkin tarjottiin . Lisäksi kävin vauvajumpassa , vauvat ryömivät tai makoilivat viltillä lattialla leluineen tai katselemassa ja äidit jumppasivat , välillä imettivät jos tarve . Vauvauinnissa kävin myös kerran viikossa . Ja myöhemmin puistotoiminnassa .
Ole itse rauhallinen ja johdonmukainen siinä mitä teet.
Säännöllinen rytmi päiviin.
Syöttötuoliin valjaat että lapsi ei kiipeile ja satuta itseään.
Ei saa pakottaa syömään. Anna sormiruokaa, se voisi maistua paremmin kuin sose ja lapsi osaa sitä itse syödä.
Älä ota syliin tai reagoi niin helposti itkuun.
Lapsi ei kuole vaikka hän itkee.
Älä anna lapselle periksi vaan pidä kiinni säännöistä, jos heittää vaikka ruuan lattialle niin lapsi pois pöydästä ja tarjoa seuraavalla ruoka ajalla vasta seuraavat eväät, terve lapsi eitapa itseään nälkään.
Jos lapselle tulee hampaita, hän on yleensä itkuinen, anna särkylääkettä.
Leikkikehä on hyvä vaihtoehto tai sellainen hyppykeinu tarjota pienelle liikkumatilaa ja itse voi samalla tehdä omia hommia turvallisesti. Jos lapsi itkee sen aikaa että kokkaan niin anna itkeä, harvassa lapsiperheissä ruuanlaittoon menee tunti kaupalla aikaa, huolehdi tietysti ensin että hänellä on kaikki perustarpeet kunnossa esim puhdas vaippa.
Vierailija kirjoitti:
Missä te yksinäiset äidit asutte ? Jossain pienellä paikkakunnallako ? Kaupungeissa ainakin on paljon toimintaa mihin voi osallistua . Itse kävin seurakunnan äiti lapsi kerhossa missä vauvat ja pienet näki kaltaisiaan ja äidit sai jutella ja kahvitkin tarjottiin . Lisäksi kävin vauvajumpassa , vauvat ryömivät tai makoilivat viltillä lattialla leluineen tai katselemassa ja äidit jumppasivat , välillä imettivät jos tarve . Vauvauinnissa kävin myös kerran viikossa . Ja myöhemmin puistotoiminnassa .
Jos lapsi huutaa koko ajan niin ei varmaan kukaan halua häntä johonkin lastenkaan tapahtumaan. Alkaa muutkin vanhemmat jo närkästymään.
kerran viikossa on lapsenvahtina ja laittaa samalla ruokaa. Sinä voit sillä aikaa käydä vaikke lenkillä tai ihan missä vain, missä saat olla yksinäsi.
Lue kirja Liisa Keltikangas-Järvinen: Temperamentti - ihmisen yksilöllisyys.
Ota yhteys perheneuvolaan. Sieltä voit saada käytännön vinkkejä miten eri tilanteista selviää.
Tuollainen lapsi vie todellakin hermot totaalisesti, joten omaa aikaa on järjestettävä keinolla millä hyvänsä, ja sitä on oltava säännöllisesti ja usein. Kerran kuussa ei riitä. Oma aika auttaa jaksamaan taas pari päivää sitä lapsen ikiparkua.