Lue keskustelun säännöt.
Oletteko huomanneet, miten 60 plus -ikäiset eivät hyväksy mitään inhimillisiä virheitä?
13.12.2008 |
Olen asiakaspalvelutyössä ja saanut huomata, miten joustamatonta ja armotonta jengiä noin kuusikymppiset ihmiset ovat. Mitään vahingon mahdollisuutta tai inhimillistä unohdusta ei kyetä käsittämään saati anteeksi antamaan. Esim. meistä riippumattomat syyt, kuten lähetysten saapuminen tunnin myöhässä tai jonkin lehden ilmestyminen päivää ilmoitettua myöhemmin saa aikaan kauhean närkästyksen ja paheksumisen ja kiukuttelun. Näitä "on se kummallista" -mussutuksia sitten saamme kuunnella, oli syy meissä tai ei.
Oletteko muut huomanneet saman? Lyheneekö se pinna noin paljon iän myötä? Sitä kun luulisi, että vanhetessaan ihminen myös oppisi katsomaan maailmaa vähän laajemmasta ja lempeämmästä perspektiivistä, mutta ilmeisesti he itse ovat sitten täysin erehtymättömiä ihmeolentoja.
Kommentit (45)
Ja siitähän tässä just on kysymyskin. 55-65-vuotiaat ovat vielä mukana työelämässä, ihan just siinä tasan samassa työelämässä kuin te nuoretkin. Se on heille aivan yhtä vaativaa kuin teille, mutta vanheneminen on jo vienyt heiltä osan voimista ja esimerkiksi aistit ovat heikentyneet. Googlatkaa vaikka, miten sydämen toimintakyky luonnollisesti alkaa heikentyä iän myötä alkaen jo 25-vuotiaana. 55-60-vuotiaan sydämen toimintakyky on ehkä kaksi kolmannesta siitä mitä teidän nuorten, ja silti heiltä odotetaan samaa jaksamista töissä kuin teiltä.
Tämä tarkoittaa, että kun he tulevat teidän nuorten palveltaviksi, he ovat jo lopen uupuneita ja pinna kireällä. Heidän on pinnisteltävä kuullakseen, mitä te sanotte, koska kaupoissa on aina taustamelua. Ja lisäksi heillä on kiire palvelutaloon syöttämään dementoituneita 85-vuotiaita vanhempiaan. Vähän armoa!
Myös te vanhenette. Ottakaa vähän selvää, mitä silloin tapahtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eli mitään vastoinkäymistä ei kestetä. Tiedän sen kokemuksesta, kun nyt 67-vuotias isäni sairastui ilmeisesti suurin piirtein 60-vuotiaana ko. tautiin se ilmeni aluksi juuri noin. Nyt kun sairauden valitettavan kehittymisen on huomannut, olen ymmärtänyt, että kyseiset reaktiot liittyivät juuri muistisairauden alkamiseen. Silloin vuosia sitten en sitä tietenkään käsittänyt.
Nyt kun hän ei enää tunnista ketään lapsistaan, ainoa merkittävä asia elämässä on, että ruoat tulevat aina täsmälliseen aikaan, oli sitten kyse aamiaisesta, lounaasta, päiväkahvista, päivällisestä tai iltapalasta. Hoitokodin hoitajat on aivan helisemässä, jos tarjoilut ovat jostain syystä minuutin tai pari myöhässä.
Sain kylmät väreet. Mummoni sairastui vanhalla iällään Alzheimeriin.
On totta, että asiakaspalvelun taso on monissa paikoissa pöyristyttävä. Olen asiakaspalvelukouluttajana joutunut useaan otteeseen kertomaan asiakaspalvelijoille, että vaikka valituksen syy ei ole heissä, on silti asiallista pahoitella asiaa, tyyliin "valitettavasti lähetys on myöhästynyt syistä x ja y, ikävää että tulitte nyt aivan turhaan. Laitan asiasta palautetta ko. taholle." Lähes aina tällä tavalla ehkäistään se, että mitään räyhäämisiä tuleekaan, useimmille asiakkaille riittää, että myyjä ilmaisee pahan mielen olevan oikeutettua, ja että asialle pyritään jatkossa tekemään jotain. Monet nk. asiakaspalvelijat eivät tätä ymmärrä, vaan toteavat vaan että "joo, ei ole vielä tullut, ei oo meidän syy" tms. ja ihmettelevät sitten, miksi asiakas ei käyttäydy toivotulla tavalla. Ap on ilmeisesti käyttäytynyt ko. asiakaspalvelutilanteessa ihan niin kuin pitääkin.
Sekin on mielestäni totta, että suurten ikäluokkien edustajat käyttäytyvät usein tosi huonosti nuorempiaan kohtaan, ja kuvittelevat olevansa ainoita, joilla on joskus elämässään ollut raskasta.
On aivan turha verrata eri aikakausia toisiinsa. Joo, mummoni synnytti 10 lasta saunassa, hoiti pientilaa miehen ollessa sodassa ja pesi pyykit avannossa. Toisaalta mummoni ei joutunut stressaamaan ulkonäköpaineista tai kärsimään epärealististen kauneusihanteiden aiheuttamista syömishäiriöistä. Hän ei myöskään joutunut tuntemaan jatkuvaa syyllisyyttä siitä, ettei kykene pitkien työpäivien jälkeen tarjoamaan kehittäviä virikkeitä lapsilleen, pysymään hyvässä kunnossa, selluliitittomana ja rypyttömänä, ja huolehtimaan romantiikan ja erotiikan jatkuvasta ilotulituksesta parisuhteessa.
Kuinka kauan pitää odottaa sitä aikakautta, jolloin me naiset alamme kannustaa ja tukea toisiamme...?
Todellakin, sillä koulutuksella, joka vanhemmillani on ollut, ei nykyään pääsisi mihinkään töihin. Johtaviin tehtäviin kauppaopiston käyneenä. Opettajaksi ilman oppikoulua (puhumattakaan lukiosta) eli suoraan vaan opettajaseminaariin kansakoulusta.