olen kateellinen kaikille teille joilla on kilttejä lapsia! t. tänäänkin silmät päästään hävennyt

erilaisissa tilanteissa olevat äidit voivat rauhallisin mielin keskustella erilaisista lapsistansa. ja sainpa täältä jopa pari hyvää neuvoakin.

tuo ennakointi on varmasti yksi helpottava tekijä, ainakin isomman lapseni kohdalla. sillä välttäisi monta pahaa. en kiistä myöskään tuota rutiinien tärkeyttä ja välillä puistossa käydäänkin ihan vaan pakon edessä. mutta emme mieheni kanssa koe puistoilua meidän perheen jutuksi. pidämme enemmän metsässä kävelystä, pyöräilystä, retkeilystä ja muusta touhuamisesta. emme vaan viihdy hiekkalaatikonreunalla juoruamassa :) varsinkaan kun puisto hetket menee aina siihen, että isompi poikamme tönii veljeään tai muita lapsia ja vie lelut kaikilta käsistä. enpä siis usko, että olemme edes kauhean haluttua seuraa leikkipuistoon.



niin kun sanoin, niin ehkä olen tilaneeni ansainnut. aikoinaan ennen lapsia en voinut sietää vilkkaita äänekkäitä lapsia (tai kutsuin heitä kakaroiksi) minusta heitä ei oltu kasvatettu ollenkaan. ja tässä nyt olen kahden "kasvattamattoman" poikani kanssa muiden tuijoteltavana :D aikas huvittavaa oikeastaan



AP

Minulla on todennäköisesti aika samalla ikäerolla syntyneet lapset ja hulinaa on riittänyt. Vilkas ja erittäin voimakastahtoinen esikoiseni on nyt eskarissa ja vasta ihan viime aikoina on osoittanut suurta sosiaalista kypsymistä ajatellen ensi syksyn koulunalku, joka on huolettanut itseäni kovin. Jos siis teillä mennään yhtään samoilla "säädöillä" kuin meidän perheessä, monia pettymyksen, harmistuksen ja äidinkin kyynelten hetkiä voi olla vielä edessä ja kasvun portaiden ylittäminen voi olla todella vaativaa teiltä vanhemmilta.



Se kannattaa silti! Etsi henkireikiä itsellesi ja jaksamista parisuhteelle ja nauti täysillä kaikista pienestäkin ilon ja onnistumisen hetkistä; niiden voimalla täytyy jaksaa kulkea monen kiperän tilanteen läpi. Ja muista: lapsesi ovat tosi pieniä vielä, molemmat. Älä vaadi esikoiselta liikaa ja vedä isot ruksit kaikille remmifantasioillesi. Itselläni on sormet syyhynneet monet kerrat, mutta olen päättänyt, etten jatka oman lapsuuteni rankaisumenetelmiä, koska niistä ei jäänyt jäljelle kuin pelko ja viha isääni kohtaan. Vieläkään en ymmärrä, mitä väärää olin joissakin tilanteissa tehnyt, mistä seurasi piiskaaminen. Oli siis kyse vain isäni omasta keinottomuudestaan hallita vihantunteitaan. Olen kiukkuisimmillani ja lopen uupuneena joutunut sanomaan lapsilleni, että jos harrastaisin lasteni piiskaamista, tässä voisi olla sen paikka, mutta nyt meidän on päästävä eteenpäin tästä tilanteesta muilla keinoin eli olen sanottanut omaa turhautumistani ja epätoivoani ja myös jälkikäteen pyytänyt aina anteeksi liiallista vihastumistani. Haastava lapsi kokeilee aikuisen hermoja äärimmilleen, mutta minulla on tänä päivänä luottamus siihen, että vaivannäkö kasvatusasioissa kantaa hedelmää, vaikkei sitä heti näekään



Voimia sinulle!

jotka on mahdollista saada ihan tolkuttoman villeiksi ja huonokäytöksisiksi liian vilkkaalla elämäntahdilla. Siispä illat ja viikonloput ovat vain perhettä varten. Ehdimme harrastuksiin ja kissanristiäisiin parin vuoden päästä. Jos molemmilla on jostain syystä paljon menoja, se näkyy HETI. Samoin oma kireys on syytä laittaa taka-alalle, jos sellaista on. Jos itsellä on edes vähän väsy/kireä fiilis, häviää pelin varmasti 100-0, joten silloin aina toinene meistä vanhemmista ottaa vastuun. 3v:tä voi jo lahjoa hyvin ja sillä pääsee pitkälle.



Älä pahastu, mutta kuulostat sellaiselta, joka ei osaa rauhoittua ja nauttia vaan hössöttää koko ajan joka suuntaan. Kaveripiirissä olen huomannut, että niillä on olevinaan "villeimmät lapset"... tai sitten vanhemmat, jotka eivät pysähdy kunnolla olemaan lasten kanssa eivätkä myöskään käsittele ongelmatilanteita loppuun, joten pienetkin tilanteet muuttuvat kamalaksi hulinaksi ja marinaksi. Miten lapset voisivatkaan oppia olemaan rauhallisesti ja iloisesti, jos vanhemmat menevät tukka putkella?



Kuten joku sanoikin: 3v on vielä pieni, joten järki käteen vaatimuksissa. Meillä samanikäisen kiukku ja riehuminen on jäänyt pois sillä, että on maattu tunteja hänen kanssaan lattialla leikkimässä ja keskustelemassa. Kannattaa myös harkita eri aikaan ruokailua kotona satunnaisesti, että molemmat lapset saavat harjoitella sitä rauhassa kotona.

Omat kaksi lasta(suurella ikäerolla kylläkin) ovat olleet erittäin rauhallisia tapauksia, mistä muistan olla alati kiitollinen, enkä todellakaan luule, että se on vain oman erinomaisen kasvatuskykyni ansiota!



Olen aikoinani toiminut 8 vuotta perhepäivähoitajana sekä päiväkodeissa että omassa kotonani, ja sinä aikana tuli nähtyä monenelaisia tapauksia. Lisäksi olen hoitanut paljon veljeni todella vilkkaita poikia, joten tiedän jotakin siitä, miten raskasta tuollaisten vilivilkereiden kanssa eläminen on.



Tottakai kasvatuksella ja vanhempien suhtautumisella lapsiin on myös merkitystä, mutta monesti on niin, että lapset nyt vaan ovat temperamentiltaan vilkkaita ja eläväisiä, joskus suorastaan "pikkupiruja", eikä sille vaan mahda mitään! Ne raskaimmat vuodet pitää vaan jaksaa taistella läpi, ja jossakin vaiheessa alkaa helpottaa, osalla jo 4-5- vuotiaana, osalla vasta siinä koulun alettua/ ala-asteen ekoina vuosina.



Eikä tämä tarkoita tietenkään sitä, että näiden villikoiden kanssa voisi lekkeriksi lyödä, vaan päinvastoin he tarvitsevat aika tiukkoja rajoja, paljon liikuntaa ja energianpurkua sekä myös ehdottomasti rauhoittumista, pysähtymistä arjen kiireiden keskellä.



Vanhemmille myös omaa rauhallista lapsivapaata aikaa, että jaksaa sitten taas pyörittää sitä rumbaa. Tsemppiä paljon aloittajalle, ihan hyvältä ja normaalilta teidän perhe-elämänne kuulostaa. Pojistanne on varmasti myös valtavasti iloa! :)

ihania tekstejä :)



pakko mennä nyt nukkumaan että jaksan taas huomenna haastavan päivän poikieni kanssa.



ei hätää, jaksan kyllä ja remmiä ei meilläkään käyttöön oteta. (itse olen remmistä lapsena saanut)





AP

Pidä huolta omien ja miehesi akkujen lataamisesta. Lapset kasvattavat teitä oikein "Pohjanmaan kautta". Arkitilanteet ovat varmasti kuluttavia, mutta kaiva riittävän usein sydämestäsi se kiitollisuus, että kuitenkin saat olla juuri näiden lasten äiti. Eipähän ainakaan elämä ole latteaa ja valjua! Ja vaikka itseni oli aikoinaan vaikea lohduttautua sillä, että "vahvat lapset pärjäävät aikuisenakin" ja "sisarussuhteet harjoittavat hvyin elämää varten", koska mietin vain sitä, että millaisiahan keinoja lasteni lapsuus ja sisaruussuhteet vahvistavat, nyt kun lapseni ovat isompia, jaksan nähdä myös sitä vahvuutta ja elämänvoimaa, rohkeutta ja syvää kokemista, mikä vaativaan lapseen kätkeytyy - jos hän vain saa tukea kesyttääkseen ne rajuimmat ilmaisu- ja tunteidenpurkukeinot.



Voimia jämäkkyyteen ja miljooniin toistoihin "ei saa lyödä -sattuu", "istu alas, lopeta huutaminen, kuuntele kun kerron/ autan sinua" jne. Loppujen lopuksi ei ole muuta mahdollisuutta kuin uskoa, että lopussa kiitos seisoo!

Meillä on myös kaksi poikaa, nuorempi 4v ja isompi pian 6v. Monissa tilanteissa on saanut "hävetä silmät päästään", mutta toisessa kohtaa onkin saanut huomata, miten fiksuja poikia meillä onkaan. :-)

naita tilanteita kotona leikin varjolla? "Hienot herrasmiehet ravintolassa", tms.

No mistäköhän johtus??? Ei se pelkkä ikä ole, vaan se että siellä on ne RAJAT. Siellä ei hyväksytä huliviliä joka tilanteessa, vaan opetellaan käyttäytymään. Eskarissakin laitetaan rajumpi pakkaus vähän sivummalle jos ei osaa olla kunnolla. Ja sitten pääsee mukaan kun on kunnolla. Ja se toimii. Näin kertoi meidän eskari-ope, kun puhuimme luokan yhteishengestä. Kun kukaan ei halua jäädä/joutua ulkopuolelle kun muilla on kivaa ja jos se vaatii sitä kunnolla olemista niin lapsi yleensä sen tekee että pääsee mukaan. :)

Toimii kotonakin!

Ensimmäinen poika on varsinainen "äidin painajainen", kaksi seuraavaa unelmahelppoja ja neljäs on taas keskimääräistä kovempi tahtonainen.



silti olen ylpeä kaikista lapsista, enkä lähtisi yhtään lastani terapoimaan asiantuntijoilla "oikeanlaisiksi". Heillä on mielestäni oikeus olla sellaisia kuin ovat. Tuo esikoinen on nyt teini-iässä ja voin sanoa ettei hän ole koskaan ollut yhtä helppo kuin nyt :) Hänen kanssaan voi puhua ja hän on huomattavasti vähentänyt tahallista häiriökäyttäytymistä. Omiin kykyihinsä ei yllä koulussa koska häntä ei saa pakotettua töihin, mutta se on hänen elämäänsä ja hän tekee siitä sellaisen kuin hän haluaa. Äitinä voin hyväksyä hänet ja rakastaa ja tukea.

Meillä oli niin kohteliaat ja kiltit lapset ettei mitään rajaa. Vanhempi alkoi kiukutella kun aloitti eskarin ja sen jälkeen elämä hänen kanssaan on ollut yhtä tervanjuontia. Alkuluokka meni vielä ihan ok, mutta nyt repii jo opettajakin hiuksia päästä ja lastensuojen kanssa tehdään yhteistyötä kun ekaluokan alussa alkoi koulusta kieltäytyminen. Hänellä on hahmotushäiriö ja keskittymisessä selvästi vikaa sekä muistissa jotain vaikeuksia. Opettaja on tullut mielestäni aivan tarpeeksi vastaan antamalla pojan esim välillä kävellä luokassa tunnilla ja on sijoittanut hänen luokan taakse, koska hän mumisee itsekseen ja vääntelee kasvojaan.

Meiltäkin löytyy hyvin vilkkaat, voimakastahtoiset lapset, joiden kanssa vaati monen vuoden harjoittelua, ennen kuin ravintolatilanteet sopivat. Nyt, kun lapset ovat 6 ja 4 v niin menee pääsääntöisesti aivan mainiosti. Eikä siksi, että päiväkodissa/esikoulussa olisi alettu laittaa rajoja vaan siksi, että monen vuoden työ on hitaasti alkanut kantaa hedelmää :-)



3- ja 1-vuotiaat ovat tosi pieniä. Jos lapsillesi on luonteenomaista olla vähän vilkkaampaa sorttia (saattaa olla teillä geeneissä, kun vanhemmatkin on aktiivisia ihmisiä), niin heillä on ollut vasta aika vähän aikaa harjoitella.



Minua on auttanut noissa tilanteissa sen ajatteleminen, että vilkkaus, villiys, aktiivisuus tai rajojen koetteleminen ovat kaikessa rasittavuudessaankin ominaisuuksia, joista lapsille tulee olemaan jossain vaiheessa hyötyä.



Meidän 6-vuotias varsinkin oli todella villi tapaus. Hänen kasvaessaan olen yhä varmempi siitä, että "villiys" oli vain seurausta harvinaisen uteliaasta luonteenlaadusta. Nyt 6-vuotiaana sama uteliaisuus johtaa hyvinkin järkevään toimintaan (poika osaa lukea ja haluaa tietää kaiken kaikesta, ja tietääkin TODELLA paljon), vaikka vieläkin jossakin sopivan kiinnostavassa ja vieraassa ympäristössä hän haluaisi kokeilla aivan kaikkea, ja saa olla kieltämässä koko ajan.



Nuorempi, 4-vuotias ei ole aivan yhtä utelias, mutta hyvinkin päämäärätietoinen ja itsenäinen. Pari vuotta sitten se tarkoitti kaikenlaista hölmöilyä, mihin mitkään kiellot eivät tehonneet. Nyt 4-vuotiaana näkyy taitavana, järkevänä ja itsenäisenä toimintana, jossa äidin apua tarvitaan keskimääräistä vähemmän :-)



Tsemppiä. Aika auttaa, varmasti! Eikä vika ole siinä, miten lasten kanssa olet, uskon, vaan niitä mainittuja temperamenttieroja. Varmasti noista lapsista kuoriutuu vielä salonkikelpoiset, fiksut nuoret miehet. Ja niille, jotka käskevät rauhoittamaan elintapoja niin ei minusta siltä kuulosta. Liikunnallinen, aktiivinen elintapa tuskin on pahaksi kenellekään lapselle, voi muutakin tehdä kuin kykkiä hiekkiksellä pienten kanssa. Siinäpä saavat harjoitusta :-)

Meillä on nuorempi poika (3v) samanlainen kuin teidän vanhempi. Onneksi meillä kuitenkin esikoinen on rauhallisempi tapaus.

Pienemmän pojan kanssa joutuu koko ajan olemaan varpaillaan, varautumaan tekemisiinsä että ehtisi estää ennen kuin hän lyö veljeään tai heittää ruuat ja juomat lattialle tai pitkin pöytää tai menee tönimään pienempiänsä.



Ollaan hyvin johdonmukaisia kasvattajia eikä hyväksytä pienemmän kolttosia. Rankkaa se on mutta aina välillä näyttää että tuottaa tuloksiakin.

Joka tapauksessa uskon että elämä alkaa helpottamaan kunhan tuo 3-vuotias vielä vähän kasvaa ja oppii sosiaalia taitoja :) Tämä nyt vaan on tämmöistä jonkun aikaa.



Esikoinen ei koskaan ole vastaavia temppuja keksinyt vaikka oli hänelläkin uhmäissä omat temppunsa.

Oletko sinä saanut rajojen asettamiseen tukea eskarista tai koulusta? Jos näin on, hieno juttu! Muuten on aika suppeaa ajatella, että aina olisi niin, että vaativien ja haastavien, vahvatemperamenttisten ja vilkkaiden lasten kasvatuksessa vanhemmat eivät osaa laittaa rajoja.

Oman em. kaltaisen lapseni kohdalla päiväkodin tuki on ollut rajojen asettamisavun sen sijaan sitä, että tiedän hoitajien arvostavan aidosti lastani yksilönä, vaikka hän on tarvinnutkin keskimääräistä enemmän ohjausta sosiaalisissa taidoissa. Koska työntekijät pitävät lapsestani ja näkevät hänen vahvuutensa, haluavat he myös nähdä vaivaa lapseni heikompien taitojen vahvistumiseksi. Ja nyt, eskarikeväänä näyttää pitkä, meidän vanhempien ja päiväkodin yhteinen työsarka tuottavan sellaista tulosta, että kouluun siirtyminen näyttää valoisemmalta kuin aiemmin.

Jos ilmapiiri olisi ollut sellainen kuin mitä sinä kuvaat, lapseni ei olisi voinut kypsyä ja kasvaa kuten hän on nyt tehnyt. Kaikkia lapsia ei vain kasvateta tuollaisella halki poikki pinoon -menetelmällä eli "mene pois, jos et osaa käyttäytyä ja tule takaisin, kun osaat".

Monet kertoneet täällä että viimeistään rauhottuu lapsi kun menee eskariin tai kouluun. No mistäköhän johtus??? Ei se pelkkä ikä ole, vaan se että siellä on ne RAJAT. Siellä ei hyväksytä huliviliä joka tilanteessa, vaan opetellaan käyttäytymään. Eskarissakin laitetaan rajumpi pakkaus vähän sivummalle jos ei osaa olla kunnolla. Ja sitten pääsee mukaan kun on kunnolla. Ja se toimii. Näin kertoi meidän eskari-ope, kun puhuimme luokan yhteishengestä. Kun kukaan ei halua jäädä/joutua ulkopuolelle kun muilla on kivaa ja jos se vaatii sitä kunnolla olemista niin lapsi yleensä sen tekee että pääsee mukaan. :)

Toimii kotonakin!

Siis, jos lapsini käyttaytyisivät erityisen huonosti, häpeäisin itseäni, en lapsiani. Oletko kasvattanut heitä ollenkaan vai oletatko että lapset ihan itsestään oppivat odottamaan omaa vuoroaa ja syömään ruokansa nätisti?



Enkä anna pojalleni vitsaa. Hän saa kylläkin ahkerasti keskustelu+jäähy tuomion jos tekee kielletysti. Jos poikkeat säännöistä kerran, lapsi yrittää ainakin viikon että poikkeaisit toisenkin kerran. Oletko johdonmukainen ja kärsivällinen vai suljetko silmäsi ja ala valittelemaan kohtaloasi kaudeiden lasten vanhempana jolleivat lapsesi tottele sinua toisella sanomisella?

Siis, jos lapsini käyttaytyisivät erityisen huonosti, häpeäisin itseäni, en lapsiani. Oletko kasvattanut heitä ollenkaan vai oletatko että lapset ihan itsestään oppivat odottamaan omaa vuoroaa ja syömään ruokansa nätisti?

Enkä anna pojalleni vitsaa. Hän saa kylläkin ahkerasti keskustelu+jäähy tuomion jos tekee kielletysti. Jos poikkeat säännöistä kerran, lapsi yrittää ainakin viikon että poikkeaisit toisenkin kerran. Oletko johdonmukainen ja kärsivällinen vai suljetko silmäsi ja ala valittelemaan kohtaloasi kaudeiden lasten vanhempana jolleivat lapsesi tottele sinua toisella sanomisella?

Lapseni on siis erittäin vilkas ja rapatessa nyt aina roiskuu. Ja hän koettelee jatkuvasti hermoja yrittäessään kaikkea tuhmaa etc etc. Mutta ei se tee hänestä mitenkään kauheaa lasta. Vaikeammin kasvatettavan ehkä. Olen hänestä erittäin ylpeä, sillä itse olen rauhallinen ja tasaisen luonne ja uskoisin pojalleni olevan helpompi saada ystäviä ja töitä tulevaisuudessa. Niin monessa paikassa kun halutaan niitä joilla ei energia ja tekeminen koskaan lopu.

Ei villikko lapsesta tarvitse tulla huonokäytöksistä jos hänelle vain kärsivällisesti kertaa aina uudelleen ja uudelleen säännöt ja hän saa nistä selkeän rangaistuksen. Vaikka aina ei jaksaisi jatkuvaa "hellaa ei saa laittaa päälle, sinä laitoit vaikka äiti on kieltänyt ja se oli tuhmasti tehty. Siksi joudut kahdeksi mituutiksi jäähylle, pääset pois kun kello on soinut." Niin jos sovituista säännöistä luopuu aamupäiäksi niin loppupäivä ja seuraavakin on peilien hakkaamista, kukkien repimistä, tietokoneen johtojen irrottamista. On vain oltava kärsivällinen vaikka pinna olisi kireällä.

Sitä varten meillä on jäähykello joka pojalla on edessään jäähyn ajan. Jäähy suoritetaan syöttötuolissa jottei hän pääse pakenemaan eikä jäähyn aikana saa leluja tai juttelua. Olen kuitenkin koko ajan samassa huoneessa. (pää kaapissa, syön pari pala suklaata jos tuntuu ettei hermot kestä.) Meillä on munakello osoittamassa lapselle milloin hän on jäähyllä eikä normaalisti syöttötuolissa ja kertomassa milloin milloin jäähy loppuu.

Meillä kello on auttanut paljon, ennen sitä huusi ja yritti rimpuilla pois tuolista. Nyt saattaa vähän kiukkuitkeä mutta katsoo kelloa ja odottaa yleensä ilman ylimääräisiä temppuja. Kun kello soi otan hänet syliini, mikäli hän halaa minua, pidän sylissä niin kauan kuin hän siinä haluaa olla, muuten lasken lattialle.

Ideana se, että sääntöjen täytyy olla aina samat. Samoin rangaistuksen täytyy olla selkeä, et voi vain mitään sanomatta pistää lasta tuolille ja tiuskaista lähtiessäsi "istu nyt siinä ja mieti tekemisiäsi". Aina ei voi jaksaa, mutta se auttaa että tietää säännöistä lepsumisen tuottavan parin päivän tuhmuusaallon.

Kyllä se on vanhemmista kiinni miten vilkkaat lapset käyttäytyvät.