Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Adhd muotidiagnoosi?

Vierailija
01.04.2009 |

Professori Timo Saloviita väittää uudessa Meidän Perheessä, että 90 prosenttia nykyisin tehtävistä adhd-diagnoosesista on vääriä. Ennen luokissa oli hänen mukaansa koheltajia, häiriköitä, heikkolahjaisia ja kömpelöitä lapsia, nykyään puhutaan adhd-, add- ja asperger-lapsista... Suomalaiset sietävät huonosti poikkeavuutta, siksi turvaudutaan diagnooseihin ja erityisluokkiin.



Hmm... mitä ajatuksia?

Kommentit (87)

Vierailija
1/87 |
04.04.2009 |
Näytä aiemmat lainaukset

Eiköhän se ole nykyisin ennemminkin muotia väittää, että adhd olisi muotidiagnoosi. Sitä, millaista adhd:sta, sensorisen integraation häiriöstä tai muusta neurologisesta häiriöstä kärsivän lapsen ja koko perheen elämä on, ei voi tietää kukaan muu kuin itse sitä elämää elävä. Ja diagnoosia tarvitaan avun saamiseen, sillä ilman apua näiden lasten tulevaisuus olisi tuhoon tuomittu. Pahimmillaan johtavat vankilaan, riippuvuuteen tai itsemurhaan. Jos koko ikänsä joutuu taistelemaan itsensä ja ympäristönsä kanssa, niin ei välttämättä jaksa edes aikuisikään asti elää yleisten sääntöjen mukaan tai ollenkaan. Diagnoosin puuttuminen voi siis myös pilata koko loppuelämän, joten ei voi puhua turhista diagnooseista, jos apua tarvitaan. Neurologiset ongelmat voivat johtaa psyykkisiin ongelmiin ilman puuttumista. Jos ongelmat eivät ole niin suuria, että häiritsisivät lapsen ja perheen elämää, niin silloin ei varmasti sitä diagnoosiakaan tarvita. Diagnoosi ei leimaa lasta, mutta ympäristön eli asiasta mitään tietämättömien suhtautuminen on se mistä tämä paljon puhuttu leimaantuminen tulee. Aikuisesta ei välttämättä tiedä, onko hän lapsena saanut jonkun diagnoosin, varsinkaan jos hän on myös saanut apua. Ja adhd- diagnoosiin tarvitaan kyllä muutakin kuin se vilkkaus eikä nykysin ainakaan mitään diagnoosia saa olemalla itse sitä mieltä, että lapsellani on se ja se. Neurologisesta häiriöstä kärsivälle lapselle ja koko perheelle nämä ongelmat ovat totista totta, eivätkä mikään muoti-ilmiö.



Mielestäni on myös vastuutonta kieltää lapsensa tutkiminen, jos hänen kanssaan työskentelevät ovat tutkimisen kannalla. Ongelmat kun eivät poistu sulkemalla silmänsä.

Vierailija
2/87 |
01.04.2009 |
Näytä aiemmat lainaukset

Nykyään kaikille "normaalista" poikkeaville ollaan tarjoamassa jotain diagnoosia. Toki se 10 prosenttia varmaan hyötyy diagnoosista ja saadusta oikeasta hoidosta. Lopuille ei ole mitään merkitystä

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/87 |
04.04.2009 |
Näytä aiemmat lainaukset

ja olen työskennellyt tukihenkilönä lapselle, jolla on Asperger. Pääasiallisesti työskentelen koulussa pienryhmäohjaajana lapsille, joilla on "erityistuen tarvetta". Sieltä löytyy diagnoosia laidasta laitaan, mutta en siis väitä, että tietäisin näistä jotakin oikeasti, kunhan olen sivusta seurannut. Itse olen aikoinani työssäni päätynyt siihen ratkaisuun, etten tahdo heti uuden ryhmän kanssa aloittaessani tietää edes lasten diagnooseja, korkeintaan yleisesti tietää minkätyyppisiä siellä on, monellako ryhmästä on jo diagnoosi ja monelleko sitä ollaan vasta saamassa. Pari ensimmäistä ryhmäkertaa olenkin sitten vain seuraillut lapsia ja pyrkinyt löytämään niitä toimivia työskentelymenetelmiä jokaisen yksilön kanssa, ja usein siinä onkin onnistuttu, ihan ilman diagnoosia.



Nyt, kun olen toistaiseksi taas äitiyslomalla, olenkin ihmetellyt, miten ihmeen herkästi niitä diagnooseja oikein jaetaan, kun ainakin mun ryhmiini olisi jatkuvasti tulossa/ollut tulossa uusia ja uusia lapsia, siis pitkin kouluvuotta - opettajat valittaa kun eivät jaksa sitä ja tätä lasta kun se käyttäytyy niin ja näin, ja onneksi se on nyt niissä tutkimuksissa että jos sen vaikka erityisluokalle saisi siirrettyä, ja sunhan ryhmään se varmaan myös sitten tulee kans, että onnea vaan. itsellä taas ei sitten ole mitään ongelmaa tämän kyseisen lapsen kanssa... väitän siis tältä pohjalta, että ainakin nämä lapset, joiden kanssa itse olen työskennellyt, sopeutuisivat varsin hyvin aivan normaaliin luokkaan ja normaaliin opetukseen, jos opetuksessa huomioitaisiin vähän paremmin se, että luokassa istuu hyvin keskenään erilaisia lapsia, joilla on erilaisia tapoja oppia. muutamakin lapsi mun ryhmissäni on olleet ihan vain sillä perusteella, kun "ei sille voi opettaa asioita niinku muille, se koko ajan kyselee ja häiritsee opetusta, tai sille pitäs niin kauheesti miettiä että miten se tän asian parhaiten oppis". niinpä sitten minä, jolla ei tosiaan ole minkäänlaista opettajan pätevyyttä, saan opettajalta tiedon, mitä ko. lapselle pitäisi opettaa, ja ideoin keinon, jolla se opetetaan tälle lapselle.



Toisaalta myös oma 3-vuotias tyttäreni on jo testattu ADHD:n varalta - hän on temperamenttinen, vilkas, aktiivinen ja motorisesti ikäisiään kehittyneempi, ja näiden syiden vuoksi neuvolasta katsottiin, että hänet olisi hyvä testata. Mielestäni hänellä ei kuitenkaan täyty ADHD:n kriteerit, vaan kyseessä on yksinkertaisesti tyttölapsi, jonka on annettu touhuta, peuhata, leikkiä ja sotkea itsensä sekä vaatteensa, sekä harjoitella noita motorisia taitojaan siinä tahdissa kun on halunnut. Häneltä ei ole koskaan odotettu, että istuisi kunnon tyttölasten tavoin hiljaa paikoillaan kauniisti hymyillen sievässä mekossa, jota ei muuten sitten varmasti saa sotkea - mutta jo tämä aiheuttaa ihmetystä, ettemme vanhempina vaadi lapselta tälläistä, ja ensimmäinen oletus on se, että olisimme yrittäneet vaatia mutta lapsi olisi niin hankala tapaus ettemme jaksa enää vaatia. Minusta ihan käsittämätöntä, mutta näin vaan on. No, kuten arvelinkin, nuo ADHD-testitkin osoittivat vain, että "lapsella saattaa olla ADHD, tai saattaa olla olemattakin".

Vierailija
4/87 |
04.04.2009 |
Näytä aiemmat lainaukset

Sekin on muuten tuttu ilmiö, että vanhemmat, ehkä tiedostamattaan, suhtautuvat lapseen erilailla ennen ja jälkeen diagnoosin. Usein diagnoosin jälkeen vaaditaan vähemmän, kun lapsella on se ADHD/Asperger/mikä lie. Lapset sitten itse käyttävät tätä myös - asperger-lapsi, jonka tukihenkilönä olin, kieltäytyi tekemästä mitään, mitä ei huvittanut, koska "et sä voi mua pakottaa eikä mun tarvii ku mulla on se asperger". Myös äiti toimi näin, eli perui menoja ja sovittuja asioita, kun "ei meijän xxxx halua/jaksa lähteä, enkä mä voi sitä pakottaa kun sillä on se asperger". Tukihenkilönä ollessani lapsi myös usein murjotti mulle, kun olisi halunnut mennä McDonaldsiin tai vastaavaan syömään, mutta mä vain sanoin että tänään syödään kotona, mennään sitten torstaina ulos syömään jos koko viikko sujuu hyvin, läksyt tulee tehtyä ja muutenkin hoidettua kaikki asiat mitä pitää. Kun äiti tuli kotiin, lapsi syöksyi oitis valittamaan äidille miten oli joutunut syömään perunoita ja nakkikastiketta vaikka olisi halunnut mäkkiin - ja lohdutukseksi äiti vei sitten mäkkiin, "ettei sille jää paha mieli kun sillä on kuitenkin se Asperger". Myös ohjaamissani pienryhmissä, etenkin ryhmän alettua ja etenkin pojilla, on tapana lähes alkajaisiksi alkaa vastustamaan ryhmässä päteviä sääntöjä - koska "ei mun tarvii totella sua eikä noita typeriä sääntöjä jos mä en haluu, mä en kato voi sille mitään ku mulla on se ADHD". Sitten vanhemmat saattavat tulistua, kun ryhmän sääntöjä on joka tapauksessa noudatettava, oli sitten ADHD tai mikä tahansa diagnoosi, jos ei noudata niin siitä tulee seurauksia, mut kun sillä on se ADHD. Usein saan aika perusteellisesti selittää, miksi näin ja mihin tällä pyritään, eivätkä kaikki vanhemmat tätä silti ymmärrä. Onneksi mulla on kuitenkin työyhteisöstä aika vankka tuki selkäni takana, eli vaikka joskus kuulemma tulee vanhemmilta koulun rehtorille asti valituksia niin rehtori selittää samat perustelut kuin itsekin olen esittänyt, ja usein ei ole mennyt kauaakaan ryhmän alkamisesta kun vanhemmat saattavat jo itsekin myöntää että ehkäpä se tosiaan on näin, ehkäpä se ADHD ei tarkoitakaan sitä ettei tarvitse opetella normaaleja käytöstapoja jne.

sekavaa tekstiä, mutta perusideana siis se, että ainakin itse olen jossakin määrin samaa mieltä Saloviidan kanssa. Ja muistaakseni Saloviitakin tuossa jutussa mainitsi, että kyllä osa diagnooseista onkin tarpeellisia, tai miksei tietysti vaikka kaikki, jos ne ymmärrettäisiin oikein eikä se diagnoosin saaminen tarkoittaisi automaattisesti johonkin erityisluokkaan tai vastaavaan heittämistä. Jossakin määrin vain siksi, etten tunne Saloviitaa henkilökohtaisesti enkä voi tietää, onko tässä hänen koko mielipiteensä vai ei - lehtijutuilla on usein tapana kertoa vain osatotuuksia.

Vierailija
5/87 |
04.04.2009 |
Näytä aiemmat lainaukset

kymmenen vuotiaalla poikapuolella diagnosoitu adhd ja syö LÄÄKKEITÄ siihen! Poika on aivan normaali, kehityksestä ehkä hieman jäljessä, mut ei se mikään adhd ole!!!

Äiti vaan sossussa väittää kiven kovaa, että lapsi on ylivilkas ja hankala! Saapahan enemmän tukia....... Huono puoli vaan se, että lapsi syö turhaan lääkkeitä, mut sama kai se sille..

Tutkisivat kunnolla!!!

Vierailija
6/87 |
01.04.2009 |
Näytä aiemmat lainaukset

sillä ne voivat johtaa oikeiden ongelmien väheksyntään.

t. Adhd-pojan äiti

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/87 |
01.04.2009 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ainahan ylilyöntejä diagnosoinnissa tapahtuu, mutta kyllä moni entisaijan syrjäytynyt olisi ollut tyytyväinen jos olisi saannut diagnoosin ja terapiaa ja sen myötä oma elämänlaatu kohentunut.



T: ADHD-aspergernuoren äiti

Vierailija
8/87 |
01.04.2009 |
Näytä aiemmat lainaukset

Työni kautta olen vuosien varrella huomannut, että valtaosa ADHD-lapsista on yksinhuoltajien kurittomia poikia, joille haetaan hienot diagnoosit ja verovaroin kustannetut kalliit terapiat ja erityisluokat / kouluavustajat. Sitten vedotaan siihen, että ADHD on neurologinen häiriö, eikä ymmärretä sitä, että varhainen vuorovaikutus ja ensimmäisten elinvuosien turvattomuus ja rajattomuus "näkyy" aivoissa koko loppu elämän.



T: psykiatrian saralla työskentelevä, ADHD:tä läheltäkin seurannut

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/87 |
01.04.2009 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ainakin meidän lapsen tutkinut erityislääkäri oli sitä mieltä, että ADHD on edelleen alidiagnosoitu sairaus.



Pitäisikö palata vanhoihin aikoihin, kun ylivilkkaat ja tarkkaavuushäiriöiset leimattiin huligaaneiksi ja/tai tyhmiksi, ja viskattiin apuluokalle syrjäytymään? Kyllä nykyinen systeemi, jossa tutkitaan, diagnosoidaan, tuetaan ja hoidetaan on huomattavasti parempi.

Vierailija
10/87 |
01.04.2009 |
Näytä aiemmat lainaukset

Käsittämätöntä, että ammattilaisten keskuudessa on ihmisiä, jotka vaalivat noin leimaavia, yksisilmäisiä ja suorastaan julmia ennakkoluuloja. Jos nyt sitten on kyse ammattilaisesta, mitä epäilen.

Ainakin meidän poikamme pienluokassa suurin osa lapsista on ydinperheistä, yksi yksinhuoltaja taitaa olla mukana.

Melkoinen looginen ristiriita muuten löytyy alla olevasta vuodatuksesta: oli syynä sitten ADHD tai varhaisten vuosien turvattomuus, eivätkö nämä lapset joka tapauksessa tarvitse erityistä tukea kuten erityisopetusta pärjätäkseen elämässä. Vai jätetäänkö heitteille?

Työni kautta olen vuosien varrella huomannut, että valtaosa ADHD-lapsista on yksinhuoltajien kurittomia poikia, joille haetaan hienot diagnoosit ja verovaroin kustannetut kalliit terapiat ja erityisluokat / kouluavustajat. Sitten vedotaan siihen, että ADHD on neurologinen häiriö, eikä ymmärretä sitä, että varhainen vuorovaikutus ja ensimmäisten elinvuosien turvattomuus ja rajattomuus "näkyy" aivoissa koko loppu elämän.

T: psykiatrian saralla työskentelevä, ADHD:tä läheltäkin seurannut

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/87 |
01.04.2009 |
Näytä aiemmat lainaukset

niin onhan se hyvä, että nämä ongelmatapaukset saavat terapiaa ja erityisapua, _jos sellaista kerta tarvitsevat_. Mun mielestä mennään metsään vasta siinä vaiheessa, jos aletaan lääkkeillä turruttamaan näitä rajatapauksia!

Työni kautta olen vuosien varrella huomannut, että valtaosa ADHD-lapsista on yksinhuoltajien kurittomia poikia, joille haetaan hienot diagnoosit ja verovaroin kustannetut kalliit terapiat ja erityisluokat / kouluavustajat. Sitten vedotaan siihen, että ADHD on neurologinen häiriö, eikä ymmärretä sitä, että varhainen vuorovaikutus ja ensimmäisten elinvuosien turvattomuus ja rajattomuus "näkyy" aivoissa koko loppu elämän.

T: psykiatrian saralla työskentelevä, ADHD:tä läheltäkin seurannut

Vierailija
12/87 |
01.04.2009 |
Näytä aiemmat lainaukset

Voi olla, että työssäni kohtaamat tapaukset kuuluvat muutenkin marginaaliin, mutta sen tiedän faktana, että suurin osa erityisluokkien oppilaista ei todellakaan tule ydinperheistä. Eikä ydinperhe sinänsä ole turvallisuuden tunteen ja hyvän lapsuuden tae. Enkä ole eväämässä tukea sitä tarvitsevilta, mutta on se kumma, kun asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä. Nykyajan vanhemmat eivät kykene vanhemmuuteen, kärjistetysti sanottuna. Eikä näitä ADHD-lapsia saa rajata tai komentaa, kun pitää vaan päätä silittäen ymmärtää...



T: se sama epäpätevä ammattilainen?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/87 |
01.04.2009 |
Näytä aiemmat lainaukset

etteivät ne auta jos diagnoosi on väärä. Lääkkeet näissä tapauksissa joko pahentavat tilaa tai niillä ei ole mitään vaikutusta kohellus siis jatkuu.

Vierailija
14/87 |
04.04.2009 |
Näytä aiemmat lainaukset

ja väittää että kaikki vanhemmat alkaisivat tehdä niin, että heti kun saavat ADHD tai Asperger-diagnoosin lapselleen niin suurinpiirtein alkaisivat katsoa kaikkea käytöstä läpi sormien! Ei tod meillä ainakaan!



Meidän tyttö on EHKÄ asperger, vielä ei tiedetä, mutta kyllä minä silti oletan että hän tekee muitakin asioita elämässsään kuin ne mitkä häntä kiinnostavat (tiedoksi että aspergerithän yleensä rajoittavat kiinnostuksen kohteensa vain tiettyihin asioihin). Yritän kyllä innostaa häntä erilaisiin asioihin ettei jumittuisi liikaa.



Tyttö myös pelkää kamalasti tehdä uusia asioita ja on sosiaalisia vaikeuksia. Yritän tukea sitä mahdollisimman paljon kutsumalla kotiin kavereita ja viemällä tyttöä paljon paikkoihin jossa tapaa paljon ihmisiä.



***



Oikeasti ärsyttää taas tällainen 67/68 kommentointi. NIin vanhempien syyllistämistä taas että! Kyllä useimmat kuitenkin yrittävät parhaansa tehdä, mutta eivät erityislastenkaan vanhemmat mitään supervanhempia ole jotka jaksavat ja jaksavat aina vain lisää päivästä toiseen. Usein kun arki on muutenkin lapsen kanssa erityisen haastavaa...!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
15/87 |
04.04.2009 |
Näytä aiemmat lainaukset

erityislasten kasvatusta tulkita.



Minä as-lapsen vanhempana olen nähnyt vertaisryhmissä monia sekä as että adhd-lasten vanhempia, eikä heistä kukaan toimi 67-68 kuvamalla tavalla. Päinvastoin, kaikki tekevät kaikkensa kasvattaakseen lapsiaan - ja diagnoosiin yleensä kuuluukin se, että vanhemmat ohjataan omaan neuvontayhteyteen jossa heille opetetaan näille lapsille sopivia kasvatustapoja.



yksi tärkein niistä on se, että lapselta vaaditaan, mutta samalla lasta kiitetään siitä, mitä hän ON saavuttanut - eikä moitita siitä, mitä vielä on saavuttamatta. 67-68 on todennäköisesti nähnyt vanhemmat ja lapsen vaiheessa, jossa lapsi on saavuttanut tänään tavoitteet 1-7 (on mennyt leikkipuistoon, ottanut kontaktia toisiin lapsiin, leikkinyt aikansa, antanut vuoron jne ja selvinnyt kohtuullisesti. Sitten on tullut katastrofi kun jotain on mennyt yli voimien- VIelä siinäkin lapsi ehkä selviää ongelmiinsa nähden hyvin (esim vain huutaa ja heittäytyy maahan, kun vielä viime kuussa heitteli tavaroita ja oli väkivaltainen) No sen sijasta, että vanhemmat vievät lapsen pois, halaavat tätä ja sanovat että selvisit hienosti siitä ja siitä ja siitä ja vielä suuttuessasikin hillitsit itsesi paljon paremmin kuin aikaisemmin, 67-68 on sitä mieltä , että lapsi olisi pitänyt panna kuriin kun kuitenkin huusi...



TOttakai adhd- tai as-lapseltakin piätää vaatia. Mutta kuten tavallisillakin lapsilla, vaatimukset on pitää suhteuttettava lapsen kehitykseen. Ja näillä lapsilla se kehitys EI ole ihan iän mukaista. Mutta perässä tullaan, enkä tiedä yhtään adhd tai as-lapsen vanhempaa, joka ei tähtäisi siihen, että lapsi joskus voisi itsenäistyä...

Vierailija
16/87 |
04.04.2009 |
Näytä aiemmat lainaukset

vaan yksinkertaisesti kertoa siitä, mikä oma kokemukseni erityislasten suhteen on. tiedän, että se tulee lähinnä työn puolesta, ja tiedän senkin, etten ole mikään pätevä ammattilainen - mua ei ole oikeasti koulutettu toimimaan nykyisissä työtehtävissäni, vaan olen lähinnä "ajautunut" näihin töihin.



toisaalta, nyt kun luon nuo 70: ja 71:n kirjoitukset, tajusin, että itseasiassa yksi noiden lasten ongelmista taitaakin olla juuri ne vanhemmat - tarkoitan siis sitä, että koulu, jossa töitä teen, sijaitsee sellaisella ns. huonommalla alueella tätä kaupunkia. se taas ei tarkoita, että kaikki olisivat maahanmuuttajia ja sosiaalitapauksia tai muuten vain toivottomia, mutta näitä tapauksia/perheitä on alueella todella paljon - koska se sattuu yksinkertaisesti olemaan ainoa alue, jossa näillä perheillä on varaa edes asua, ja silti perheissä on paljon taloudellisia ongelmia erinäisistä asioista johtuen. eli mahtaisikohan tässäkin olla sitten yksi syy siihen, miksi juuri nämä mun kohtaamat "erityislapset" (osa ei mun mielestä ole sitä sanan varsinaisessa merkityksessä, osa taas varmasti on) saavat vanhemmiltaan kuvaamaani kohtaloa - kun vanhemmilla/vanhemmalla menee valtavasti aikaa ja energiaa ihan siihen että miettivät, miten saadaan vuokra ja laskut maksettua ja ostettua vielä ruokaakin, niin sitä ei yksinkertaisesti riitä siihen että huomioitaisiin lapsia tarpeeksi sellaisina kuin he ovat. eli ehkä osa näistä mun adhd-lapsistani on muuten vaan "häirikköjä", jotka hakevat sillä lailla sitä huomiota mitä eivät kotona saa mutta kaipaisivat...



lisäksi tiedän, että täälläkin on ympäri kaupunkia useampiakin vertaistukiryhmiä adhd- ja asperger -lasten vanhemmille, ja olen itsekin näissä ryhmissä käynyt joskus ns. työn puolesta. myös tuolle alueelle, jossa työpaikkani sijaitsee, on useampaan kertaan yritetty vastaavia vertaistukiryhmiä perustaa, mutta huolimatta siitä, miten paljon näitä erityislapsia koulusta löytyy, heidän vanhempiaan ei näihin ryhmiin tunnu löytyvän. liekö syyt sitten samat kuin jo tuossa yllä kirjoitin, en tiedä.



"No sen sijasta, että vanhemmat vievät lapsen pois, halaavat tätä ja sanovat että selvisit hienosti siitä ja siitä ja siitä ja vielä suuttuessasikin hillitsit itsesi paljon paremmin kuin aikaisemmin, 67-68 on sitä mieltä , että lapsi olisi pitänyt panna kuriin kun kuitenkin huusi..."



mitään tälläistä en käsittääkseni ole yllä kirjoittanut, enkä todellakaan tunnista tätä omaksi mielipiteekseni. itseasiassa, vaikka mulla ei omaa adhd- tai as-lasta olekaan eikä siis näin ollen mitään neuvontaa siitä, miten tällaisia lapsia tulisi "oikein kasvattaa", eikä edes koulutuksen puolesta tätä tietoa, niin ihan jo omia lapsiani kasvatan sillä periaatteella, että lapselle asetetaan vaatimukset sen mukaan, mikä hänen kehitystasonsa on, ja kiitetään siitä mitä tänään on saatu aikaan eikä moitita siitä mitä on vielä saavuttamatta. ja kyllä mä uskon, että varmasti ainakin useimmat erityislasten vanhemmat tähtäävät juuri lapsen itsenäistymiseen, niinhän minäkin teen vaikka lapseni ei olekaan mitään diagnoosia saanut. mutta tiedän senkin omasta kokemuksestani, että joskus vanhemmilla vaan on yksinkertaisesti liikaa energiaa syöviä asioita elämässään - taloudelliset vaikeudet, päihdeongelmat jne. silloin ei vanhemmalle jää paljon resursseja lapsen kasvattamiseen, oli kyseessä ns. normaali tai sitten erityislapsi. ja monesti vanhemmat tuntuvat silloin hakemalla hakevan jonkun ulkopuolisen syyn sille, että lapsen kanssa on niin vaikeaa... mulla itselläni on alkoholistivanhemmat, mutta mun levottomuuteni ja hankaluuteni syyt eivät koskaan voineet mitenkään olla heissä.



t. 67-68

Vierailija
17/87 |
05.04.2009 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vain 35% adhd lapsista on puhtaita adhd lapsia. Siksi juuri kuulutankin tätä, että ei adhd useinkaan johdu kotioloista.

Adhd lapset on hyvin erilaisia lapsia ja omassa kiinnitin juuri huomiota erillaisuuteen ja tempperamenttiin.

Itse lastenpsykiatri on sanonut minulle, että adhd ja autismi on kaksi palloa, josta puolet menevät päällekkäin.

Melkein kaikilla adhd lapsilla on lisäoire ja kiellellinen ongelma on hyvin tyypillinen, jota vanhemmat ei voi aiheuttaa.

Adhd lapsilla on paljon erittäin ihania ominaisuuksia.

Monet on hyvin kilttejäkin pohjimmiltaan.

Otetaan esimerkiksi oma lapseni esimerkiksi.

Kiltti, huomaavainen, avulias, luova, kekseliäs, hauska, seurallinen, kaikesta kinnostunut, toimelias, näppärä, omatoiminen.

Huonot puolet on liian hätäinen, no muuta en sitten keksikkään.

Omasta mielestäni juuri erityislasten perheet on ydinperheitä ja isät on hyvin kuvioissa mukana.

Olen nähnyt adhd lapsia, mutta heidän vanhemmat on aivan tavallisi vanhempia.

Psykologiset testit paljastavat hyvinkin paljon lyhyt muistista, hahmottamisesta, kielellisistä ongelmista ja muista asioista, jotka antavat viitteen siihen, että lapsella on adhd.

T. Se äiti, joka on ylpeä pojastaan.

Vierailija
18/87 |
05.04.2009 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tämä ketju vaan osoittaa sen. että olen sopiva henkilö kouluavustajaksi ja koska en kyllä toimi tällä asenteella, kun nämä ammattilaiset täällä.

Esikoisellani on kehitysvamma ja tiedän kyllä mitä on avustaa lasta läksyissä ja minkä työn perhe joutuu tekemään erityislastensa eteen.

Väärällä asenteella olevat ammattilaiset pitäisi poistaa työstään, varsinkin kun nämä ammattilaiset eivät edes tiedä miten perheessä eletään.

Mua kuvottaa ihmiset, jotka muodostavat jonkun ennakkoasenteen ilman todellista näyttöä.

Ammattilaisen tehtävä on tukea perhettä.

Vierailija
19/87 |
09.04.2009 |
Näytä aiemmat lainaukset

jos adhd-oireita ei ole. Kuten kuuluukin.

Mitähän tukia adhd:n perusteella muuten sossusta saa? Kelalta voi saada lapsen vammaistukea, mutta sekin on tiukan seulan takana.

kymmenen vuotiaalla poikapuolella diagnosoitu adhd ja syö LÄÄKKEITÄ siihen! Poika on aivan normaali, kehityksestä ehkä hieman jäljessä, mut ei se mikään adhd ole!!!

Äiti vaan sossussa väittää kiven kovaa, että lapsi on ylivilkas ja hankala! Saapahan enemmän tukia....... Huono puoli vaan se, että lapsi syö turhaan lääkkeitä, mut sama kai se sille..

Tutkisivat kunnolla!!!

Vierailija
20/87 |
24.04.2009 |
Näytä aiemmat lainaukset

Meidän pojalla koulu alkoi "väärin päin" eli hän ei muistanut läksyjä, kirjoja, kumeja, kyniä tai aina edes mennä kouluun ajallaan. Osa opettajista on nyt ja on ollut todella ystävällisiä sekä poikaa että meitä vanhempia kohtaan. Osa käyttäytyy meitä kohtaan hysteerisesti tai epäkohteliaasti ja pelkäämme, että he kohtelevat myös poikaamme huonosti koulussa. Näiden opettajien tunneilla poikamme ei viihdy ja heidän kanssaan sattuu myös erilaisia ikäviä asioita (poikamme saattaa huutaa heille - onpa jopa tönäissyt tällaista opettajaa/ toisaalta juuri nämä opettajat ovat alusta asti käyttäytyneet epäasiallisesti meitä vanhempia kohtaan ja jättäneet poikamme yksin esímerkiksi sellaisessa tilanteessa kun hän olisi koulussa tapahtuneen tapaturman vuoksi tarvinnut lääkärin hoitoa).



Koulun opettajat olivat muutama vuosi sitten sitä mieltä, että tarvitaan tukitoimia. Hakeuduimme tutkimuksiin ja poikamme sai ADD-diagnoosin. Sen jälkeen tehtiin erityisopetuspäätös, jossa luvataan lapsellemme koulunkäyntiavustaja ja laaja-alaista erityisopetusta. Syynä on "tunne-elämän häiriöt". Aluksi diagnoosi ja erityisopetus tuntuivat hyviltä asioilta. Vuosien varrella on kuitenkin ilmennyt myös näistä johtuvia ikäviä juttuja. Ensinnäkin koulunkäyntiavustajan läsnäolo on täysin satunnaista. Kun kysyn asiasta koululta, opettajat vastaavat ettei avustaja ole tarpeen. Olemme myös kysyneet koska laaja-alaisen erityisopettajan tunnit pidetään ja mitä siellä tehdään, emmekä ole saaneet konkreettista vastausta. Poikamme ei joko hahmota, että tällaista opetusta on tai sitten ei halua puhua siitä meille. Opettajat ovat selkeästi sitä mieltä, että nk "tunne-elämän häiriöt" johtuvat meistä vanhemmista. Olen kysynyt luokanopettajalta ja erityisopettajalta suoraan mitä mieltä he ovat poikani ADD-diagnoosista. He eivät vastaa silloin mitään - katsovat muualla tai kengän kärkiinsä. He sanovat usein, että poikamme kyllä pystyy jos vain haluaa. Tätä argumenttia käytettään myös silloin kyselen koulunkäyntiavustajan perään. Kun olen sitten kysynyt, että miksi on erityisopetuspäätös, jossa pojalleni on luvattu koulunkäyntiavustaja, heillä on jokin kehäselitys tälle.



Poikani on "erityistapaus" ilman että hänellä olisi sitä tukea mikä on erityisopetuspapereissa luvattu.



Nyt asiat ovat vielä huonommin: poikaani on alettu kiusata koulussa. Tästä on selkeää näyttöä ja muutama oppilaskin on reagoinut kertomalla opettajille poikamme kiusaamisesta. Opettajien mielestä poikamme on niin "erilainen", että siksi kiusataan. "Kun on tämä ADD ja muita ongelmia." Hänen pitäisi kuulemma olla olla kuten muut, tehdä enemmän tehtäviä ja leikkiä muiden poikien kanssa välituntisin. Mitä kun muut eivät ota leikkiin mukaan? Mitä kun ne muut nimittelevät poikaani?

Poika on kuitenkin hyvä kaikissa oppiaineissa, saa kokeista kaseja ja ysejä. Opettajat ovat sitä mieltä että hän on alisuoriutuja. Me vanhemmat olemme tyytyväisiä hänen suorituksiinsa. Emme halua painostaa tekemään enempää kuin hän nyt tekee. Olemme myös kertoneet, että meidän elämänfilosofiamme on tällainen.



Pojallamme ei myöskään ole sosiaalisia eikä suoritukseen liittyviä ongelmia kotona eikä harrastuksissa.



Onko muilla sellainen tilanne, että ongelmia tuntuu olevan vain koulussa? Kannattaisikohan kokeilla koulun vaihtoa?



Entä onko todella niin, että kun erityisopetuspäätös on tehty ja sen valitusaika on mennyt umpeen, sitä ei enää voi perua?

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: seitsemän yksi yhdeksän