Adhd muotidiagnoosi?

kunnallinen ei vedä. Hyvää ja asioihin perehtyvää lastenlääkäriä ei löydy ihan helpolla,sielläkin puolella saa jonottaa aika pitkään. Diagnoosikaan ei varmistunut ihan yhdellä eikä toisella käynnillä vaan vasta vuoden seurannan jälkeen. Monesti hoidon ollessa yksityisellä niin osa hotiosuhteesta on kuitenkin kunnallisella.

siellä selvitettiin myös tarkkaan sukutaustat. Adhd:hän on vahvasti perinnöllinen sairaus. Useimmiten sitä löytyy molempien vanhempien suvuista.



Niin meidän tapauksessamme. Lapsen jo edesmennyt isoisä, jota ei tietenkään siihen maailmanaikaan diagnosoitu, näyttää olleen vahvasti tällainen tapaus. Hänellä oli varmaan myös as-tyyppistä käyttäytymistä. Ja kuten joku totesi, ne liittyvät hyvin monissa tapauksissa yhteen. Tähän autismi-kirjoon kuuluvat adhd:n, autismin ja aspergerin lisäksi myös dysfasia, tourette ja tarkemmin määrittelemätön laaja-alainen kehityksen häiriö.



Myös lapsen isä tunnistaa itsessään monia adhd-piirteitä, jotka korostuivat lapsena ja nuorena. Vanhemmiten ne ovat lieventyneet, kuten usein käykin.



Itselläni ei ainakaan omasta mielestäni adhd:tä ole ;-) Sen sijaan veljenpoikani on saanut diagnoosin, ja epäilen myös veljilläni olleen näitä piirteitä. He ovat fiksuja, mutta kukaan ei ole jaksanut käydä koulujaan loppuun.



Mutta mitäpä asiatietoa täällä jakelemaan. Tuntuu kuin tuuleen huutaisi...Silti korostan: ADHD EI OLE SAMA KUIN HUONOT TAVAT! (anteeksi huutaminen). Yrittäkää nyt hyvät leimaajat ymmärtää, että tässä ei puhuta mistään fiktiivisestä Nico-petteristä, vaan ihan oikeista ihmisistä, lapsista sekä näiden vanhemmista, jotka yrittävät kasvattaa ja auttaa lastaan parhaansa mukaan. Hieman empatiaa peliin myös, pyydän.

Tunnen hänen äitinsä hyvin ja siksi tiedän tapauksen.



Poika heti ekalla alkoi käyttäytyä huonosti (oli kyllä päiväkodissa jo tehnyt sitä, mutta kun asutaan pikkukylässä niin hoitajat oli äidin perhetuttuja), alkoi opettajalta tulla viestejä. Koulu meni alussa hyvin, mutta kun alkoi vaativammaksi ja olisi pitänyt tehdä läksyjä, taso romahti.



Äiti selasi netin ja keksi kaikenmaailman ääniyliherkkyydet ja kosketusherkkyydet yms. "Kun xxx ei tykkää siitä puserosta, se varmaan johtuu siitä, että se on kahea. Ja kun huudan niin alkaa itkemään, on varmaan ääniyliherkkyys"



Äitinsä on todella vakuuttava selittäjä joka asiassa. On täällä kylällä saanut mustamaalattua monen uuden perheen maineen vakuuttavilla valheillaan.



Poikaa tutkittiin ja kun äiti kivenkovaan väitti näitä netistä lukemiaan juttuja niin diagnoosia alettiin puuhaamaan. Lopulta poika sai sen ja sen jälkeen ei ole pojan tarvinnut tehdä mitään "kun sillä on se atht, tiedäthän, ei se voi sille mitään"



Kun poika kiusasi ja hakkasi ja kuristi pienempiään, äiti syöksyi koululle huutamaan, että muut provosoi hänen poikaansa kun "sillä on se atht ja kukaan ei ymmärrä sitä". Opettajat lähti leikkiin matkaan ja pojalle hommattiin tietokonetta kun se osaa kunnolla kirjoittaa kun se kuulemma kuuluu diagnoosiin.



Leikki jatkui ala-asteen. Yläasteella oli vähän valveutuneemmat opettajat ja alkoivat peräämään läksyjen lukua yms. Poika ei ollut kirjojaan aukaissut ala-asteen aikana, joten ei kai tuo ihme, ettei oppinut mitään. Pikkuhiljaa alettiin kyseenalaistaa tätä diagnoosia, koska mitään viitteitä tästä ei ollut. Ei todellakaan pelännyt kovia ääniä, koska itse haistatteli ja karjui. Mutta annas kun joku antoi takaisin niin lähti kesken koulupäivä kotiin äidin luo ja äiti tuulispäänä koululle.



Nyt on sitten tullut mukaan kaupan ikkunoiden potkimiset ja varastamiset yms. Uhkailee hakata pienempiä ja tappaa muita lapsia. Ei pärjää koulussa ja inhottavat yläasteen opettajat aikoo jättää luokalle kun ei lue läksyjään. Erityisopettaja oli todennut, ettei ole mitään viitteitä mistään diagnoosista vaan sairaasta perheyhteisöstä, missä äiti on sairastuttanut lapsena kun ei ole vaatinut siltä mitään.

Poika on saanut paljon rakkautta, jatkuvaa tukea, ollaan pohdittu kasvatuskysymyksiä päämme puhki - mitä vaatia häneltä, mitä käytöstä voi ymmärtää jne. - ollaan ohjattu, ohjattu ja vielä kerran ohjattu poikaa lähes kaikissa arkipäivän asioissa. Onneksi saimme viimein apua diagnoosin myötä kun poika oli 10-vuotias. (Tähän asti oli todettu että pojalla on dysfasia.) Se pelasti pojan koulunkäynnin ja sosiaalinen elämäkin kavereiden kanssa on alkanut vähitellen sujua. (Ennen pojalla ei ollut yhtään ainoaa kaveria pihapiirissä vaikka lapsia on paljon, muut vierastivat ja kiusasivat.)



Erilaisuutta on hyvä ymmärtää ja sietää mutta kun lapsi on erityisvaikeuksiensa takia ihan pulassa ja vaarassa syrjäytyä niin kyllähän häntä pitää auttaa. Ja ainakin meillä auttaminen helpottui paljon sen jälkeen kun tiedettiin syy näihin erityisvaikeuksiin.



Olemme jo pitkän tien käyneet läpi poikamme kanssa, hän pärjää hyvin erityisluokallaan normaalioppimäärällä, mutta tarvitsee kuitenkin ohjaamista ja tukea edelleen lähes kaikessa. Omalta kohdaltamme ainakin voimme todeta ettei poikamme ole saanut mitään turhaa diagnoosia, olis vaan pitänyt saada se paljon aikaisemmin mutta tarkkaavaisuusongelmat jäivät puheongelmien takia liian vähälle huomiolle. (Itse vaistosin jonkin olevan vinossa jo pojan ollessa vasta 8-kuinen, eli 9v4kk ennen add-diagnoosia.)



Suurin toiveeni on että pojasta kasvaisi itsestään huolta pitävä aikuinen.

Puhutko minun lapsestani? =) Muuten sama rumba paitsi että lapsen diagnoosia alettiin rukata ylvilkkaushäiriön suuntaan jo 6-vuotiaana kun kielelliset taidot alkoivat kovasti kuitenkin parantua jolloin itsesäätelyongelmat tulivat selvemmin esiin.



Paljon jaksamista, TIEDÄN millaista tsemppaamista tällaisen lapsen kasvatus on!

vanhemmilta vanhemmuus hukassa ja ei osata kasvattaa niinpä sitten on näitä adhh-tapauksia pilvinpimein.



Olen kirjoittanut tänne muutamista tapauksista jotka tunnen ja tiedän ja kaikissa niissä on syynä vanhemmat tavalla tai toisella.



Vaikea toki vanhemman havaita saatikka tunnustaa syyllisyyttä lapsen ongelmiin.



Eräskin tyttö oli päiväkodissa sellainen että meni "pitkin seiniä" juhlatilaisuuksissa, vanhempansa istui hiljaa puuttumatta mitenkään lapsen tekemisiin joka juoksi ja häiritsi tilaisuuksia.



Kotiolot sellaiset että lapsi sai pärjätä omillaan, sai vapaasti kulkea kioskilla jo neljän iässä pyöräillen (ihme että pysyi hengissä) kotona ruokailut sattumanvaraisia ja pääsääntöisesti tyyliin pizzaa, chipsejä, hampurilaisia. Lapsi sai itse etsiä syötävää jo pienenä. Nukahti minne milloinkin kun kukaan ei laittanut nukkumaan jne.



Pariskunta keskittyi toisiinsa ja lapsi tuuliajolla.

Sopivampi ikä lienee 7 kieppeillä, tai vielä enemmän. 3-vuotiaalta ei missään nimessä saa vielä luotettavaa tutkimustulosta.

Usein varmaan käy niin, että lapsen vaikeudet huomataan koulussa, ja hänet lähetetään silloin testeihin. Tai sitten kuten meillä, että prosessi lähtee liikkeelle puheen viivästymästä. Meillä poika ei puhunut vielä sanaakaan 3-vuotiaana. Ilmeni myös motorista kömpelyyttä, toispuoleisuutta, kosketusarkuutta ja muuta aistiyliherkkyyttä, samoin ärtyisyyttä heti vauvasta lähtien. Diagnoosia tehtäessä kyseltiin tarkkaan myös imukuppisynnytyksestä, joka on saattanut vaikuttaa asiaan.

Eli aloite lähtee usein kasvatusammattilaisilta, meillä mm. päiväkodista. Sitä kautta lapsi meni puheterapiaan, terv. keskuspsykologin tutkimuksiin, toimintaterapiaan, päiväkodin pienryhmään, mitä seurasi koulupsykologin tutkimukset, koulunaloituksen lykkääminen jne. Me emme missään vaiheessa kinunneet diagnoosia, mutta toki alun vastarinnasta ja pahasta mielestä päästyämme kuuntelimme ammattilaisia. Halusimme toimia lapsen edun mukaisesti.

Vanhempia on monenlaisia. Sellaisia, jotka itsekkäästi sosiaalisten paineiden ja leimautumisen pelosta eivät tee lapsen ongelmille mitään. Sellaisia, jotka epäilevät ADHD:tä tai muuta kehityshäiriötä ja vievät lapsensa tutkimuksiin. Oli epäilyissä syytä tai ei, asia on hyvä tutkia. On niitäkin, joilla olisi mahdollisuus saada diagnoosi mutta jotka eivät ota sitä vastaan. Heille riittää tieto siitä, että lapsella on ADHD tai asperger, jolloin he osaavat suhtautua oikein lapseen ja lisätä tietoaan asiasta. Esim. Tayssin ensitietokoulutus oli viimeksi niin täynnä, että kaikki eivät mahtuneet saliin. Mukana oli ammattilaisiakin mutta myös suuri määrä vanhempia, jotka haluavat asiallista tietoa aiheesta.

Minuakin ihmetyttää joidenkin lasten kanssa töitä tekevien ennakkoluulot ja tiedonpuute. Näihin pitäisi keskittyä enemmän kuin toitottamiseen "turhista" diganooseista. Erikoislääkäri ainakin sanoi meille, että ADHD on vielä alidiagnosoitu Suomessa. Toisaalta hän ei ihannoinut Amerikankaan mallia, jossa lääkkeitä määrätään ilman kunnon tutkimuksia ja oheishoitoa sekä tukitoimia lapselle.

Toisaalta myös oma 3-vuotias tyttäreni on jo testattu ADHD:n varalta - hän on temperamenttinen, vilkas, aktiivinen ja motorisesti ikäisiään kehittyneempi, ja näiden syiden vuoksi neuvolasta katsottiin, että hänet olisi hyvä testata. Mielestäni hänellä ei kuitenkaan täyty ADHD:n kriteerit, .

[

Koulu on jo tietoinen että lapsellani on kielen ymmärtämisen ongelmia. Hänellä on myös ollut hahmotushäiriöitä ja hienomotoriikan ongelmia, mutta esim. hienomotoriikka on hienosti korjaantunut pätevän toimintaterapeutin avulla sekä mahtavan eskarihenkilökunnan avulla! Erittäin tärkeä juttu ekaa luokkaa ajatellen on se että kynä pysyy kädessä ja oikealla tavalla...



Avustaja on jo tietoinen siitä että tyttö tulee tarvitsemaan apua ohjeiden ymmärtämisessä. EN tiedä miten tyttö pärjäisi jos joutuisi olemaan omillaan luokassa:(.



Avustaja tulee myös tukemaan tyttöä siirtymätilanteissa ja muutenkin sosiaalisissa tilanteissa. Nämä tilanteet kun ovat tytölle vaikeita, yleensähän ovat jos on autismikirjon ongelmia.



Luulen että ilman nykyaikaisia auttamistapoja ja asiantuntijoita tyttö olisi nykyajan yhteiskunnassa aika hukassa! Tulisiko pärjäämään koulussa? Itse epäilen että tyttö arkuutensa ja pelokkuutensa takia jäisi kotiin "istumaan". Koska on kielen ymmärtämisen vaikeuksia, tyttö ei koe pärjäävänsä muiden ihmisten seurassa. Eskarin kertaus on kuitenkin tehnyt ihmeitä ja tyttö on löytänyt ystäviäkin!!! Erittäin tärkeä juttu tytön itsetunnolle.



t. 7-v tytön äiti, tytöllä autisminkirjon ongelmia, mahdollinen asperger...

("että 90% diagnooseista olisi vääriä"). Saloiviitahan on KASVATUSTIETEEN professori. Ei hän voi mennä sanomaan, että lääkärin tekemä diagnoosi on väärä. Sama kuin minä menisin väittämään, että ettei 90% umpisuolentulehduksista olekaan umpisuolentulehduksia, kun ei niitä kasisataa vuotta sittenkään ollut, ne ovat vain vääriä ruokatottumuksia.



Sen sijaan Saloviita todennäköisesti on sanonut, että 90% diagnooseista on TURHIA. Tämä ei taas perustu siihen, että näillä lapsilla ei olisi adhdta, vaan siihen, että Saloviidan mielestä on ihan sama, onko vai eikö, koska kaikki lapset pitää opettaa normaalisssa koulussa tarpeelliten tukitoimien kanssa, siirtämättä ketään erityisopetukseen. (Saloviidalla tämä tarkoittaa adhd- ja as-lasten lisäksi esimerkiksi kehitysvammaisia ja käytöshäiriöisiä lapsia). Ja tässä olen samaa mieltä Saloviidan kanssa. Niin pitäisi. Tosin usein on helpompi tuoda ne tukitoimet kouluun jos ensin otetaan selville, millaisia tukitoimia tarvitaan. Siihen diagnoosien kirjolla voi olla osuus.



Ja tosiaan, olen nähnyt adhd-lapsia, joille se piriste on tehnyt uskomattoman eron keskittymiskykyyn ja sitä kautta oppimiseen ja kaverisuhteisiin ja sitä kautta itsetuntoon. As-lapset ei lääkkeistä yhtä paljon hyödy, utta jos addi sitä tarvitsee niin hänelle se on tosiaan annettava!

ja psykoatri ei ole sama kuin psykologi, vaan psykiatri on nimenomaan erikoislääkäri. Psykiatrin lisäksi itiimissä on useita psykologeja ja psykiatrian sairaanhoitajia, ja tarpeen mukaan neurologi, foniatri, puheterapueutti tai joku muu, jota oireiden perusteella tarvitaan joko hoitamaan jotain dianosoitavan häiriön osa-aluetta tai poissulkemaan muita ongelmia.



Asperger-testiin kuuluu poissulkevana tavalliset laspten psykiatriset testit (perhesuhteet, traumat hyväksikäyttö jms) ja neuropsykologiset testit (älykkyys, kognitiivisest, kielelliset, hahmottamis- jne taidot), perhehistorian tutukimus, oireiden mukaan eism epilepsian jne poissulkeminen jne. Sitten tarkastellaan lapsen kehityshistoriaa (milloin oppinut kävelemään, hymyilemään, puhumaan, miten puhuu, millaisia ongelmia, milloin alkaneen, miten alkaneen, missä esiintyvät jne). Sen lisäksi tehdään erikseen autismiin liittyviä testejä, joista osa tehdään niin, että lapsen kanssa tekemisissä olleita ihmisiä haastataellaan yksityiskohtaisesti (niinhin kuuluu myös tuo tietokonehaastattelu, se on standardoitu testi jonka nimi on adi-r. Adi-r sisältää tuhansia kysymykksiä, niitä on niin paljon, ettei niissä voi huijata. TUlkinta on standardisoitu, ja sitä käytetään sekä ICD-10 että DSM_V -järjestelmissä). TOinen tavallinen testi on ADOS, joka sisältää strukturoituja käyttäytymistilanteita. Siinä lapsen käyttäytymistä tarkastellaan järjestetlyissä tilanteissa tiettyjen kriteerien perusteella ja pisteytetään sen skaalalle normaalista täysautistiseen (1-14). Autismikirjon diagnoosin saa pisteillä 7 tai enemmän.



DIagnoosia ei koskaan tee muu kuin lääkäri, vaikka joidenkin ihmisten onkin vaikea erottaa psykologia ja psykiatria toisistaan. Asperger- tai adhd -diagnoosia ei myöskään anneta, jos jonkun "yksinkertaisemman" ongelman (trauman, perhesuhteitten häiriöiden jms) kriteerit täyttyvät ensin tai paremmin. Kaikille ei sairaalassa anneta minkäänlaista diagnoosia.

Osa diagnooseista varmasti tarpeellisia. Silti missä menee raja normaalin ja sairaan välillä, koska me kaikki olemme joka tapauksessa erilaisia. Osa ihmisistä on tosi vilkkaita ihan luonnostaan jne. Itselläni on poika, jonka kanssa ollut välillä sen verran ongelmia, että selvitin aspergerin piirteitä (siis ihan asiallisista lähteistä). Aspergerilta vaikuttaa, mutta en silti haluaisi lähteä tutkituttamaan. Ongelmat eivät suurensuuria, on vain niin omanlaisensa tenava. Kasvatusta saa todella miettiä, jotkut jäähypenkit sun muuta tekevät vain hallaa, mutta silti pitäisi yhteiskuntakelpoinen saada... Haluaisin silti uskoa kykyihini kasvattajana, enkä oikeastaan haluaisi omasta proffapojastani toisenlaista.

Vaan ihan ilmiselviä ongelmia on ollut pienestä pitäen. Aluksi oli hienomotoriikaan kanssa ongelmia - > siihen sai lopulta apua toimintaterapiasta. Sen päälle lisäksi kielen ymmärtämisen ja tuottamisen ongelmia. Erilaisia autistisia piirteitä tytöllä on vieläkin. Uppoutuu omaan maailmaansa. Aikaisemmin pienenä oli todella rauhaton, enää ei niinkään...



Sitten vaikeudet siirtymätilanteissa johtuen juuri kielen ymmärtämisen vaikeuksista sekä tietty kun on autistipiirteitä niin nämähän lapset haluavat pitää rutiininsa eivätkä muuttaa mitään.



Eli meidän tytöllä nämä kyllä jo selvästi haittasivat niin paljon arkea että tutkimuksiin oli hyvä lähteä ja sitä kautta saimme sitten terapioita. Mm. toimintaterapiasta on ollut tosi paljon apua. Toimintaterapeutti on myös harjoittanut tytön kanssa ryhmäterapiaa toisten lasten kanssa koska tytöllä on suuria ongelmia leikkiä toisten lasten kanssa.



Minusta on tyhmää, lapsellista ja vanhanaikaista jos joku diagnoosi tosiaankin vielä "leimaa" lasta. HÄh? Eikö lapsen kummallinen ja erikoinen käytös sitten LEIMAA LASTA?

Kiitos 24! Ylivilkkaan ja käytöshäiriöisen pojan äitinä olen todellakin lopen uupunut noihin "kun vanhemmat ei välitä ja laita mitään rajoja" - kommentteihin. Kyllä adhd-lapsen kanssa saa taistella ihan loputtomasti kaikista rajoista, omalla lapsellamme on vielä selvä uhmakkuushäiriö levottomuuden lisäksi. eli tiukat rajat lisäävät aggressiivisuutta. Jo vauvana oli helposti ärtyvä ja levoton, reagoi voimakkaasti ääniin ja valoihin, eikä viihtynyt hetkeäkään yksin. Kyllä ihmettelen, että perheessämme on kolme normaalisti tottelevaa lasta, ja sitten yksi olisi kasvatettu päin prinkkalaa... Onneksi tätäkin häiriötä on alettu tutkia enemmän, ja jospa joskus todellakin siihen löydettäisi hyvä apu. Välillä olen epätoivoinen, mutta onneksi ymmärtäviäkin ihmisiä on, he auttavat jaksamaan.

Meidänkin perheestä löytyy kaksi normaalia lasta ja sitten yksi jolla on neurologisia ongelmia... Enpä ainakaan usko että niin erilailla olisin häntäkään kohdellut vauvana että olisi niin "pilalle" mennyt!? Kyllä näitä ongelmia on aina ollut, niitä ei vain aiakisemmin osattu tutkia eikä ehkä välitettykään. Kunhan nämä ihmiset syrjäytyivät, jäivät ehkä peräkammarin pojiksi tai tytöiksi.

kaikilla villeillä ja vilkkailla oli diagnoosina MBD, nyt ADHD

Mä ole vitun väsynyt puolustamaan lastani tätä adhd leimaa vastaan. Heti neuvolassakin kysyttiin, että miten menee tarhassa ja vastasin hyvin.

Ihan tuntuu, kuin valehtelisin.

Mun lapseni on kerrassaan viähättävä, sellainen luonnolapsi, joka on kiinnostunut kaikesta. Rakastan tuata poikaa, niin että sydämestä tuntuu.

Kellekkään ei tee pahaa ja aina muitakin ajattelee ja

KYLLÄ ADHD EPÄILY ON.

Lapselleni on tehty jo 3v. psykologiset testit, joka antoivat viitteen että lapsella olisi adhd.

Ilman ärsykkeellistä ympäristöä kaikki menee hyvin.

t.41, joka on hyvin ylpee lapsestaan.

on koulussa keskittymisvaikeutta ja muita neurologisia vaikeuksia, mm. puhe hieman epäselvää, kirjoittaminen hidasta ja kömpelöä. On jonossa neurologille eikä ole saanut ilman virallista diagnoosia koulunkäyntiin mitään tukea. Itsetunnon ylläpitämisessä on ollut kova työ, kun lapsi pitää itseään tunarina monessa asiassa. Onneksi kohdalle sattui ihana ja asintunteva opettaja. Kyseessä ei kuitenkaan ole millään lailla käytöshäiriöinen lapsi, vaan opettajankin sanojen mukaan kiltti, yhteistyökykyinen ja luova mielikuvitusrikas poika.

Toimintaterapiassa on käynyt kaksi vuotta kerran viikossa. En todellakaan suostu itseäni syyttämään pojan ongelmista vaan päinvastoin olemme hänelle hakeneet paljon apua ja tukeneet aktiivisesti niin koulunkäynnissä kuin muissa vaikeuksissa. Meillä ydinperhe sosoinomi- äiti ja sairaanhoitaja- isä ja yksi veli. Kaikki perusasiat kunnossa, mutta suvussa on adhd tyyppisiä vaikeuksia jo kahdessa sukupolvessa. Uskon, että nämä ongelmat ovat vahvasti perinnöllisiä ja geeneissä, toki kotiolot voivat vaikuttaa joidenkin oireiden esiintymiseen.

Kirjoitin eilen viestin joka katosi kankkulan kaivoon, mutta monet asiat joita siinä otin esiin onkin sittemmin tulleet jo sanotuiksi. Lähinnä eilen pointtasin sitä, että ADHD ei useinkaan ole mikään kaikenselittävä tekijä vaan useinkin sen alta sitten paljastuu muuta, esim. heikkoa tasoa, emotionaalista kypsymättömyyttä tmv. Kunhan seuranta jatkuu diagnoosin ja lääkekokeilun jälkeenkin, voidaan päästä käsiksi muihin ongelmiin.



Ihminenhän on psyykkis-fyysinen kokonaisuus, jonka toiminta perustuu hermostoon. ADHD on niinikään poikkeama hermoston ts. keskushermoston toiminnassa, ja ihan samalla lailla sitä on AS, Tourette, dysfasia, epilepsia, kehitysvammaisuus, oppimisvaikeudet jne. Kaikkea ei vielä nykymenetelmillä pystytä todentamaan, mutta periaatteessa tiedetään kuitenkin kaiken toiminnan ja sen poikkeavuuksien olevan hermostopohjaista. Ja kun taas hermoston kehitykseen vaikuttavat geenit sekä ympäristö (niin raskaudenaikainen kuin sen jälkeinen), on ihan mahdotonta väittää että ADHD ei koskaan olisi ainakin jossain määrin seurausta epävakaasta perhetilanteesta, huonosta kasvatuksesta tmv. Ei sitä yksinkertaisesti vaan voida todentaa. Sekin on totta että aika monet ADHD-lapset tulevat rikkonaisista perheistä, mutta mitäs se kertoo? ADHD-lapsi voi olla rankka kasvattaa, mikä perheitä rikkoo, tai sitten ADHD-lapsella voi olla itsellään ADHD-tyyppiset vanhemmat joiden on vaikea hallita elämäänsä ja siksi pysyä yhdessä. Eihän nämä ole mitään suoraviivaisia seuraussuhteita. EIKÄ myöskään pitäisi ajatella mielestäni että ADHD on neurologinen tila johon ei millään lailla voida vaikuttaa, koska silloin kaikki ADHD-lasten tukitoimet ovat ihan yhtä tyhjän kanssa. Keskushermosto kuitenkin on kehittyvä ja uusiutuva, joten on loogista ajatella että ADHD:n kehitykseen voidaan vaikuttaa.



Vielä yksi korjaus johonkin aiempaan viestiin: ADHD ei ole osa autismikirjoa. Autismikirjoon kuuluvat AS + autismin eri muodot. Sen viestin kirjoittaja taisi viitata yleisemmin neuropsykiatrisiin diagnooseihin, kun niputti samaan ADHD:n kanssa autismin, AS, Touretten ja monimuotoisen kehityshäiriön.



t: lastenpsykiatrian, lastenneurologian erityistyöntekijä

Eli entinen MBD minimal brain dysfunction on tosiaan nykyään ADHD mutta voi olla myös muuta kuten oppimisvaikeutta tai kapea-alaisempia erityisvaikeuksia, tai Aspergeriakin vaikka se lienee kyllä 80-luvulla kuulunut vielä lievän autismin laatikkoon.

Oletkohan päätynyt juuri sinulle sopivaan työhön?



Mistä päättelet että yksinhuoltajapoikien varhainen vuorovaikutus vanhempaan on huonoa ja että juuri POIKIEN YKSINHUOLTAJAvanhemmat tarjoavat juuri pojilleen turvattoman ja rajattoman kasvuympräistön.



Lähtökohtaisesti siis tyttöjen yksinhuoltajat tarjoavat tytöilleen turvallisen ja rajoista huolta pitävän kasvuympäristön?



Ja lähtökohtaisesti ydinperheessä poikia kasvattavat vanhhemmat osaavat nämä rajat pojalle asettaa?



T. Pojan ja tytön yksinhuoltaja