Lapsuuden traumat tekee paluuta ryminällä?
Takana siis aika vaikea lapsuus, jonka kanssa luulin olevani tasapainossa. Nyt kuitenkin erinnäisten tapahtumin johdosta (kai) menneisyys on palannut kummittelemaan, enkä tiedä miten tätä vyyhtiä voisin lähteä selvittämään.
Olo on todella ahdistunut ja neuvoton. Olen ollut läheinen äitini kanssa, mutta nyt tuntuu etten pysty minkäänlaiseen suhteeseen hänen kanssaan ellen saa jonkinlaista hyväksyntää ja myönnytystä häneltä. Tai en edes tiedä mitä häneltä kaipaan. Olen aivan solmussa näiden asioiden kanssa. Minulla alkaa jo olemaan itsetuhoisia ajatuksia, vaikka en koskaan oikeasti tekisi mitään typerää, sillä minulla on aivan ihanat lapset ja mies.
Kaiken lisäksi pelkään koko ajan, että käsittelemättömät asiat estävät minua olemasta paras mahdollinen äiti lapsilleni ja koen tästä syyllisyyttä.
Onko kukaan 'vapautunut' menneisyydestä? Miten saitte asiat purettua? Pystyttekö nyt tasapainoiseen suhteeseen vanhempienne (tai edes jomman kumman vanhemman) kanssa? Oletteko puhuneet avoimesti vanhemmillenne tunteistanne ja miten he suhtautivat?
Kommentit (27)
Jonkun ihan ulkopuolisen keskusteluapu olisi varmasti hyväksi.
Eipä kyllä ole tasapainoista suhdetta vanhempiin, mutta ei sekään pahemmin vaivaa.
Ei taida olla yksinkertaista vastausta sinun ongelmaan, koska jos se sinusta tuntuu "vyyhdiltä" niin siinä on varmaan monet eri tekijät aiheuttassa ahdistusta.
Itselläni ne ahdistavat tunteet aiheuttivat vaikka minkälaista oiretta, oli syömishäiriötä, masennusta, paniikkikohtauksia ja vaikka mitä.
Itse kävin terapeutilla, kirjoitin päiväkirjaa josta tuli melkeinpä elämänkerta, monta vuotta kirjoitin muistoja lapsuudesta ja mitä tunteita ne minussa herätti. Itse oman pääni selvitin, vaikka siinä pitkään menikin. Pyrin katsomaan koko asiaa monesta näkökulmasta, ymmärtäen jokaisen ihmisen lähtökohtia ja niin pois päin. Ymmärtäen, eikä katkerasti. Ihmiset tekee virheitä, aikuisetkin. En ole omille vanhemmilleni näistä asioista puhunut, koska he eivät siihen kykene. Mutta sekin on ok. Kunhan minä ymmärrän tapahtumat, hyväksyn ne, eikä ne minua vaivaa. Nyt kun ajattelen, niin olen viimeisen kymmenen vuoden aikana kasvanut todella tasapainoiseksi ihmiseksi, tuntuu että mulla on vankka sisin, minä. En itke enää niitä ikäviä aikoja, ja se on hyvä tunne se.
Tsemppiä ap, toivottavasti saat ajatuksesi selviytymään. En osaa sanoa miksi tarvitset äidiltäsi hyväksyntää, mieheni myös olisi halunnut isältään huomiota kun ei sitä koskaan saanut, vieläkin melkein 40-vuotiaana haikailee jonkun olemattoman hyvän isän perään jota koskaan ei ollut olemassakaan. Pääasia on, että itse olet hyvä äiti.
En osaa selittää miksi silti koen, että olemme olleet läheisiä. Ehkä siksi, että olemme yhdessä 'selvinneet' vaikeuksista. Äitini on aina tarvinnut minua paljon, mutta nyt huomaan, että en itse ole saanut häneltä koskaan vilpittömästi tukea.
Olen keskustellut mieheni kanssa asioista, mutta hän ei varsinaisesti osaa minua auttaa sillä hänellä on aivan toisenlainen tausta kuin minulla. Pelkään todella, että toistan äitini virheet omien lasteni kanssa vaikka olosuhteet meidän perheessämme ovat täysin erilaiset kuin omassa lapsuuden perheessäni.
Voinko siis ottaa yhteyttä neuvolaan, vaikka lapset eivät enää aivan vauvoja olekkaan? Haluan tosissaan selvittää nämä asiat ihan lastenikin takia.
sillä vielä n. kaksi vuotta sitten ajattelin juuri noin. Olin itsekin yllättynyt miten asapaiossa olin huonoista kokemuksista huolimatta. Sitten tapahtui onta asiaa peräkkäin, jotka ovat jotenkin laukaisseet tämän ahdistuksen uudestaan.
En ole koskaan käynyt terapiassa, luulin, että voin setviä asiat ihan itsekseni ja hyvältä se aika kauan näyttikin..
-ap
koska traumojen aiheuttajiksi ajattelen enemmänkin esim väkivaltaa, alkoholiongelmia.
MUTTA tietynlainen tunnetyhjyys minulle on kyllä jäänyt.No, onhan sekin tietynlainen trauma lapsuudesta. Se on tullut jotenkin aikuisiällä esiin. Ja varsinkin nyt kun itsellä on pieni vauva niin kelailen tosi paljon suhdetta omiin vanhempiin ja miten saan sellaisen tunteentäyteisen suhteen oman lapsen kanssa.
Toivottavasti pääsen syksyllä aloittamaan terapian ja pääsen käsittelemään asioita ammatti-ihmisen kanssa.
Olen myös aina tykännyt kirjoittaa joten nyt omia tuntemuksia voisi alkaa taas kirjoittaa ylös.
Ehkä sitten sinun pitäisi antaa itsellesi aikaa ymmärtää näitä tunteita. Jos jotain on lähipiirissa tapahtunut joka on järkyttänyt vähän ajatuksia, niin sehän on sitten luonnollista, että sinun pitää uudelleen organisoida ajatukset ja tunteet. Jos tuntuu, että olet masentunut tai paniikkihäiriöstä tms.niin mene ihmeessä hakemaan apua. Mutta toisaalta voi olla, että tarvitset vain vähän aikaa hengähtää ja luonnollisesti löydät oman tasapainosi uudelleen.
Olen saanut tästä paljon ajateltavaa ja selkeyttä omiin ajatuksiin. Tuo tunnetyhjyys sopii minuun myös todella hyvin, enkä usko, että varhainen vuorovaikutus on mennyt meillä ihan nappiin. Ikävä kyllä :(
-ap
silloin lapsi jää yksin eikä saa sitä emotionaalista turvaa, minkä lähimmilät ihmisiltä pitäisi saada, jotta tuntisi olonsa turvalliseksi. Jaetut tunteet ja ymmärrys rakentavat läheisyyttä.
Minua auttoi lapsuuden traumojen käsittämisessä ja niistä selviytymisessä kirjallisuus, joka käsitteli varhaisen vuorovaikutuksen ongelmia ja kiintymyssuhdetta. Samoin kirja häpeän monet kasvot (joka kertoo juuri tuosta kaikkien tunteiden ja lapsen hyväksymättömyydestä) avasi näkemään, millaisessa vuorovaikutuksessa meidän suvussa on toimittu jo sukupolvien ajan, mikä osaltaa selittää ihmissuhdeongelmia ja suvussa yleistä masennusta.
Toivottavasti saat keskusteluapua (psykologituttuni mielestä vertaistuki on oikein hyvää sekin - keskustelu ystävien tms. kanssa, joilla on samantapaisia kokemuksia - ehkä se käy myös virtuaalisesti netissä) tai löydät helpotusta tilanteeseesi kirjallisuuden ja oman pohdinnan kautta.
Onneksi näitä kasvatus- ja vuorovaikutuskäytänteitä voi myös katkaista - sinä varmaan olet tehnyt sen suhteen voitavasi ap. Lapset eivät tarvitse täydellistä vanhempaa, yleensä riittää, että vanhemmalla on halu olla lastensa kanssa ja kasvaa heidän rinnallaan. Sinä vaikutat ap juuri tällaiselta äidiltä -ihan riittävän hyvältä.
Tuli tosi hyvä mieli. Kiitos. Ja kiitos vielä kaikille muillekkin, helpottavaa lukea, että muutkin painivat samalaisten ongelmien kanssa ja niistä selvitään.
-ap
Tuli niin mieleen kirjoituksestasi viimeaikaiset tuntemukseni. Olen viimeisen vuoden aikana käynyt läpi melko kovaa kolmenkympin kriisiä, jota on voimistanut eräs prosessi, jossa olen joutunut tutkiskelemaan menneisyyttäni aika tarkkaan.
Huomasin, että ensimmäistä kertaa elämässäni näin lapsuuteni tapahtumat ns. vieraan aikuisen ihmisen näkökulmasta, enkä yrittänyt selitellä ja puolustella vanhempieni tekoja kuten lapsi tekee. Lopputuloksena olen kokenut äärimmäisiä vastenmielisyyden tunteita vanhempiani kohtaan, ja emotionaalisesti käyn läpi jonkinlaista murrosikää, jota en voinut vanhemmistani johtuvista syistä aiemmin tehdä.
Olen joutunut yhtä-äkkiä toteamaan peruuttamattomasti, että olen luonut itselleni jonkinlaisen ihannekuvan vanhemmistani, ja että he eivät koskaan kykene tarjoamaan mulle sitä henkistä tukea, jota heiltä kaipaan. Tällä hetkellä olo on pohjattoman yksinäinen (huolimatta siitä, että omassa perheessä on kaikki todella hyvin), mutta olen peruspositiivinen ihminen, ja uskon, että tästä selvittyäni olen huimasti eheämpi ja vahvempi ihminen. Toivon myös, että voin muodostaa vanhempiini jatkossa suht vaivattoman ja katkeruudesta vapaan suhteen.
Jotenkin koomista on se, että vanhemmillani ei ole tästä kriisistä mitään hajua, eivätkä todennäköisesti tule koskaan sitä ymmärtämäänkään. :/
Silloinhan se yleensä tuleekin taas tietoisuuteen. Vanhempani eivät hyväksy minkäänlaista kriittistä tarkastelua vanhemmuudestaan tai siitä, mitä lapsuudenkodissani tapahtui ja millaiset ihmissuhteet ja niiden ongelmat siellä vallitsi, omien tunteideni ehkä ihan aiheellinenkin esilletuominen sai vain suuttumusta aikaan - kuten aina ennenkin. Edes näin aikuisena ja äitinä minulla ei olisi oikeutta päättää omaan elämääni ja perheeni hyvinvointiin liittyvistä asioista.
Minulla lapsuustaraumat ovat nousseet pintaan sekä esikoista odottessani ja hänen vauva-aikanaan että vuosia myöhemmin iltatähden saatuani. Äidiksi tulo nosti pintaan oman hankalan äitisuhteen ja olin hetken aikaa todella sekaisin kaikista tunteista, vaikka olin pitänyt itseäni melko tasapainoisena.
Oma äiti-suhteeni on niin tulenarka, etten halua alkaa sitä syvemmin äitini kanssa selvittelemään. Pysymme väleissä olemalla kohteliaita ja pitämällä tiettyä etäisyyttä toisiimme. Lapsista pystymme keskustelemaan ja äitini on ihana mummi. Muut vakavammat keskusteluyritykseni ovat aina johtaneet tulehtuneisiin väleihin ja vieneet tolkuttomasti energiaa johtamatta mihinkään.
Tiedän, että tunteiden selvittelyn aika tulee viimeistään silloin, kun äitini lähestyy todellista vanhuutta. Olen toisaalta ajatellut, että äidilleni tunteista puhuminen on todella vaikeaa, koska hänen lapsuudessaan niistä ei ole puhuttu vaan arvostettu hiljaista, ahkeraa työntekoa. Minä olen kyllä saanut olla aikanani lapsi toisin kuin edellinen sukupolvi, mutta ei edelleen lapsuuden kodissani puhumattomuuden kulttuuri on ollut tunteiden ilmaisemista voimakkaampaan. Itse pyrin omien lasteni kanssa toisenlaiseen kohtaamiseen.
Pysymme väleissä olemalla kohteliaita ja pitämällä tiettyä etäisyyttä toisiimme. Lapsista pystymme keskustelemaan ja äitini on ihana mummi. Muut vakavammat keskusteluyritykseni ovat aina johtaneet tulehtuneisiin väleihin ja vieneet tolkuttomasti energiaa johtamatta mihinkään.
Tiedän, että tunteiden selvittelyn aika tulee viimeistään silloin, kun äitini lähestyy todellista vanhuutta.
Onkohan tämä yleinenkin ongelma meidän sukupolvella?
14
Onneksi sentään jotkut meistä (meidän sukupolvesta) ovat pystyneet katkaisemaan tunnevuorovaikutuksen lukot omien lastemme kanssa, jotta seuraavalla sukupolvella olisi ainakin siltä osin helpompaa ja tasapainoisempaa elämä.
Äitini lähestyy nyt todellista vanhuutta, mutta enpä usko, että tunteita pystytään silloinkaan yhdessä käsittelemään tai jakamaan. Kyllä saan tunteeni selvitellä aivan yksin, kuten tähänkin mennessä.
Minusta tämä on juuri pitkälle sukupolvien välinen ongelma. Itse aloin miettiä asiaa rauhallisemmin sen jälkeen kun luin jostakin jonkin järkevän tutkijan (taisi olla Raisa Cacciatore) ajatuksia tunteista ja niiden ilmaisemisesta.
Ajatus meni kutakuinkin näin:
Meidän isovanhempien sukupolvi eli lapsuuden, jossa lapsuutta ei juuri ollut eikä sitä arvostettu. Lasten tehtävänä oli olla hiljaa ja poissa aikuisten jaloista. Aikuiset ja lapset eivät juuri kohdanneet ajatuksellisesti.
Meidän vanhempien lapsuudessa taas arvostettiin ahkeruutta, työntekoa ja kunnollisuutta yli kaiken. Sota loi leimansa lapsuuteen. Ahkeroitiin, ei keskusteltu. Piti olla reipas.
Me 1960, 1970 ja 1980 luvuilla syntyneet saimme olla lapsia ja lapsuutta arvostettiin, mutta se oli enemmänkin julkisen palvelun tarjoamista ja samanvertaisuutta (kaikille samat koulut jne), keskustelu ja tunteiden ilmaiseminen ei ollut edelleenkään arkipäivää.
Eli oikeastaan me ollaan ensimmäinen sukupolvi, joka pitää tunteiden ilmaisemista ja varsinkin niistä keskustelemisesta tavallisena ja tärkeänä. Ja ennen kaikkea me osaamme tehdä sitä. Toivottavsti myös meidän lapsilla on näin ollen helpompi puhua huonoistakin asioista.
Kun yllä oleva historia sovitetaan vanhemmuuteen tai parisuhteeseen, ei ihme, että monille tunteista puhuminen on vaikeaa. Se on tietysti yleistävää ja poikkeuksia on, mutta allekirjoitan tuon ajatuksen. Tämän perusteella olen ajatellut, että on ehkä kohtuutonta vaatia äidiltäni sellaista käyttäytymistä, joka on hänelle vierasta ja vaikeaa.
... ei ole traumaa lapsuudesta mutta eräästä toisesta asiasta, josta käyn nyt juttelemassa kunnallisen psykologin kanssa. Mielenterveyshoitaja voisi olla myös hyvä vaihtoehto.
Haluan kertoa, että minulla on myös hyvä kokemus paikallisen mielenterveysseuran/kriisikeskuksen tarjoamasta keskusteluavusta. Sieltä voi saada ensimmäisen ajan nopeastikin, kun kunnallisella puolella kestää viikkoja, vaikka trauman aiheuttama ahdistus olisi melko akuuttia. Akuutissa tapauksessa otetaan yhteys terveyspäivystykseen, mutta kun minulla se ei kuitenkaan ollut niin akuuttia, niin sinnittelin nuo viikot.
M
virheitä tai varhaisen vuorovaikutuksen mahdollisia puutteita.
Kukaan meistä ei ole täydellinen, ei edes omat vanhemmat. He ovat ehkä tehneet parhaansa, tuskin ovat tietentahtoen halunneet jättää kontaktin vajaaksi.
Menneitä ei voi muuttaaa, mutta tulevan voi pelastaa. Katso eteenpäin. älä taakse.
Tämä on sellainen tunne asia, jokainen päättää suhtautumisensa ihan itse. Kuten myös sen että elääkö sovussa menneisyytensä kanssa vai hukkaako tulevaisuuden suremalla
tai sanotaanko, että vanhempien liitto oli vaikea ja se kyllä vaikutti pieneen lapseenkin paljon. Äitini kuitenkin otti eron ollessani lukiossa ja toivon vain, että olisi tehnyt sen aiemmin. Äitini kanssa meillä on hyvät välit, isäni kanssa en ole enää missään tekemisissä, koska ryyppäys ja kännissä soittelu ja touhuaminen jatkuu.
Itse olen yrittänyt ajatella niin, että minun ei travitse kantaa lapsuuteni taakkaa, vaan se mikä on ollutta on mennyttä. Lapsilleni yritän olla enemmän läsnä ja pitää mahdollisimman paljon heitä sylissä ym, mistä tunnen itse jääneeni paitsi. Onneksi äitini on saanut elämänsä kuntoon ja hänen kanssaan ollaankin yhteydessä lähes päivittäin, vaikka välimatkaa on 900km.
ystävän kanssa? Ellei, neuvolapsykologi voisi keskutella varmaan muutaman kerran asiasta? Menneisyyden läpikäyminen vaatii psyykkistä työtä ja asioiden käsittelyä - mutta voi olla, että et voi käsitellä niitä yhdessä vanhempiesi kanssa, sillä vanhemmat eivät ehkä kykene ottamaan vastaan kaikkia tunteitasi.
Olet ollut läheinen äitisi kanssa, mutta silti suhde on ilmeisesti traumaattinen - miten se on mahdollista? Joudutko vaikenemaan tietyistä asioista ja turruttamaan jotkut tunteesi, että suhde pelaa, vai missä on hankaluus?
Voiko suhde silloin olla läheinen?