Lapsuuden traumat tekee paluuta ryminällä?

Kun yllä oleva historia sovitetaan vanhemmuuteen tai parisuhteeseen, ei ihme, että monille tunteista puhuminen on vaikeaa. Se on tietysti yleistävää ja poikkeuksia on, mutta allekirjoitan tuon ajatuksen. Tämän perusteella olen ajatellut, että on ehkä kohtuutonta vaatia äidiltäni sellaista käyttäytymistä, joka on hänelle vierasta ja vaikeaa.

syntyneet 50-luvulla tai aiemmin - heille on opetettu, että paskaa ei saa pöyhiä, eikä omaa kotipesää liata = vaikeista asioista pitää vaieta, koska niiden käsittely on syyllistävää ja epäkunnioittavaa.

silloin lapsi jää yksin eikä saa sitä emotionaalista turvaa, minkä lähimmilät ihmisiltä pitäisi saada, jotta tuntisi olonsa turvalliseksi. Jaetut tunteet ja ymmärrys rakentavat läheisyyttä.

Minua auttoi lapsuuden traumojen käsittämisessä ja niistä selviytymisessä kirjallisuus, joka käsitteli varhaisen vuorovaikutuksen ongelmia ja kiintymyssuhdetta. Samoin kirja häpeän monet kasvot (joka kertoo juuri tuosta kaikkien tunteiden ja lapsen hyväksymättömyydestä) avasi näkemään, millaisessa vuorovaikutuksessa meidän suvussa on toimittu jo sukupolvien ajan, mikä osaltaa selittää ihmissuhdeongelmia ja suvussa yleistä masennusta.

Toivottavasti saat keskusteluapua (psykologituttuni mielestä vertaistuki on oikein hyvää sekin - keskustelu ystävien tms. kanssa, joilla on samantapaisia kokemuksia - ehkä se käy myös virtuaalisesti netissä) tai löydät helpotusta tilanteeseesi kirjallisuuden ja oman pohdinnan kautta.

Onneksi näitä kasvatus- ja vuorovaikutuskäytänteitä voi myös katkaista - sinä varmaan olet tehnyt sen suhteen voitavasi ap. Lapset eivät tarvitse täydellistä vanhempaa, yleensä riittää, että vanhemmalla on halu olla lastensa kanssa ja kasvaa heidän rinnallaan. Sinä vaikutat ap juuri tällaiselta äidiltä -ihan riittävän hyvältä.

Mutta viimeistään aikuisen täytyy myös hyväksyä se että kaikki ei ajattele samoin kuin minä... toisilla on toisenlaiset tuntee. Itse täyttyy tulla toimeen omine tunteineen.... kaikki eivät niitä hyväksy, mutta tarvitseeko hyväksyttää tunteensa toisilla?

"Tämä on sellainen tunne asia, jokainen päättää suhtautumisensa ihan itse. Kuten myös sen että elääkö sovussa menneisyytensä kanssa vai hukkaako tulevaisuuden suremalla"



Mutta itse sellaisen lapsuuden kokeneena, josta on syntynyt paljon traumoja sanoisin kuitenkin, ettei se ole ihan noin yksinkertaista. Esim. hylätyksi joutumisen tunteita on hyvin vaikeaa sivuuttaa ja ne vaikuttavat kaikkiin läheisiin aikuisiän ihmiskontakteihin jollakin tasolla. Ihmiselle on voinut jäädä erilaisia pelkotiloja, joista pääsee vain joko sulkemalla ne ulkopuolellee tai käsittelemällä niitä.

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että uskon, että kun ihmiselle tulee jokin kriisi tai koettelemus elämässä niin sinne sydämeen ei mahdu kuin tietty määrä asiaa-jokin purkautuu pois. Itse huomasin, että omien lasten syntyminen ja kasvaminen siihen ikään, kun itse olin joutunut väkivallan kohteeksi toi nämä muistot pintaan. Ahdistuin, kun ajattelin, että kuinka joku vanhempi voi olla tehnyt lapselleen näin-ajattelin että entä jos minä tekisin nyt näin lapselleni. Silloin ymmärsin, että kuinka väärin se olisi. Siihen asti olin jotenkin kuvitellut ansainneeni kaiken.

Asioiden käsittelemiseen on mennyt kauan, mutta se on kannattanut. Puhuminen on ollut itselleni paras keino jäsentää ajatuksiani.

Minun pitäisi tanssia heidän pillin mukaan, hyväksyä itseeni ja lapseeni kohdistuvaa henkistä väkivaltaa ja mitätöimistä yms. ja kuitenkin lapsenlapsen pitäisi aina heidän saatavillaan, jotta he voivat tuntea elämällään olevan sisältöä tai jotain.



Minusta ei vaan ole hyväksymään tuollaista ja laitan sellaiselle rajat - sille, miten meitä voi kohdella tänään, ei joskus vuosikymmeniä sitten. En tosiaan ajattele asioista kuten vanhempani - luojan kiitos - ja tuon kyllä tunteeni ja mielipiteeni esille, vaikka isovanhemmat eivät sitä kestäkään. Mitä lässyn lässyä siinä on?



Hankalat vuorovaikutuskuviot jatkuvat usein nykypäivänäkin, joten ikävä kyllä lapsuuden traumat eivät ole vain jotain historiaa, jonka voi käsitellä pois päiväjärjestyksestä. Minun on yhä edelleen hankala hyväksyä vähättelyä ja mitätöintiä, jos se koskee omaa lastani, itseeni kohdistuvana sen sijaan se ei tunnu enää miltään.

että tuo ilmi omia, vanhempien mielipiteistä poikkeavia mielipiteitä. Jos tietää että he ovat eri mieltä kuitenkin? olkoot eri mieltä, miksi siitä pitää kinata?



Jos yhteistoiminta ei suju, silloin ei olla yhdessä. Sinä päätät omasta ja lapsesi puolesta... Ei ole mitään vuorovaikutuspakkoa edes omien vanhempien kanssa

selvisin vasta noin 6 vuoden terapian jälkeen ja lopullinen apu oli se kun terapeuttini vihdoin rohkaisi minut sanomaan kaikki mieltä painaneet asiat vanhemmilleni. kävimme läpi monia tulisia riitoja jotka lopulta vaihtuivat itkuun ja katumukseen ja lopulta tuli "puhdas" olo.. nykyään asumme lähekkäin, vanhempani osallistuvat erittäin aktiivisesti lasteni elämään, vietän äitini kanssa paljon vapaa-aikaa ja olemme ystäviä..



monta vuotta pidin ajatukset sisälläni enkä olisi pystynyt sanomaan niitä ääneen. suosittelen terapiaa lämpimästi ja puhumista niille ihmisille jotka ovat sinua satuttaneet...

Toinen vanhempani taas kohtelee lastani epäasiallisesti, ja joudun tuomaan tämän mielipiteeni ilmi tälle "pidetylle isovanhemmalle", jotta hän ymmärtäisi, miksi emme halua tulla käymään heidän kotonaan vierailuilla.



Siitä sitten tulee riitaa ja ymmärtämättömyyttä, mutta en kerta kaikkiaan ala käymään kylässä paikassa, missä lapselleni ei haluta edes puhua tai häntä kohti ei voi edes katsella - missä hän on kuin ilmaa vaikka kaikki muut lapsenlapset saavat huomiota ja leikkiseuraa, joiden kysymyksiin vastaillaan ja heitä tervehditään ovella kun he tulevat kylään. Oman lapseni erilainen kohtelu johtuu vain siitä, että lapseni on "semmonen", siis vääränlainen. Miten kolmivuotias voi olla vääränlainen?



Kyllä se vähän tunteita nostattaa äidissä ja energiaa saattaa löytyä omien mielipiteiden ilmaisuun. Jotkut asiat nyt ovat vaan niin tärkeitä, ettei niitä voi jättää huomiotta.