Kun kukaan ei pidä yhteyttä :ó(

joka hirveän huonosti soittelen kavereille tai pyydän kylään tms. Perheen pyöritykseen menee kaikki vapaa-aika ja sitten nautin siitä, kun ei ole mitään sovittua.

Toki nyt kun lapset ovat jo isompia, olen tavallaan uudestaan alkanut käymään kavereiden kanssa kahvilla, salilla, joskus baarissa tai pyydän heitä kylään. Ja musta toi Facebook on ihan huippu, sieltä on helppo laittaa viestä ja kysellä kuulumisa ja olenpa saanut yhteyden kouluaikojen hyviin kavereihin, joiden kanssa yhteydenpito on vaan jäänyt.



Siltikin on mahtava huomata, että niiden kavereiden kanssa jatketaan juttua ihan ilman takeltelua, vaikka välissä olisikin useampi kuukausi tai jopa kokonainen vuosi!

Voin kyllä soittaa ja sopia tapaamisen kaverini kanssa mutta en ikinä soita kenellekään vain kysyäkseni mitä kuuluu. Siksi mulla on jäänyt vähälle muualla asuvien kavereideni kanssa yhteydenpito jos näillä ei ole aktiivisesti käytössä olevaa meiliä tai eivät ole FB:ssä. En kertakaikkiaan vaan ole mitään soittelijatyyppiä. Mielelläni kyläilisin mutta lähtö kolmen pienen lapsen kanssa jonnekin toiselle puolelle Suomea ei käy ihan noin vain.

Jotenkin tämä perhe-elämä vie ajan täysin, ei ole edes tarvetta soittaa juorutakseen kun pahimmat höyryt voi kertoa miehelle. Mulla on pari hyvää ystävää jotka pitää uskollisesti yhteyttä yksipuolisesti, ja olenkin todella kiitollinen heistä.

Hieno askel eteenpäin on, että olet sen terapian aloittanut... Jätä moiset ihmiset omaan arvoonsa ja aloita vaikkapa uusi harrastus mistä löytyisi uusia tuttavuuksia ja myöhemmin voisi muuttua luotettavaksi, aidoksi ystävyydeksi.

Voimia sinulle, aurinkoista kevättä!

Olis liikaakin kavereita. Oon nyt ottanut periaatteeksi että vain kerran viikossa kyläillään, meille saa kyllä tulla. Päivät loppuu kesken, kun olisi niin monta kaveria. Ensi viikoksi on kyllä kahdet treffit.



Etsi uusia ystäviä lähistöltä esim. netin välityksellä. Lasten harrastuksista oon löytänyt myös paljon kavereita.

Mulla oli tuossa sellainen parin vuoden kausi, että meinasin aivan kyllästyä ystäviini (jotka tunnen jo 10-20 vuoden takaa!), jotka eivät ikinä ottaneet yhteyttä. Aina selittivät, että kun on niin kiire jne. Jossain vaiheessa aloin oikeasti kuvitella, että mä olen vaan niin tylsä paska, ettei muhun jakseta pitää yhteyttä... Olin tuolloin kotiäitinä ja olisin todella tarvinnut näitä aikuiskontakteja.



Siinä vaiheessa, kun kuopus oli jo niin vanha, että saatoin jättää hänet viikonlopuksi ja lähteä ystävieni luo (useimmat asuu toisella paikkakunnalla), ystävyyssuhteet ovat vierailujen myötä elpyneet. Liekö ystävänikin tajunneet, ettei ystävyys säily ilman yhteydenpitoa? Nykyään soitellaan silloin tällöin, ei usein, mutta sen verran että tiedetään suunnilleen, mitä toisen elämässä tapahtuu. Käytännössä näen ystäviäni n. kerran kahdessa kuukaudessa ja soitellaan muutaman viikon välein. Nykyisellä asuinpaikkakunnallani mulla on vain tuttuja.

Ollaan kutsuttu ihmisiä kylään, mutta meitä ei kutsuttu takaisin. Tehtiin se johtopäätös, ettei olla riittävän hienoja/ fiksuja/ mielenkiintoisia ihmisiä heille. Mutta tuntuu paskalta.

Kahden kuukauden sisällä taas kolme uutta ihmistä kutsunut kylään. Ovat tuttuja puistosta, salilta. Ei riitä aika kohta enää.



Minusta näitä viestejä on kauheaa lukea. Mitä jos joku teistä laittaisi anonyymin sähköpostin johon kaikki muut kirjoittaisivat ja perustaisitte keskusteluringin jossa varmasti tulisi tutustuttua! Oikeasti, ei ole todellakaan oikein että noin moni on yksin kun voisitte toisiinnekin tutustua!

nykyaikana edes ystävät soittele jatkuvasti tai tapaa usein. Uskallan väittää muuta! Itse en tapaa ystäviä tai tuttuja kovin usein mutta tiedän kyllä heitä joilla todella on niin hyviä ystäviä tai paljon ystäviä että heillä on lähes joka päivälle jokin tapaaminen ystävän kanssa tai sitten saavat puhelun ystävältä. Että kyllä joillain vain on...



Eräskin sukulaiseni soittelee jatkuvasti kaverilleen ja käyvät usein kävelyllä, ainakin kerran viikossa iltaisin. Tai sitten lähtevät yhdessä shoppailemaan.



Itsellänikään ei näin ole. Vanhat ystävät ovat jääneet - ihan siitä syystä että ovat muuttaneet pois tai ovat ihan eri elämäntilanteessa. Ei sinkkuja kiinnosta seurustella 3 lapsen äidin kanssa!



Yksi uusikin ystävä on löytynyt onneksi, ihan lasten kautta ja hänen kanssaan kirjoittelen sähköpostiakin viikoittain.



Ehkä teidän kannattaisi kutsua niitä ystäviänne perheineen käymään? Tiedän monia jotka mieluummin tulevat kylään jos saavat tulla porukalla, mieskin mukana;). Eivät raaski eivätkä ehdi lähteä ilman lapsia.



Meillekin on ensi lauantaina tulossa just tämä uus ystävä perheineen kylään miehineen kaikkineen:). Saapa miehenikin sitten yrittää seurustella!

Olen itse joutunut tutkiskelemaan itseäni aika syvältä etsiessäni syitä, miksi juuri minuun ei pidetä yhteyttä. Olen yrittänyt pitää ulkomuotoni ajan mukaisena, olen oppinut eläytymään, puhumaan, kyselemään ja olemaan iloinen ja positiivinen ym. Huomaan, että ihminen kenen kanssa puhun kyllä näyttää viihtyvän kanssani, mutta taas käy niin ettei perästä kuitenkaan kuulu soittoa.



Eipä silti, sen jälkeen kun itse vähensin (en kuitenkaan lopettanut kokonaan) yhteydenpitoa kavereihin olemme miehen kanssa tehneet asioita enemmän yhdessä ja jopa laajentaneet puheenaiheita:)

Toisaalta olen haalinut hyvän päivän tuttuja, joiden kanssa treffailen kulttuurin tai kahvittelujen merkeissä (mm nettiyhteisöt, harrastepiiri)

ja se juontuu ihan siitä että tämä päiväkoti-työ-kot i-bermudan kolmio vie minusta kaikki mehut! Lisäksi kun vielä toinen vanhemmistani on vakavasti sairas ja hänelle pitää soitella säännöllisesti tarkistuspuheluita (asuu yksin, ovat eronneet), jää hyvin vähän aikaa mihinkään omaan. Myös työni on vaativa eikä rajoitu yhdeksästä viiteen. Aika on vain niiiiin kortilla.



Joskus menee 3kk etten ole pitänyt keneenkään yhteyttä ja luulen että on mennyt 2 viikkoa eneintään...

Mä tiedän osittain mitä joudut kokemaan. Mulla itselläni on vähän samanlaisia kokemuksia. Varsinkin sen jälkeen kun muutin paikkakuntaa katkesi välit moneen "kaveriin". Mä yritin aluksi itse pitää kovati yhteyttä, mutta kun huomasin että mä olen aina se joka yhteyden ottaa, niin päätin että en heitä edes eläämääni tarvitse. Erään tyypin kanssa jaksoin aika pitkään, hän tosin edes joskus soitti, mutta tuntui että olin vaan ns. varakaveri. Koskaan ei tullut kylään vaika pyysin, eikä pyytänyt itse kylään vaikka tiesi että käyn viikottain hänen kodin lähettyvillä, joskus pyysi baariin, mutta en mä ihan varottamatta pääse 30 kilsan päästä lähtemään tosta vaan, pelkät taksimatkat olis maksaneet jo n. 80 euroa.



Mulla on tilanne sinällään hyvä että, mulla on kuitenkin muutaman hyvä ystävä. En välttämättä näe edes viikottain, mutta jutellaan puhelimessa kuitenkin. Nää ystävät mitä ilmeisemmin tulevat olemaan mun elämässä aina, toivottavasti. Toki mua loukkaa tiettyjen ihmisten käyttäytyminen, mä taisin olla ihan mitätön heidän elämässä, vaikka luulin kuitenkin jotain muuta. Mutta, ei se mitään, mä olen sen hyväksynyt ja onneksi tuli tässä vaiheessa ilmi, eikä jossain todella kurjassa elämänvaiheessa.



Tsemppiä!

Raskasta aina vain itse olla se joka yerittää edes jotenki pitää yhteyttä ulkomaailmaan. Ei oikeastaan muuta lisättävää...

Noi sun luettelemat ihmiset eivät ole sun arvoisia.



Jokaiselle on olemassa ystävä, ihan varmasti, mutta sä et ehkä ole vielä löytänyt häntä.

Älä heitä lusikkaa kuppiin, sä olet varmasti mukava ihminen, ja sun tulevat sydänystävät odottavat vain löytymistään.



Voimahali.

Että jos kuolisin tänne, tai halvaantuisin, tms. Kukaan tuskin alkaisi etsiä minua pariin kuukauteen. Voikos sitä yksinäisempi olla?

ollaan yhteydessä monenkin lapsuuden ajan kaverin kanssa internetin kautta, harvemmin enää puhelimitse.

Kukaan ei tule minun luokse kylään tänne "kauas" toiselle paikkakunnalle, mutta olettavat että minä (ja lapset) käymme heidän luonaan, kun menen kotipaikkakunnalle (perheeni luokse).

toki myös ystävilläni siellä on omat menonsa, perheensä, työnsä yms. mutta miksi kukaan ei vaivaudu tulemaan luokseni kylään tänne minun nykyisille kotiseuduilleni??

Ehkä en tosiaan olekaan niin tärkeä ystävä kuin luulin.

Onneksi olen saanut uusia ystäviä/työkavereita ym. täältä.

jopa omat siskoni eivät koskaan soita mulle, minä soitan, jos soitan. Tiedän, että keskenään kyllä muuten ovat tekemisissä. Ei ole mitään riitaa tms ollut koskaan, en tajua mistä kiikastaa. Samoin kaverit, minä soitan jos soitan, eivät he soita koskaan mulle. Niinpä pikkuhiljaa kaikki suhteet ovat jääneet, en jaksa aina olla se aloitteellinen osapuoli. Onneksi on ihana mies ja lapset kuitenkin, muuten olisin kyllä ihan yksin.

Ei sitä yksipuolisuutta vain viitsi ylläpitää, se murjoo itsetuntoa. Mulla paras ystävä on oma äiti. Se on tietenkin ihana juttu. Vaan olis sekin kiva, kun olis joku, jonka kanssa voisi edes joskus lähteä ulos.



Mutta tää on nyt tällaista aikaa. Ajattelin sitten, että mitä ihmettä mä edes tuhlaan energiaani sellaisiin ihmisiin, joilta en saa takaisin mitään. Mieluummin käytän sen energian omaan perheeseen. Sitten kun nuo lapset vähän kasvaa, niin katsellaan sitten vaikka ihan uusia ihmisiä.



Tuo olikin ihanasti sanottu, että jossain meille jokaiselle on olemassa se ystävä. Pitää yrittää ajatella noin = positiiivisesti.

Minä olen puhelinyhteydessä sisarieni ja monien ystävieni kanssa esim. kerran kuussa tai harvemmin. Joka kerta kun soittelemme (minusta aloitteen tekijällä ei ole niin väliä), on mukava jutella ja tapailemme muutamia kertoja vuodessa.



Itse olen luonteeltani introvertti, joka viihtyy enemmän kotona kuin tien päällä. Toki ystävien tapaaminen on ihanaa, mutta en voisi kuvitellakaan että joka viikko kävisin jossain/joku kävisi meillä.



Vaikka pidänkin yhteyttä ystäviini harvakseltaan, eivätkä hekään soittele sen useammin, pidän heitä erittäin hyvinä ystävinäni. JOtkut ystävät ovat vuosien varrella jääneet, joku ehkä siksi että stressaannun liian tiiviistä yhteydenpidosta. Tällöin aloitteen tekeminen on usein jäänyt näille aktiivisemmille, ja ehkä kuvittelivat etten ole heistä kiinnostunut, kun en soittele joka päivä.

Itse soitan siskolle ja veljelle n.kerran kahdessa viikossa,muuten ei mitään kuuluisi.Ystävät eivät ota yhteyttä.Jos kuolisin sen huomaisi vain mieheni.

Ei todellinen elämä ole sitä, että ollaan jatkuvasti menossa ja kylässä ja soitellaan ja nähdään.

Lapsiperheillä on iltaisin aika niin kortilla, että ei siinä kerkee muuta kun laittaa ruokaa ja vähän hengähtää.

Taidatte odottaa ystävältä vähän liikaa!