Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Masennus+lääkitys yms.
18.03.2009 |
Pakko purkaa höyryjä tänne, jos se vaikka auttais saamaan omia ajatuksia pään sisällä vähän selkeämmiksi. Mulla on kaksi lasta, 3- ja 1 -vuotiaat pojat. Tokan jälkeen tuli synnytyksen jälkeinen masennus, jonka oireina oli mm. väsymys, ärtyneisyys, itkuisuus. Vauvan ollessa parin kuukauden ikäinen sain mielialalääkityksen. Se olikin tosi hyvä juttu, eron huomasi heti. Itkuisuus väheni ja pinna kasvoi monta metriä!
Lääkäri muistaakseni sanoi, että suurella osalla äideistä synnytyksen jälkeinen masennus alkaa helpottaa vauvan ollessa puolivuotias. Niinpä kokeilin lääkityksen lopettamista vauvan ollessa 6-7kk. Pian huomasin, että musta tuli taas se sama hirviö, joka raivosi ja huusi naama punaisena esikoiselle. Jatkoin siis pian lääkitystä.
Nyt lasten ollessa 3- ja 1-vuotiaat ajattelin kokeilla lääkityksen lopettamista, kun pillerit pääsivät loppumaan ollessani reissussa. Elämäntilanne on tällä hetkellä hyvä, sain juuri uuden työpaikan, jossa aloitan kesällä ja muutenkin menee ihan hyvin. Ajattelin, että jospa jo kestäisin olla ilman lääkkeitä. Mutta ei. Taas se sama raivohullu kaivautui sisältäni esiin. 1-vuotiaan kanssa kaikki sujuu hyvin, hän on aika helppo vauva/lapsi, enkä ikinä suutu hänelle mistään. Mutta ai että tämä 3-vuotias uhmis käy mun hermoille. On ihan uskomatonta millaisia raivonpuuskia saan ja nimen omaan tälle esikoiselle. Pelottaa ihan itseänikin. Poika on vilkas ja touhukas ja koko ajan saa olla kieltämässä ja komentamassa. Ei meinaa totella millään. Jokin aika sitten otin käyttöön tukistuksen, mistä tunnen todella huonoa omatuntoa. Nyt tosin tukistukset ovat jääneet vähälle, mutta saan sellaisia raivareita, että lapsi varmaan pelkää, että käyn hänen kimppuunsa. Ja hyvä etten melkein käykin. Mulla on oikeasti sellaisia ajatuksia, että tekisi mieli mätkiä lasta oikein kunnolla. Mutta ajattelen, että niin kauan kuin nuo kamalat ajatukset ovat vain ajatuksia, niin ei ole mitään hätää.
Pointti tässä kaikessa nyt vaan on se, että halusin yrittää pärjätä ilman mielialalääkitystä, mutta koska se ei nyt näytä olevan mahdollista, niin parempi varmaan jatkaa lääkitystä. Kai se on parempi, että syö lääkkeitä vaikka koko sen ajan kun lapset ovat pieniä kuin että on ihan raivohullu äiti ja aiheuttaa lapsille siten pahemmat traumat. Vai mitä olette mieltä?
Noista raivareista vielä, että pystyn kontrolloimaan itseäni siten, etten saa megaraivareita esim. mieheni ollessa kotona, vaan vain silloin kun olen yksin lasten kanssa. En tiedä mitä mieheni tekisi, jos näkisi minut raivoamassa esikoiselleni kuten teen.
Sitten tässä sopassa on vielä se, että mieheni ei oikein "usko" mihinkään masennuksiin, vielä vähemmän tykkää psykologeista tai masennuslääkkeistä. On sitä mieltä, että välillä menee paremmin, välillä huonommin ja ne huonot ajat on vaan jaksettava elää. Tiesi kyllä, että aloitin lääkityksen ja oli onnellinen, kun aloin voida paremmin, mutta sen jälkeen ei ole aiheesta paljon juteltu. Pelkäsi silloin, että lääkkeisiin jää koukkuun. Toki harmittaa, etten saa tukea mieheltäni näin tärkeässä asiassa, mutta olen yrittänyt ajatella, että se on hänen puutteensa, jonka kanssa minun vain on elettävä. Niinpä en ole hänelle kertonut näistä lopetusyrityksistä tai ylipäätänsä siitä että edelleen syön lääkkeitä.
Marssin siis tänään apteekkiin hakemaan lisää lääkkeitä. Niiden avulla olen tuhat kertaa parempi äiti. Toisaalta pelottaa, että olenko lääkkeisiin siten koukussa, että tuo lopetus on vaikeaa senkin puolesta. Lääkkeet piti kyllä olla aika mietoja.
Onko kenelläkään kokemusta pitkäaikaisesta masennuslääkityksestä?
Kommentit (16)
Aika hyvä pointti. Tuli ihan kyyneleet silmiin (tällaista tää just on, tää yliherkkyys ilman lääkitystä). En ole ajatellutkaan asiaa tuolta kantilta, että kysymyksessä olisi pysyvä ratkaisu. Mutta toisaalta, jos itse voin paremmin, niin miksei. Kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja helpottaa jo ajatuskin, että pian maailma on taas parempi. Onko muuten muilla samanlaisia kokemuksia oman miehen suhtautumisesta masennukseen?
-ap
vaikka on itse niitä käyttänyt! väittää että niihin jää koukuun. ja höpöhöpö.
itse syön seljättä vuotta mielialalääkkeitä, pienellä annstuksella. jos unohdan yhdenkin, menetän yöuneni ja alan murehtimaan olemattomia. ja pian olenkin aivan pohjamudissa.
olen asennoitunut tähän niin, että nyt vain kiltisti syön nuo lääkkeeni, kun aivoparkani eivät näemmä ilman toimi kunnolla. samoin kun nappaisen kalkkitabletteja, kun ei tule muuten tarpeeksi kalsiumia syötyä.
ja vähät välitän isän nurinasta. tiedän että hän on *väärässä*
Itsekin pelkäsin masennuslääkitykselle "joutumista" 10 vuotta ennen kuin hain apua olooni. Nyt olen syönyt puolisen vuotta lääkettä pienellä annostuksella, ja onhan se tosi merkittävä muutos, minkä olen kokenut. Jotenkin pelkäsin, etten ole oma itseni lääkkeiden kanssa, mutta ei se kyllä niinkään ole. Sama ihminen paremmin jaksavana ja pidemmällä pinnalla varustettuna ei voi olla huonompi äiti kuin sellainen, joka ei jaksa eikä halua mitään.
Itse tiedän miehen suhtautumisen, niin en edes puhu hänelle mitään koko lääkityksestä. Kai hän tietää minun lääkettä syövän, mutta emme me siitä keskustele. Itse tiedän sen olevan itselleni ja perheelleni parhaaksi, joten syön sitä, sanoi mies mitä tahansa. Masennus on hänenkin mielestään jotain lorvikatarrin sukuista vätystelyä...
Mä olen just kun ap!! Taidan olla tosi masentunut, oikeasti sii, mulla todettiin lievää masennusta 4. synnytyksen jälkeen mutta en saanut mitään "apua" siihen ja nyt kynnys tosi korkea hakeutua mihinkään apua kyselemään. Nuorin nyt 1v.
Pinnani on olematon ja kaikki tuntuu kaatuvan päälle ja vastoinkäymiset vuorien korkuisilta.. :(
Anopin lääkitystä seuranneena olen ainakin käsittänyt ettei masennut ym lääkkeitä saakaa omin päin lopettaa? Että annoktuksissa lähdettäis pikku hiljaa pienentämään jne?
Voimia sinne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mielialalääkkeiden lopettamiseen menee aikaa joku 2kk ja lopettaa saisi vasta 6kk masennuksen helpottamisen jälkeen. Jos lopettaa yhtäkkiä niin siitä tulee hulluksi ja masennus vaan pahenee.
ettekö te ihmiset käy lääkärissä keskustelemassa tälläisistä asioista???
itse aloitin mielialalääkkeet vuosi sitten tammikuussa. puoli vuotta aloituksesta masennus oli ohi. n. 2kk tästä vähensin määrää puoleen. tämän vuoden tammikuussa aloin vähentää tota määrää lopettamisen toivossa ja nyt en ole ottanut lääkettä 2viikkoon ollenkaan. se on tosi pitkäprosessi lopettaa se lääkitys.
Ensinnäkin olen miettinyt, että mistä tietää milloin masennus on ohi?
Kun eken kerran yritin lopettaa lääkitystä vauvan ollessa sen 6-7kk, vähensin lääkityksen puoleen noin kahdeksi viikoksi ennen lopetusta. Ehkä se oli liian lyhyt aika siis. Mutta toisaalta en varmaan vielä silloin ollut siihen muutenkaan valmis.
Itse sain tuon lääkityksen psykiatrilta. Hän määräsi minulle lääkettä noin vuoden annoksen ja sovimme, että myöhemmin otan yhteyttä terveyskeskuslääkäriin, jonka pitäisi pystyä uusimaan minulle reseptiä, mikäli siihen on vielä tarvetta. Muistaakseni antoi lopetusohjeeksi, että parin viikon ajan syö puolikkaan lääkkeen ennen lopetusta, mutta en nyt ole ihan varma. Psykiatri ei nähnyt tarvetta pidempi aikaiselle asiakassuhteelle, kuten en minäkään. Siksi en ole käynyt hänen jutteillaan. Taitaa siellä olla enemmän jonossa niitä, joilla on suuremmat ongelmat.
Nyt luultavasti teen niin, että kaikessa rauhassa syön jäljellä olevat lääkkeet, niitä riittää nyt vajaaksi vuodeksi. Ja katson sitten ensi keväänä tilannetta uudelleen.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
masennuksen loppumisen just huomaa että ei oo niitä masennuksen oireita (ahdistusta,itkuisuutta, vihaisuutta tms.). enpä oo ikinä kuullut että ketään olisi saanut masennuslääkkeet lopettaa noin äkkiä. siinä liian äkkiä lopetuksessa tai jos lopettaa liian aikaisin ne lääkkeet on riskinä että masennus pahenee ja se on aina vaan vaikeampi saada pois. sen yleensä huomaa jos lopettaa liian äkkiä siitä että oireet alkaa pahenemaan/tulemaan takasin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mutta kun on lääkitys päällä, niin mistä sen tietää, milloin masennus on ohi? Koska lääkkeethän vie oireet pois tai ainakin vähentää niitä, joten ainakin minusta tuntuu, että on vaikea arvioida, onko masennus ohi vai ei. Vai tietääkö sen vaan lääkitystä vähentämällä/lopettamalla+
-ap
mulla on jo pitkään ollut olo(kuukausia) että vaikka kaikki on tosi hyvin,ihanaakin ihanampi mies, 2 tervettä ihanaa lasta, ihana koti ja vakityö joka mukavaa, niin silti tuntuu ettäen mistään enää iloitse ja nauti, kaikki tuntuu tasapaksulta mössöltä... ja mikäänei tosiaan kiinnosta kun ennen vielä ilostui ja innostui asioista niin nyt vaan ikään kuin hengittää ja elää mutta mikään ei tunnu miltään, tosin liikuttuu ja itkua saattaa tulla yhtäkkiä kyyneleet siis mutta sama tyhjä olo vaan jatkuu päivästä toiseen...? Masennus? Sanomattakin selvää että en saa mitään oikein aikaiseksi ja tuntuu että ei ole elämänhallintaa, monia juttuja mitäpitäisi aloittaa( opiskelu uudestaan tms) Mutta en vain saa aikaiseksi..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niihin lääkkeisiin jää koukkuun ja ne oireet on vieroitusoireita.
Älä levittele totuuksina tietoja asiasta josta et oikeasti mitään tiedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mulle psykiatri sanoi että pitää pitkään olla oireeton ja jos jättää lääkkeet kesken pois niin voi tulla uusi pahempi masennus ja sieltä ei niin vaan noustakaan enää....
*mihet ei usko mihinkään,ei munkaan exmies mä olen syönyt vuodesta 1998 lääkkeitä ja syön varmaa loppuikäni...(raskaus ajan olin ilman) .Ja lääkkeet lopetellaan sitten pikkuhiljaa piennennellään annosta eikä tolleen yks kaks seinään...ei ole mitään hävettävää syödä lääkkeitä jos niitä tarvii :D
Tsemppiä kyllä se aurinko paistaa vielä meillekin...
Mulla oli joskus ennen lasten syntymää eräänä keväänä noin alle puolen vuoden jakso, jolloin olin tosi itkuinen. Näin jälkeen päin ajateltuna se oli varmasti joku masennusjakso, mutta silloin en saanut aikaiseksi hakea apua, kynnys oli liian suuri. Kuukaudesta toiseen rämmin vaan eteenpäin. Ekan lapsen ollessa vuoden ikäinen tuli jonkinlainen masennus. Sain silloin neuvolan kautta keskusteluapua, lääkityksestä ei silloin ollut mitään puhetta. Tilanne oli silloin ehkä erilainen kuin nyt, silloin oli ongelmia (mm. parisuhde ja oma äitisuhde) joista keskustella jonkun kanssa. Kävin siis psykologin jutteilla noin puolen vuoden ajan noin kerran viikossa. Keskustelu auttoi silloin. Kun nyt toisen jälkeen huomasin, että kaikki ei ole kohdallaan, päätin heti hakea apua. Neuvolassa itkuisuuteeni puututtiin heti ja aktiivisesti otin avun vastaan. Olen ollut todella tyytyväinen kaupunkini neuvolapalveluihin. Täällä ainakin saa apua, mutta se vaatii sitä, että pitää osata sanoa, ettei kaikki ole nyt hyvin. Jos vaan hymistelee ja sanoo, että ihan hyvin menee, niin ei kukaan osaa apua tarjotakaan. Neuvolan kautta pääsin siis psykiatrin jutteille.
Vaikkei tämä palsta mikään paras paikka olekaan hakea lääketieteellistä neuvoa, niin teidän ajatuksistanne oli paljon apua. Tajusin, että tein tyhmästi, kun lopetin lääkkeet nyt melkein kuin seinään. Toivottavasti mitään suurempaa haittaa siitä ei ollut. Nyt syön lääkkeitä kaikessa rauhassa. Niitä riittää tällä reseptillä vajaaksi vuodeksi ja sen jälkeen käyn lääkärin kanssa juttelemassa, että miten jatketaan.
Mutta haluan kyllä rohkaista kaikkia, jotka epäilee kärsivänsä masennuksesta tai arki ei muuten vaan kulje, niin ottamaan yhteyttä neuvolaan, lääkäriin tms. Minulla yksi masennuksen oire on selvästi aikaansaamattomuus. Tuntuu, ettei mitään saa aikaseksi ja asiat kasaantuvat. Siitä huolimatta pitäisi yrittää saada soitettua se yksi puhelu vaikka neuvolaan. Mun kokemuksen mukaan neuvola on hyvä paikka lähteä liikkeelle näissä asioissa, jos on pieniä lapsia. Kyllä ne siellä ymmärtää, että jos äiti ei voi hyvin, niin ei voi lapsetkaan.
Hiukan keveämmällä mielin kohti kevättä... :)
ap
Alue: Aihe vapaa
että ajattele vaikka niin että jos sulla olis ongelmia kolesterolin kanssa, ei auttaisi ruokavaliot ja liikunta tms, niin lääkityksellähän sinä olisit...Ihan joka päivä ja reissussakin,
koukussa samalla tavalla eli sairautesi vaatisi lääkettä...
Mulle oli myös kova pala saada ns pysyvä mielialalääkitys, lopetinmkin sen ja "sekosin" uudelleen, joten nyt olen hyväksynyt asian, mulla on lääkitys todennäköisesti lopunikääni, olen iloinen ja jaksan hymyillä, samalla tavalla kun isälläni on kolesterolilääkitys ja pysyy kuosissa ;)