Lue keskustelun säännöt.
Oma tilanne ahdistaa...
16.03.2009 |
Oma tilanteeni on alkanut ahdistamaan toden teolla. Sydän hakkaa, itkettää, kurkkuun nousee jättikokoinen kivi kun vaan ajatteleekin asiaa. Olen ollut kotiäitini 7 vuotta, minulla 2 lasta. Tähän saakka mieheni on elättänyt meidän täysin mutta nyt tuli tilanne että minun täytyi mennä työnhakijaksi, jostain on jotain saatava. Viimeinen vuosi kun meni niin etten saanut enää kotihoidontukea, pelkät lapsilisät. Ja nämä viimeiset pari kuukautta ovat olleet karmeita, pelko siitä että työkkäristä soitetaan ja passitetaan johonkin työvalmennukseen tai kurssille. Kuukauden päästä on viikon työnhakuvalmennuskurssi ja jo sinne meneminen tuntuu ylivoimaiselta.
Olen aina ollut luonteeltani sellainen että pelkään kauheasti kaikkea uutta; tuttu ja turvallinen elämä on kaikkein parasta, pelkään ottaa vastuuta asioista, haluaisin vaan olla ja nauttia.
Ja nyt tilanne on se, että minun olisi pakko jotain alkaa tehdä itselleni ja elämälleni. Enhän voi aina vaan tässä kotona olla. Mutta haluja ei ole ollenkaan. Haluaisin vaan ikuisesti olla kotona lasteni kanssa, turvassa maailman kolhuilta. Olen aikoinani valmistunut kauppaoppilaitoksesta mutta en koe alaa ollenkaan omakseni. Lapset ja päiväkodit kiinnostaa. Olen mielessäni miettinyt, josko hakeutuisin oppisopimuksella johonkin päiväkotiin ja lukisin itseni lähihoitajaksi. Mutta en vaan uskalla tarttua toimeen ja alkaa soitella päiväkoteihin ja oppisopimustoimistoon. Kuulostaa varmaan hassulta mutta en vaan uskalla. Ja kaikkein suurin kynnys tässä on se, että joutuisin laittamaan nuorimmaisen päiväkotiin. Tai perhepäivähoitajalle, hoitoon kuitenkin. Isompi menisi esikoulun jälkeen iltapäiväkerhoon joten hän ei minua niin huoleta mutta nuoremman kohdalla ajatus hoitoon jättämisestä tuntuu kauhistuttavalta.
Ja toinen ajatus, mikä mietityttää on että selviäisinkö opiskelusta, etenkin oppisopimuksella opiskelu voi olla aika raskasta, missä välissä lukee läksyihin ja tentteihin kun arkikin on hoidettava.
Tällaisia ajatuksia käyn mielessäni päivittäin. Tuntuu että sydän pakahtuu kun vain mietinkin asiaa. Päivät menee asioita murehtiessa, en osaa enää edes nauttia elämästäni, lapsistani ja kodistani kun surettaa niin. Tiedän että tämä kuulostaa teistä todella raukkamaiselta ja ihmeelliseltä.
Kommentit (7)
joten sen takia en ole saanut enää kotihoidontukea vuoteen.Perhepäivähoitajan työtäkin olen mietiskellyt välillä mutta kuitenkin mietityttää oma jaksaminen. Asumme maalla missä ei muita perhepäivähoitajia eikä kotiäitejä ole, lapsille ei ole leikkipuistoja joten joudumme ulkoilemaan omalla pihalla eikä siten muita aikuiskontakteja ole. Eikä hoitolasten kanssa niin vaan lähdetä autoilemaan kaupunkiin, puistoihin ja kerhoihin kuten omien kanssa.
Eikä taitais oma miehenikään suostua siihen että jatkaisin kotona oleilua, eikä etenkään sitä että ottaisin vieraitten lapsia kotiimme. Hän kun on vakaasti sitä mieltä että minun olisi jo korkea aika lähteä kotoa pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
äitini oli aikalailla kuvailemasi luonteinen ihminen. Hän oli kotiäitinä lähes 20 vuotta ja elämä oli varmasti turvallista pienissä ympyröissä olemista. Meissä lapsissa hän oli erittäin kovasti kiinni vaikka luonteeltaan oli ja on edelleen ihana ja sydämellinen ihminen. Jälkikäteen analysoituna olisi ollut parempi, että hän olisi jo mennyt huomattavasti aikaisemmin kodin ulkopuolisiin töihin ja hieman avartanut maailmankatsomustaan, yleissivistystään ja ennenkaikkea hellittänyt otettaan meistä lapsista.
Asioilla on kuitenkin kääntöpuolensa eli, jos kotona olo on pelkoa ulkomaailmaa kohtaan on se jo lapsillekin ahdistavaa. Elämää ja velvollisuuksia kuitenkin on kodinkin ulkopuolella ja tähän pitää omiakin lapsia valmentaa. Omaa elämisen pelkoa EI SAA siirtää lapsille. Muista tämä!
Niin itsesi kuin lastesikin takia sinun on saatava ote kodin ulkopuoliseen elämään. Kotiäitiydessä ei ole mitään pahaa, mutta elämänpelossa ja neljän seinän sisälle hautautumiseesa valitettavasti on.
Mutta toisaalta taytyy sanoa etta ymmarran myos sinun tunteitasi: itselleni kavisi helposti varmaankin samalla tavalla jos olisin kotona 7 vuotta. Minulla on ollut hiukan tallaisia fiiliksia jo vuoden aitiysloman jalkeen. Mutta tosiaan, et voi kayttaa lapsia ja kotona kyynersauvana vain koska pelkaat elamaa kodin ulkopuolella, ja taman tiedat selvasti jo itsekin. Usko pois, aloitteen tekeminen ja tyonantajiin/opiskelupaikkoihin yhteyden ottaminen tulee yha helpommaksi mita useammin teet niin, ja kun saat opiskelupaikan/tyopaikan, tulet todennakoisesti yllattymaan siita millaiselta positiiviselta saavutukselta se tuntuu.
rohkeutesi myös samalla asteittain kasvaa ja ahdistus helpottaa. Juuri tämä vaihe on se vaikein! Ahdistuskin hellittää, kun huomaat, että pystyt ottamaan kontakteja ja pystyt vähän hellittämään lapsista. Olet hienosti hoitanut lapsiasi pitkään kotona, se on ollut varmasti oikein hyväksi lasten kehitykselle ja turvannut heille hyvät kasvuolosuhteet näiksi tärkeiksi vuosiksi. Nyt he alkavat olla iässä, milloin ovat kykeneviä harjoittelemaan myös pärjäämistä muidenkin hoidossa, mikä tulee entisestään heidän itsetuntoaan. Ilman sopivan kokoisia haasteita ihminen ei kehity - ei lapsi eikä aikuinen.
Voimia ja uskallusta ap, itseluottamuksesi kasvaa, kun huomaat maailmasi avautuvan kodin ulkopuolelle, askel kerrallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset, koti ja opiskelu (työn ohessa) on mahdollista yhdistää - itse luen tentteihin samalla kuin nukutan lapsia ja ihan hyvin opinnot etenevät.
asiasta ja tuntemuksistasi miehesi kanssa. ja eihän töissä välttämättä ole pakko olla 5 pv viikossa ja 8 tuntia päivässä. eli löytyisikö tätä kautta helpotusta?
miksi et ole saanut kotihoidontukea? tai voisitko ryhtyä yksityiseksi pph:ksi kotona, siten että sinulla olisi oman lapsesi/ omien lastesi lisäksi muita lapsia?
jaksamisia.