ero(ko) vai mikä ratkaisuksi? ov

ei minustakaan kaiken pidä mennä tasan, se vain on nyt tullut jostain kumman syystä riidan aiheeksi...



minä kannatan just tuota että voi tehdä toiselle ihan pyyteettömästi jotain kivaa ja sitten toinen saattaa joskus tehdä vastaavaa toiselle. jostain syystä minäkin olen lopettanut tuollaisen käytöksen kun ei mies anna mitään vastakaikua. en koe itseäni rakastetuksi enkä tärkeäksi.



minusta tuntuu että hän elää omaa elämäänsä vaikka elääkin samassa asunnossa meidän kanssa. ihan kuin olisimme kaverieta tai sisaruksia...



en tiedä miten tästä selvitään, kysyin juuri uudelleen ja terapiaan hän ei suostu. mutta silti kuulemma haluu jatkaa. miten se kuvittelee et tää voi ikinä toimia kun ei halua puhua, ei mulle eikä terapeutille eikä haluu oikeen tehdä mitään muutakaan suhteen eteen.



nyt mentävä kylvettämään lapset ja laittaa ne nukkumaan, palaan illalla asiaan.



ainiin, sinä jolla sama tilanne, me olemme myös olleet vasta 5v yhdessä eikä ole omakotitaloa vaan kerrostalokolmio...



ap

oli ollut vehkeilyjä muiden naisten kanssa. Riidat kyllä alkoi olla jo rajujakin, eli mukilointia oli puolin ja toisin...



Mutta ap. Minusta avioliitto on sellainen yritys, että ei siinä kaiken aikaa tarvitsekaan tuntea toista kohtaan palavaa rakkautta. Mielestäni vaikeina aikoina kiintymys ha halu olla yhdessä riittävät - siis vaikeimman ajan yli. Kyllä se rakkaus sieltä taas tulee esiin kun aika on otollinen.



Jos teillä on lainkaan mitään hyvää liitossanne, niin jatkakaa vaan. Vaikka lasten takia, jos ette muuta syytä keksi. Hyvien ja huonojen puolien listaaminen voi olla avuksi, jos ette itsekään enää oikein tiedä, missä menee vikaan ja missä ei.



Apua on saatavilla ja kyllähän sekin jo auttaa, jos toinen osapuoli käy tuulettamassa päätään vaikka perheneuvolassa. Neuvolan kautta voi päästä psykologille, jonka kanssa jutteleminen voi hetkellisesti tuoda valoa tunnelin päähän.



Yksin lasten kanssa oleminen on rankkaa, mutta meille ero oli ainoa oikea ratkaisu. Nyt olen tyytyväisempi elämääni kuin koskaan. (Ero tuli kun lapset olivat 2 ja 3,5 vuotta). Eli ei se eroaminen huono vaihtoehto ole, jos tosiaan sille tuntuu - ja ehkä uudelleenkin voi yrittää, jos pieni välimatka on tarpeen....

En usko, että saisit mistään apuja mihinkään enemmän ja ahdistuisit vain lisää. Mielestäni sinun kannattaisi mennä/yrittää mennä itsekin töihin. Ota itsellesikin sinäkin ahrrastus ja käykää ihmeessä pariterapiassa. Kaikki tuo on väliaikaista: lapset kasvaa ja sinäkin pääset. Pistä mies selkä seinää vasten. Kerro hänelle, mitä ajattelet nykyisestä tilanteestanne ja mikä siinä harmittaa. Vaadi, että hänkin osallistuu.



Mielestäni kotiäidin rooliin kuuluu hoitaa enempi osa kotitöistä, koska työssäkäyvälläkään ei todella ole helppoa. Mutta kyllä miehenkin täytyy jotain tehdä. Jakakaa töitä vähäsen, sopikaa kuka tekee mitäkin. Keskustelkaa asioista. Ero ei ole ensisijainen ratkaisu minun mielestäni. t. been there, done that

mä oon kans pohtinut mikä muuttuis jos erottais. varmasti ainakin se että arkisin olisi kyllä vielä rankempaa kun hoitaisin kaiken yksin mutta toisaalta, olen niin tottunut, mies on paljon töissä. ja toisaalta kumpaa mä itse arvostan/haluan enemmän elää suhteessa missä en saa rakkautta tai mitään muutakaan mutta saan ehkä jotain apua joskus lasten ja kodinhoitoon vai eläisin lasten kanssa yksin ja rankempaa toki olisi mutta kenties olo helpottais kun häviis tää kamala epätietoisuus tulevaisuudesta.



mutta se mitä joku olikin tuossa kirjoittanut että koittais vaan jaksaa tätä vielä ja laittas hyvät ja huonot ylös, se oli ihan hyvä idea. mä en kannata hätiköityjä päätöksiä näin isoissa asioissa missään nimessä. toki tässä vielä yritetään selvittää asia, vaikka mies ei niin tosissaan tätä ota. en mä heti luovuta. yritän takoa sille järkeä sillai hienovaraisesti... :)



lapset ovat kyllä suuri motivaation antaja yrittää vielä. niiden takia kestää melkein mitä vaan. paitsi jos mikään ei tule muuttumaan, en mä sitten tähän suhteeseen jää, mä olen kuitenkin "jo" 30 ja en halua ns. tuhlata elämäni sellaisen kanssa joka ei mua rakasta ja on vaan välinpitämätön. mutta ensin nyt katsotaan vielä, josko tähän saatas jotain tolkkua.



kiitos hirveesti kaikille vastanneille, mukava pohtia tätä muiden kanssa!



ap

mun on vaikea alottaa mitään harrastusta mikä vaatii että paikalla oltava esim. aina tiistaisin tai edes niin että kerran viikossa. mu pääseminen on satunnaista ja miehen töistä riippuvaa. on suurimmaksi osaksi ilta ja yövuorossa(ennen yövuoroa nukkuu..) joten pääseminen on välillä vaikeeta. toki mä voin mennä sitten aina ku pääsen, ja olen näin tehnytkin. mutta siis käynyt lähinnä lenkillä tai vastaavaa.



ja töihinmenosta, mä olen kyllä hakenut työpaikkoihin, vielä ei ole tärpännyt... itsekin haluaisin töihin, sillä se voisi auttaa miestäkin tajuamaan mun arvon ja itsekin ehkä alkaisin arvostaa itseäni enemmän.



ja terapia kuulemma ei käy missään nimessä.



meidän suhteessa ei hierrä eniten ehkä kuitenkaan se että kuka tekee ja mitä vaikka toki sekin on iso osa ongelmaa, mutta mua ainakin vaivaa tosi paljon se että tuntuu kuin mua ei rakastettais, arvostettais, haluttais jne. ollenkaan. tää on muuttunut kuin kaverisuhteeksi. ja mä olen tunneihminen, kaipaan tunnetta, kosketusta, hellyyttä, pieniä ihania tekoja toisen eteen jne. olen suoraan miehelle sanonut mitä haluaisin mutta eipä näytä se haluavan mulle niin tehdä. no sehän on ihan ok, ketään ei voi pakottaa olemaan muunlainen kuin on, mutta en tiedä voinko sitten jäädä tällaiseen suhteeseen, jossa en ole onnellinen? kaipaan sitä että mustakin välitettäis, pidettäis huolta. haluisin uskoo et oon ansainnut sen ja että se käy viel joskus toteen. joko niin etttä oma mies kuin ihmeen kaupalla avautuu ja alkaa osoittaa tunteitaan tai sitten mua varten on olemasa joku muu, mulle sopivampi.



ap

otan kaikki kommentit vastaan..



ap

miten paljon teillä on ns. omaa yhteistä aikaa eli ei lapsia. paljonko teillä on niitä "omia menoja" tai harrastuksia. elämää kodin ulkopuolella. pääsettekö tuulettamaan päätä mitenkään. tuli vaan mieleen, jos elämä on pelkästään lasten ympärille. siitä saattaa just muodostua tota, että joka hemmetin asiasta tulee riittaa. ( joku voi kivittää mut tästä mielipiteestä, mutta siitä vaan) vaikka lapset niin ihania onkin, onhan se lasten kasvatus kovaa ja haastavaa työtä ja pieni henkäys muuta välillä voi auttaa jaksamaan paremmin koko perheenä ja parisuhteessa.



tai kuten meillä oli kans täällä vielä joku aikaa sitten kauheeta riitelyä joka asiasta, kun miehellä oli töissä raskasta ja minä kotota vastasin lähes kaikesta. kummatkin paloi loppuun. onneksi saatiin tilanne purettua ja nyt on paljon kivempaa täällä kotona. tosin meillä perhetilanne on eri, kun lapsi on 10v ja osaa olla itekseen kotona. pystyn aika vapaasti päivällä liikkumaan minne mielin.

Vai millä nimellä se nyt kulkee. Itse olemme käyneet seurakunnan ylläpitämässa pariterapiassa. Vaikka oli seurakunnan järjestämää, niin ei liittynyt uskonasioihin mitenkään. Kaupungin perheneuvolassa ei edes puhelimeen vastattu. Muutamia kertoja kävimme. Keskenämme pystyimme selvittelemään asioita sen verran paljon, ettei kovin pitkäaikaista prosessia tullut.



Kyllähän siitä hyötyä oli. Kun se kahdestaan jutteleminen ei aina johda mihinkään, niin on hyvä että mukana on ihan ulkopuolinen ihminen, joka on vielä koulutettu tehtäväänsä. Jos vielä molemmat puolisot ovat halukkaita sinne lähtemään, niin varmasti saatte paljon asioita selvitettyä. Kannattaa kuitenkin varautua pitkiin jonotusaikoihin, nimenomaan julkisella puolelle. Yksityisiä palvelujakin varmasti jostakin löytyy, jos sellaiseen haluaa mennä.

Siis koetteko olevanne eri arvoisia suhteessa toisiinne, vai mitä tällä tarkoitat? Mistä se johtuu?

mennään eteenpäin viikonloppu. me oltiin eron partaalla kunnes mentii tonne.

noh, ensin siit omasta ajasta, eli sitä ei juu liikaa ole kummallakaan. mies on vuorotyössä ja nyt ollut taas sellainen jakso että iltatyötä ja samana päivänä aamu ja yö jolloin nukkuu vaan kotona välissä.



miehellä on yksi harrastus jossa käy kerran viikossa ja mulla ei mitään...



siitä eriarvoisuudesta ja katkeruudesta.. eli tarkoitin lähinnä sitä että ainakin minä koen että olemme erarvoisessa asemassa kun minä olen vastuussa lähes kaikesta, kotityöt täysin minulla (tosin se on ehkä tällä hetkellä ok koska mies paljon töissä ja minä kotona), olen vastuussa myös laskuista, jos joku kodinkone leviää minä tilaan huollon yms. mies vaan (minun näkemyksen mukaan) syö valmiiksi tekemääni ruokaa, käyttää pesemiäni ja viikkamiani vaateita ja joskus ehkä hetken on lasten kanssa. siis huomaatte kai että minä olen katkera noista em. asioista....



ja uskon että mieskin on katkera jostain koska takertuu myöskin naurettaviin seikkoihin välillä. kaiken pitäisi mennä ns. tasan meillä. mutta eihän se ole mahdollista mietnkään...



jos alan miettii mistä mies on katkera, en kyllä tiedä.. mulla ei nim. oo mitään menoja tai muuta vastaavaa.. oisko sitten siitä kun ns. "saan" olla kotona? (olen työtön ja mieluummin menisin nyt töihin kun kotonakin on niin rankkaa...) tai kaihertasiko häntä se kun hän tuntee että minä "määrään" kaiken? olen kyllä aika hallitseva luonne mutta olen tietoisesti pyrkinyt siihen etten aikuista miestä komentele. mutta hän itsekin kysyy minulta joka pikkuasiassakin että miten tehdään...



huoh..



parisuhdeterapiaan olisin valmis mutta miehestä en usko.



kurjinta kaikessa on tässä se etten tiedä rakastammeko enää toisiamme.



ap

päätimme kokeillaeroa, jos sen jälkeen kummankin elämä helpottais... luulisin että sillain sais silmät auki. kun en enään itsekkään tiedä mitä tehdä. mutta me emme ole naimisissa ja olemme muutenki nuoria ja vähän aikaa oltu yhdessä, meinaan ettei kymmentä vuotta ja omakotitaloa, niin sillain ehkä erokin helpompi ratkaisu.

No ensimmäiseksi teidän pitäisi keskustella kotitöiden jaosta. Toki on kai selvää, että jos sinä olet kotona, teet jonkun verran enemmän kotona, mutta ei mies voi kokonaan kieltäytyä kotihommista sen takia, että on töissä. Jos hän on töissä 8 h, niin sinulla on saman pituinen työpäivä kotona. Sen jälkeen pitäisi kummankin osallistua yhteisiin hommiin. Koittakaa jakaa hommat sen mukaan, mikä on luontevinta kummallekin. Jos mies ei osaa siivota, niin auttaisi varmasti paljon se, että hän vie lapset pihalle ja käy kaupassa ja sinä saat rauhassa siivota.



En oikein ymmärrä tuota ajatusta, että kaiken pitäisi aina mennä ihan tasan. Meillä mielellään toinen tekee joskus enemmän, jos tietää toisen olevan kovin väsynyt, koska tietää että vastavuoroisuus toimii tässäkin asiassa. Joskus voi ihan ystävällisyyttään tehdä vaikka toiselle voileivän vaikka vain ilahduttaakseen toista. Eikö se ole rakkautta?

Teidän kannattais kyllä varmaan jutella asioista jonkun ulkopuolisen kanssa. Jos ootte pk-seudulla, niin eroa miettiville tai eronneille olis ens viikolla kaksikin Lastensuojelun Keskusliiton järkkäämää Eroneuvo-tilaisuutta. Käy katsomassa eroneuvo.fi, siellä on lapsiperheen eroon liittyen muitakin juttuja. Toivottavasti asianne selviävät parhain päin :) Valoa!