Haluaisin vain kuolla :(
Enkä edes koe olevani masentunut. Kaikki on periaatteessa hyvin, mutta tuntuu ettei elämällä ole enää mitään annettavaa. Minulla on ihana mies, mutta parisuhde tökkii kuitenkin. Lapsia ei ole, ja se onkin yksi syy avioliittomme ongelmiin. Lapsia siis tähän suhteeseen tuskin tulee, enkä haluaisi aloittaa kaikkea alusta, etsiä uutta miestä jne.
Miksi oikeastaan pitäisi edes elää...äsken suihkussa jalkoja sheivatessani tuli yhtäkkiä hirveä halu viiltää ranteet auki. Mutta en ikinä voisi aiheuttaa sellaista surua vanhemmilleni! Minulla on paljon ystäviä, he varmasti pääsisivät kuolemastani kuitenkin yli. Niin varmaan myös mieheni ja sisarukseni. Mutta vanhempani eivät varmasti.
Niin, en edes tiedä miksi tähmän kirjoitin. Kunhan kirjoitin. Aivan paska olo, voikun vain kuolisin sattumalta.
Kommentit (14)
Itse elin vuosikaudet tuollaisessa olotilassa, mutta minäkään en määritellyt itseäni masentuneeksi, sillä hoidinhan työni, lapseni, kodin, jaksoin jotain harrastaakin, oli mies ja kavereita ja suurimman osan ajasta olin ihan normaali, iloinenkin. Usein kuitenkaan en kokenut elämää mielekkääksi ja pohdin sinun laillasi, miten jaksaisin elää kaikki vuosikymmenet, jotka todennäköisesti vielä olisivat edessä. Elämänhalu oli jotenkin kateissa. Sitten menetin varmana pitämäni työpaikan, ja tämä katkaisi kamelin selän: vaivuin hyvin nopeasti vakavaan masennukseen. Siitä on nyt vähitellen noustu terapian ja lääkityksen avulla. Nykyään olen sitä mieltä, että olin oikeastaan tosi pitkää masentunut, vaikka en myöntänyt sitä itselleni. En kestänyt siinä tilassa ollenkaan kohtaamaani vastoinkäymistä (olisi hyvin saattanut olla jokin muukin asia kuin työpaikan menetys), vaan menin todella huonoon kuntoon. Olisi ollut helpompaa lähteä käsittelemään asiaa jo aiemmin ammatti-ihmisen avulla.
Mieti, miten kestäisit esim. työpaikan menetyksen, parisuhteen karilleajon, läheisen kuoleman juuri nyt? Toivon todella, ettei sinulle tapahdu mitään ikävää. Ja ehkä tuntemuksesi ovat "vain" 3-kympin kriisiä, oirehdintaa lapsettomuudesta tms. Jos tilanne jatkuu, ehkä kannattaisi kuitenkin käydä puhumassa näistä asioista jollekin.
Osta vähän Fazerin sinistä ja hemmottele itseäsi jollakin..
Kun olen oikeasti pidetty, iloinen ja hauska ihminen. Enkä edes masentunut, paitsi ajoittain lievästi. Tiedän, että elämä jatkuu, mutten vain näe siinä mitään järkeä. Yhtä hyvin voisin olla kuollut.
Nyt olen yksin kotona ja itken silmät päästäni. Tunnen itseni jollain tapaa liian heikoksi tähän maailmaan.
Minä haluaisin lapsia, mutta mies ei.
ap
masentuneelta. Tiedän, sitä ei ole helpppa myöntää itselleen. Toivon, että haet apua, jos noi ajatukset kiusaa useinkin. Olis myös hyvä mennä puhumaan tosta lapsijutusta (sekä miehen kanssa että jollekin), kyllähän se aiheuttaa jo ristiriitoja. Iso asia!
Siis ensin ero!
Sitten uusi mies tulee joskus kuvioihin kun on tullakseen, eihän sitä nyt mietitä!!
lapsen voi tehdä myös aivan hyvin itsekin, ei siinä tartte kun joku ottaa petiin kun on sopiva aika. kandee vähän kartoittaa millaisia ulkonäkögeenejä tulee ja muutenkin tutustua vaivihkaa.
Sit vaan yhden yön juttu vireille ja avot, susta saattaa tulla happy mama.
Heitä ukkos pihalle nyt ekaks ja ryhdistäydy ja ota oma elämäsi haltuusi.
Turhaa aloitat ottamalla kuolemasi haltuusi.
ei se lapsen hankinta kuitenkaan ole ainoa syy haluuni kuolla. Kai. En vain näe elämässä järkeä, vaikka usein minulla ihan kivaa onkin.
ap
Jos mulla ei olisi lapsia en varmasti olisi enää elossa.
Ajattelinkin, että pakko jonkun muunkin on tuntea näin! Minullekin ainoa syy pysyä hengissä on muut ihmiset, ei se, että haluaisin nähdä ja kokea vielä kaikkea!
Vaikka toki olisi kiva matkustaa ja tehdä kaikkea hauskaa, mutta toisaalta miksi ihmeessä? Miksi PITÄÄ elää, miksi on masentunut, jos ei haluakaan elää...?
ap
Ei masennus ilmene kaikilla samalla tavalla. Ei masennus ole kaikilla viiltävä surun tai ahdistuksen tunne tai edes ala siten. Masennus on pahimmillaan juuri passivoitumista, elämänhalun kadottamista. Ja elämänhalun ja elämän mielekkyyden tuntemusten kadottaminen ja itsetuhoiset ajatukset ovat aivan varmoja merkkejä tietynlaisesta masennuksesta ja henkisestä pahoinvoinnista! Jo tuon perusteella mitä kerrot, voisin luvata, että saisit masennus-diagnoosin lääkäriltä.
Minä en osaa neuvoa sinua muutoin, kuin ottamaan yhteyttä johonkin ammattitahoon. Oletko opiskelija tai työelämässä? Onko sinulla jokin muu kanava, kuin kunnallinen terveydenhuolto? - Kunnallisen puolella nimittäin resurssit ovat aika hävyttömän kortilla, eikä apua oikein tuon tyyppisiin oireisiin tahdo saada...
Kunpa osaisin sanoa sinulle jotain, joka auttaisi juuri nyt. En voi sanoa mitään muuta, kuin että se mitä koet nyt ei mitä suurimmalla todennäköisyydellä ole pysyvää. Joku päivä vielä NAUTIT elämästäsi. Silloin nuo tuntemukset tuntuvat vierailta, käsittämättömiltä. Tiedän, ettei tämä auta paljoa juuri nyt, mutta koita ajatella ISOA KUVAA: Kuinka kauan sinusta on tuntunut tältä? Entä kuinka kauan olet ollut elossa? Muistele lapsuuttasi ja nuoruuttasi; oliko silloin elämässä mieltä, nautitko siitä? Minä veikkaan, että kaikista eletyistä päivistäsi nämä elämänhaluttomat päivät ovat kuitenkin vain murto-osa. Ja jos joskus olet nauttinut elämästä, mikset voisi taas tulevaisuudessakin nauttia?!
Itse olin joitakin vuosia sitten aivan samoissa fiiliksissä. Itkuherkkä, epätoivoinen, passiivinen; en nähnyt missään mieltä enkä saanut mistään nautintoa. - Nyt rakastan elämää. Joka ikinen aamu nautin siitä, että saan kuuman tumman kahvimukillisen eteeni. Joka ikininen päivä nautin siitä, että saan haistaa raitista ulkoilmaa, nähdä meren, halata rakkaimpiani. Iltaisin nautin siitä, että saan vaikkapa lasillisen hyvää punaviiniä ja pari palaa tummaa suklaata. Siis todellakin NAUTIN näistä ihan normaaleista pienistä asioista. Joskus minusta tuntuu, että esimerkiksi hyvä ruoka tuoksuu niin hyvälle, että se on ihan mahdotonta. Tai joku kaunis asia, esine, musiikki tai taideteos on niin kaunis, etten melkein kestä sitä. Vastaleikatun ruohon tuoksu tai sateen ääni. - Nämä ovat "pieniä" asioita, joita pystähdyn nykyään ihmetttelemään ja joista NAUTIN.
Usein mietin, miten onnellinen sitä onkaan, että saa vaan olla elossa ja terveenä ja herätä joka aamu taas haistelemaan, maistelemaan, kuuntelemaan, tuntemaan, jakamaan ja vaalimaan ihan normaaleja asioita, kuten perhettä, ystäviä, ruokaa, juomaa, liikkumista, luontoa, kauniita asioita...
Jos minä olen päässyt pisteestä, jossa itkin tuntitolkulla päivittäin vessan lattialla tai parhaimmillaankin vain passiivisena möllötin ja mietin, ettei missään ole mitään iloa tai mieltä pisteeseen, jossa jokainen aamu tuntuu LAHJALTA, en ymmärrä, mikset sinäkin voisi päästä...Elmässäsi voi olla vielä tulossa aikoja, jolloin rakastat olemassaoloa ja arkea. Se on ihan yhtä todennäköisesti edessä, kuin oli edessä tämä aika, jolloin et osaa nauttia elämästä ja kärsit.
Jotenkin sinun täytyisi nyt vain pystyä luottamaan siihen, että tuo menee ohi. Tietysti hakemaan apua ja pyrkimään muokata arkeasi ja ajatusmaailmaasi sellaiseksi, että voit olla onnellisempi, mutta myös uskomaan siihen, että tuokin on vain yksi vaihe elämässäsi.
JAKSAMISTA ja uskoa. Elämä on mielekästä, kun sen sellaiseksi kokee!
on yksi masennuksen merkki. Ja siihen voi auttaa lääkitys. Kannattaa kertoa tuntemuksista lääkärille.
ihanaa miten empaattisia ihmisiä on olemassa!
Diagnosoin itseni terveeksi siksi, että jaksan tehdä asioita ja olen suurimman osan ajasta ihan iloinen ja tyytyväinenkin. Käyn töissä, tapaan ystäviä, harrastan jne. Osaan siis ottaa itseäni niskasta kiinni, astua ovesta ulos ja olla reipas.
En siis oikein usko, että hakisin ulkopuolista apua. En osaa kuvitella itseäni kertomassa ajatuksistani ja tuntemuksistani tuntemattomalle, en oikeastaan edes tutulle. Näin anonyyminä se jotenkin onnistuu. Olen kyllä aina auliisti ohjaamassa muita terapiaan, jos joku kertoo masennuksesta, parisuhdeongelmista tms...
Olen nykyään kyllä todella itkuherkkä. Saatan itkeä jo Hesaria lukiessani tai vaikka katsoessani simpsoneita telkkarista!!
Lapsuuteni oli oikein mukavaa ja onnellista aikaa, olen muutenkin mielestäni elänyt hyvän elämän. Mutta silti ajattelen, että miksi Miksi pitää elää, kun yhtälailla voisin vain olla elämättä. Etenkin nyt. Olen 29-vuotias, vielä olisi mahdollisesti monta vuosikymmentä edessäpäin. Jotenkin se ajatus ahdistaa. Tätä samaako vain, päivästä toiseen.
Pahoittelen, en osaa nyt pukea ajatuksia sanoiksi.
ap
Itse koin vastaavanlaisia tunteita 28-vuotiaana, juuri eronneena ja lapsettomana. Elämässä ei vaan tuntunut olevan mieltä, vaikka periaatteessa olin tyytyväinen, moni asia oli kohdallaan ja ulkoiset resurssit ihan kunnossa. Jälkikäteen ajjateltuna aika rankkaa oli se, että olin "tuhlannut" monta vuotta seurustelemalla miehen kanssa, joka ei oikeasti halunnut lapsia tai perhettä kanssani, kunhan vain vietti aikaa.
Kohtasin uuden miehen ja sain heti lapsen. Miehen kanssa asiat menivät päin peetä, mutta sain elämääni aivan uuden sisällön. Olen äiti, jolla on tällä kurjalla pallolla tärkeä tehtävä.
Minusta sinun kannattaisi vakavasti harkita lapsentekoa. Et kuulosta omaan korvaani lainkaan masentuneelle, mutta joku kriisi on sinulla on menossa. Lapsi voisi hyvinkin olla vastaus kaikkeen :)