Minkälaisista asioista onnellinen lapsuus koostuu?

Isän ja äidin tasapainoisesta suhteesta (yh:lla eri juttu), omasta fyysisestä ja psyykkisestä tilasta, omien juurien tuntemisesta ja kunnioittamisesta.

Minulla oli onnellinen lapsuus. Onnellisuus koostui tuossa useasta asiasta - mutta ennen kaikkea siitä, että ympärillä oli rakastavia ihmisiä. Oli äiti, isä, sisarukset, kaksi mummoa, pappa ja ukki. Ja lauma tätejä, setiä, eno, serkkuja.



Samaa yritän antaa omille lapsilleni: juuria, syviä juuria =). Läheisiä suhteita serkkuihin, rakkautta roppakaupalla.

Ihana äiti pystyy olemaan läheisessä suhteessa lapsensa kanssa - kestää lapsensa kaikkia tunteita eikä "hylkää" emotionaalisesti hankalasti käyttäytyvää lasta. Hyvä äiti osoittaa hellyyttä ja rakkautta siten, että lapsikin sen ymmärtää - pitää sylissä (jos lapsi viihtyy sylissä), hellittelee ja kertoo rakastavansa - mikä näkyy myös teoissa ja lapsen kunnioittamisessa.



Minusta tällainen on hyvä äiti, lapsella on kokemus hyväksymisestä ja rakkaudesta - sellainen äitiys antaa paljon anteeksi yksittäisille virheille, sillä kukaan ei ole virheetön - virheetöntä esittävä äiti on kamala taakka lapselle, sillä lapsi ei koskaan tunne itseään riittävän hyväksi täydellisen rinnalla. Hyvä äiti uskaltaa myöntää virheensä ja pyytää lapselta anteeksi, jos siihen on aihetta.

Sisarukset ovat varmasti iso syy miksi koin lapsuuteni onnelliseksi.

Mulla on isä ja äiti jotka rakastavat toisiaan ja meitä lapsia.

Asuimme omakotitalossa, lähellä oli koulu ja paljon kavereita, myös iso osa sukulaisista asui lähellä.

Mulla oli läheiset välit sisaruksiin, vanhempiin, isovanhempiin ja serkkuihin, se oli mulle tärkeää.

Tässä joitakin onnellisuuteen vaikuttavia asioita. :)



Ihana äiti on mun mielestäni sellainen joka kuuntelee, osaa auttaa, lohduttaa ja kannustaa, rakastava, vastuuntuntoinen ja aikuinen, eikä vain lapsen kaveri. :)

Älä ota liikaa paineita, anna elämän rullata painollaan.

kun antaa lapsillensa rakkautta, rajoja ja aikaa.



Tärkeää, että lapsi kokee, että häntä rakastetaan, vaikka pahoista teoista rangaistaankin sekä että vanhemmillä on aikaa olla hänen kanssaan eli tehdä yhdessä asioita esim. pienenä leikkiä, lukea, antavat osallistua kotitöihin isompana osallistutaan lapsen harrastuksiin, katotaan yhdessä leffoja, tehdään ruokaa, käydään uimahallissa/rannalla/hiihtämässä/laskettelemassa/pelaamassa jalkapalloa/lätkämatsissa/kirjastossa/teatterissa jne. Se että lasta kuunneellaan ja kunnioitetaan.



Jännä juttu, mutta itse koen myös tosi kivoina muistot serkkujen kanssa vietetyistä kesistä isoäidin luona. Asuimme kerrostalossa kaukana sukulaisita ja tottakai vanhemmat joskus riitelivät, mutta silti koen saaneeni onnellisen lapsuuden.

Lapsuudesta on jäänyt paljon onnellisia muistoja, vaikkei se aina niin onnellista olisi ollutkaan. Muistaa pieniä hetkiä yhdessä perheenä, kuten auringon noustessa kesäaamuna lähettiin reissuun. Tai katsottiin porukalla telkkarista jotain kivaa. Äitinikään ei mikään täydellinen ollut, mutta oli läsnä. Kun olin kipeä äiti luki jotain, vaikka osasin itsekin lukea... Omille lapsille haluan antaa jotain samaa yhdessä oloa perheenä, läsnäoloa. Se tuo turvaa ja lapselle sen tunteen, että hänestä välitetään omana itsenään. Eihän täydellisen onnellista elämää tietenkään voi olla kenelläkään, sillä ikäviäkin asioita elämässä vaan tapahtuu.

Kuralätäköistä,

lumen syömisestä,

sotkusta,

kukkakedoista,

seikkailuista,

leikkisitä vanhemmista,

poutapilvistä ja pääskysistä.



Ei niinkään tiukkapipoisista järjestelmistä ja aikatauluista varsinkaan kesällä.

Antaa lasten olla lapsia. Eikä NHL-tähtiä, hiihtäjälupauksia tai hikipinkoja.

Minusta yksi tärkeä elementti on se, että lapsilla on muitakin läheisiä kuin omat vanhemmat. On tärkeää tuntea kuuluvansa johonkin. Se johonkin voi olla suku, naapurusto tms. On tärkeää saada kuuluvansa yhteisöön, se lisää turvallisuutta ja avoimuutta muita ihmisiä kohtaan.

Anna lapselle tilaa olla oma itsensä, osoita että rakastat häntä, vaikka hän tekisi tyhmästikin. Lapsi ei ikinä ole tyhmä, vaikka hänen tekonsa saattavat olla tyhmiä.

Aseta rajoja. Koita jaksaa kiukuttelua, vaikka omakin pinna saa joskus palaa, ei kukaan ole yli-ihminen.

Pyydä anteeksi, jos itse olet tehnyt väärin. Kannusta ja kehu lasta aina, kun keksit pienenkin aiheen.

Onnellisuus koostuu tavallisesta hyvästä arjesta, jossa tehdään turvallisesti samoja juttuja ja aina joskus jotain kivaa extraa - olipa se retki rannalle tai museoon tai leivontatuokio tai yhteinen elokuvahetki, jossa saa syödä sohvalla (!).

Siis - ihan tavallista elämää. Ole oma itsesi ja noudata lapsenkin kanssa kultaista sääntöä "tee niin kuin itsellesi haluaisit tehtävän". Rajojen asettaminen tietysti huomioiden.

Hyvää elämää!

Itse olisin kaivannut turvallisuutta. Sitä että on se tunne että äidillä ja isällä on homma hanskassa. Ettei lasten päälle vyörytetä aikuisten ongelmia eikä lapsi tunne olevansa vastuussa aikuisten murheista. Ja tunteista pitäisi pystyä puhumaan, ja kaikkien tunteiden pitäisi olla sallittuja. Juuri tuo ettei hylätä henkisesti kiukkuista lasta, vaan pystytään ottamaan myös kiukku ja paha mieli vastaan.

Saitko näistä mitään apua?

Lisääkin saa laittaa

Minua ihan itkettää kun luen näitä teidän juttuja :) Että, ahaa, noinko se siis on. Että tuollainen sen oikean lapsuuden tulee olla. :)





Ap