Lue keskustelun säännöt.
Teille, joiden mielestä kotihoito on aina parasta...
04.03.2009 |
Minulle jäi kotihoidostani kouluikään saakka lähinnä traumoja, joita olen päässyt käsittelemään vasta aikuisiällä. Äitini oli todennäköisesti masentunut, ei juurikaan leikkinyt meidän lasten kanssa tai koskaan antanut meille huomiota, vaan teki kotitöitä koko ajan. Kotimme oli puhdas ja kaunis, pullat ja sämpylät aina leivotut ja kiisselit sekä marjat niihin itse poimittuja.
Päivisin ikävöin leikkikavereita, jotka olivat päivähoidossa. Enimmäkseen leikin sisarukseni kanssa, joka on minua kolme vuotta nuorempi. Salaa olin kateellinen naapurin hoidossa oleville lapsille.
Äitini purki usein kotona pahaa oloaan minuun huutamalla ja haukkumalla minua, joskus myös tukistelemalla.
Kävin kerhoissa ja muskarissa, jossa pelkäsin toisia lapsia. Kouluun menoa jännitin aivan todella paljon, kun en ollut tottunut olemaan isoissa ja meluavissa ryhmissä, vaikka oppilaana pärjäsinkin keskinkertaisesti, ajoittain jopa paremmin.
Lisäksi vanhemmillani oli parisuhdeongelmia, meillä oli taloudellisia huolia ja jouduin usein olemaan sukulaisteni vanhoissa vaatteissa. Muistan talvet, jolloin ei ollut varaa uusiin luistimiin tai suksiin.
Että tällaista "onnellista elämää" voi kotihoidettu saada kokea. Valinta on jokaisen oma, eivätkä kaikki perheet ole todellakaan tällaisia. Silti haluan vain sanoa, että kotihoito ei aina ole paras mahdollinen vaihtoehto!
Kommentit (36)
olette mahdollisesti ujohkoja luonteeltannekin tai ainakin lapsena olleet (ujous ei välttämättä seuraa läpi elämän. Olen siitä varma, koska itse olen siitä esimerkkinä itselleni :-)
Itselläni on neljä lasta ja kaikki kotihoidettuja. Esikoinen 5v, toiseksi vanhin 4v, toiseksi nuorin toisen luokan alkuun ja nuorin 5v asti. Ovat käyneet kanssani perhekerhossa kerran viikossa säännöllisen epäsäännöllisesti, sekä harrastaneet kuka mitäkin noin kerran viikossa. Lisäksi tämä eniten kotona ollut, toiseksi nuorimmaiseni kävi puolipäivä eskarin ennen kouluun menoa.
Joten kaikilla oli enemmän tai vähemmän muita lapsikontakteja kodin ulkopuoleltakin (tottakai myös puistot, kaverivierailut, tapahtumat jne).
Kuinka ollakkaan. Jokainen 3/4 lapsistamme ovat erittäin ulospäinsuuntautuneita. Eivät hetkeäkään aristele mennä esiintymään, kysymään aivan ventovierailta pääseekö esim.jalkapallopeliin tai leikkiin vaikkapa puistossa mukaan jne. Viimeksikin nauroin koulun tapahtumassa, kun pyysivät oppilaita ja vieraita tulemaan karaokea laulamaan ja meidän 2 paikalla ollutta (nuorimmaiset) lähtivät siltä istumalta. Itse eivät pidä "rohkeuttaan" varmastikaan minään, koska tulee heiltä täysin luontaisesti, mutta itse muistaen oman aran lapsuuteni, huomaan ison eron itseni ja lasteni välillä.
Ja tosiaan yksi lapsistamme hieman arempi, vaikka sama kasvatus ja samalla lailla useampi kotonaolovuosi. Ei häntäkään ole koskaan tarvinnut minnekään patistella tai rohkaista, mutta ei kuitenkaan samalla lailla mene tuosta vaan tilanteisiin kuin tilanteisiin. Hänellä taas muita vahvuuksia. Näinhän se menee.
Mutta itse tosiaan kallistuisin ennemminkin väittämään niin, että eniten lapsen persoonallisuudesta kiinni ja kotihoito tai päivähoito voi sitten varmaankin joko hieman vahvistaa tai heikentää tätä luonteenpiirrettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuosta kertomuksen äidistä. Tuntuu, että vaikka kuinka teen, kotitöistä ei tule loppua, ja olen varmaan aika masentunutkin välillä. Lapsuudenkotoa tuli säästäväinen, ahkera malli marjanpoimimisineen ja kasvimaineen ja leipomisineen ja alusta loppuun saakka itse tehtyine ruokineen. Lapsuudenkodissa oli aina puhdasta ja siistiä, ja toki tavaramäärä oli paljon vähäisempi kuin nykylapsiperheissä.
Oma äitini kävi lisäksi tosin töissä, ja opiskelikin useaan otteeseen silti teki nuo kaikki asiat itse, vaikka lapsia oli enemmän. Aikaa tai läsnäoloa lapsille ei kyllä ollut ja tunteista kuulin varmaan aikuisena kolmikymppisenä ensimmäistä kertaa...
En osaa sanoa, olisinko eri ihminen tai masentuneempi, jos olisin ollut kotihoidossa pelkästään.
sitä en ymmärrä, että oma sukupolveni valittaa toisten vanhoista vaatteista. Minulla oli - vaikka olin perheeni vanhin lapsi- aina serkun vanhat vaatteet, ja ei se minua häirinnyt ollenkaan. En miettinyt vaatteitani silloin enkä nytkään. Yhdellä lapsella olleet vaatteet olivat kuin uusia, ja olin niistä aina iloinen. Ei kukaan muukaan tiennyt olivatko ne uusia vai vanhoja, enkä koskaan kertaakaan tähän päivään saakka ole kenenkään kanssa jutustellut, ovatko päälläni olevat vaatteet ehkä jonkun toisen joskus pitämiä. vai eivät. täydellisen yhdentekevää. Minulle on myös täydellisen yhdentekevää, harrastanko toisen vanhoissa vai uusissa, kunhan harrastusvälineet ovat sopivat ja käyttökelpoiset. Ihmettelen, että se huonontaa elämänlaatua ja itkun aihe niin monelle. Koskaan lapsuudessani en muista miettineeni, kulkeeko joku jonkun vanhoissa vai uusissa vaatteissa. tai välineissä.
Uskomatonta, että se niin montaa ihmistä on vaivannut lapsena. Mitä väliä sillä on? Minun elämänlaadulle ei mitään eroa. Parempi elämänlaatu, kun joku on pessyt myrkyt valmiiksi vaatteista pois ja saa itse sisäänajetut.
niin varmaan monilla -ainakin itselläni- on oletuksena, että puhutaan kumpi on parempi jos vanhemmilla on vanhemmuus hallussa ja päiväkodit ovat sellaisia kuin ne nyky-Suomessa yleensä ovat.
Valitettavasti paljon on niitäkin perheitä, joissa päiväkoti on siksi parempi vaihtoehto, että vanhemmuus ei ole hallussa.
Tuosta sosiaalisuudesta yms. Keskusteluissahan mainitaan usein se maaginen 3-v. ikäraja, johon asti kotihoitoa suositellaan. Eli vasta sen jälkeen lapsi alkaa hyötyä enemmän siitä, että saa kavereita, tutustuu uusiin aikuisiin, saa monipuolisempia virikkeitä (askartelua yms.), ja pienempi taas hyötyy enemmän siitä, että saa olla tutun turvallisen aikuisen kanssa. Tässäkin oletuksena itselläni on se, että lapsella on myös sukulaisia, kummeja tms. joita tapaa, käyvät ädin kanssa puistoissa yms.
Ja mainittakoon lopuksi vielä, että olen itse ollut kotihoidossa kouluun asti ja aion laittaa oman lapseni päiväkotiin reilun 2 v. ikäisenä.
En osaa sanoa, olisinko eri ihminen tai masentuneempi, jos olisin ollut kotihoidossa pelkästään.
sitä en ymmärrä, että oma sukupolveni valittaa toisten vanhoista vaatteista. Minulla oli - vaikka olin perheeni vanhin lapsi- aina serkun vanhat vaatteet, ja ei se minua häirinnyt ollenkaan. En miettinyt vaatteitani silloin enkä nytkään. Yhdellä lapsella olleet vaatteet olivat kuin uusia, ja olin niistä aina iloinen. Ei kukaan muukaan tiennyt olivatko ne uusia vai vanhoja, enkä koskaan kertaakaan tähän päivään saakka ole kenenkään kanssa jutustellut, ovatko päälläni olevat vaatteet ehkä jonkun toisen joskus pitämiä. vai eivät. täydellisen yhdentekevää. Minulle on myös täydellisen yhdentekevää, harrastanko toisen vanhoissa vai uusissa, kunhan harrastusvälineet ovat sopivat ja käyttökelpoiset. Ihmettelen, että se huonontaa elämänlaatua ja itkun aihe niin monelle. Koskaan lapsuudessani en muista miettineeni, kulkeeko joku jonkun vanhoissa vai uusissa vaatteissa. tai välineissä.
Uskomatonta, että se niin montaa ihmistä on vaivannut lapsena. Mitä väliä sillä on? Minun elämänlaadulle ei mitään eroa. Parempi elämänlaatu, kun joku on pessyt myrkyt valmiiksi vaatteista pois ja saa itse sisäänajetut.
[/quote]
En ymmärrä miten ap viitsii tuollaista muistella??? Mulle on ollut AIVAN SAMA onko ollut uudet vaatteet tai vanhat tai uudet monot tai vanhat - kunhan ovat sopivat!!! No, joillekin se ulkoinen kultaus on tärkeintä..
Ainiin.. minulla on 3 lasta ja vanhin (4v.) on sanonut ettei halua mennä päiväkotiin.. Ja ollaan melkein joka päivä jossain..
No hyvä että löytyy toinenkin, joka ei ole murehtinut lapsena siitä, ovatko päällä olevat vaatteet toisen vanhoja vai uusia. Olisi ollut totaalisen ikävää, jos olisin leikkimisen, lukemisen, pihalla juoksemisen, koulun kerhojen sijaan joutunut käydä ahtaissa sovituskopeissa ostelemassa vaatteita ja valita otanko tuon vai tuon.
Ah, sain olla lapsi eikä tarvinnut tehdä päätöksiä vaatteistani. Mikä ajansäästö liikkumiselle ja harrastamiselle.
Rahallisista säästöistä puhumattakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö kukaan muu huomaa?
Alottajalla on tarve mollata lapsen kotihoitoa kyseenalasin keinoin.
Mitä tekemistä on kotihoidolla sen kanssa onko perheellä varaa ostaa vaateita, luistimia tai suksia tai onko vanhempien välit hyvät.
Käänteisesti voisi ajatella että jos alottaja olis ollut kunnallisessa hoidossa, hän ei olisi kärsinyt vanhempiensa riitelystä, ei vanhoista vaatteista tai urheiluvälineiden puuttumisesta????
Pikkasen outo juttu.
Miten noi monet alottajan luettelemat asiat v.o.i liittyä toisiinsa? Yritin löytää syy-yhteyttä mutten löytänyt. Mäkö tässä olen idiootti?
siitä ettei hän huomioinut lapsia, siitä että hän oli vihainen ja saattoi reagoida väkivaltaisesti.
Äidin ongelmat taas vuorostaan saattoivat johtua parisuhdeongelmista tai taloudellisesta ongelmista. Tai ehkä hänellä oli perinnöllinen taipumus siihen, niin kuin minun äidilläni.
Mielestäni ei ole mitään outoa siinä, jos ajattelee, ettei hoidossa oleva kärsi ihan niin paljon vanhempiensa ongelmista kuin kotihoidossa oleva. Siis nimen omaan sillähän perustellaan subjektiivisen päivähoidon oikeutusta! Että lapsella on edes yksi lämmin ateria päivässä, hoitajien huomiota ja kaverien seuraa.
Eikö kukaan muu huomaa?
Alottajalla on tarve mollata lapsen kotihoitoa kyseenalasin keinoin.
Mitä tekemistä on kotihoidolla sen kanssa onko perheellä varaa ostaa vaateita, luistimia tai suksia tai onko vanhempien välit hyvät.
Käänteisesti voisi ajatella että jos alottaja olis ollut kunnallisessa hoidossa, hän ei olisi kärsinyt vanhempiensa riitelystä, ei vanhoista vaatteista tai urheiluvälineiden puuttumisesta????
Pikkasen outo juttu.Miten noi monet alottajan luettelemat asiat v.o.i liittyä toisiinsa? Yritin löytää syy-yhteyttä mutten löytänyt. Mäkö tässä olen idiootti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alottajalla on tarve mollata lapsen kotihoitoa kyseenalasin keinoin.
Ei ole missään tapauksessa tarve mollata kotihoitoa, ei millään tavoin. Eikä kotiäitejäkään. Äitini oli ihan hyvä äiti muuten, mutta tunnepuoli jäi syystä, tai toisesta vähäiseksi. Emme ole käyneet keskusteluja aiheesta äitini kanssa, hänen itsensä on vaikea ilmaista tunteitaan. Esimerkiksi itse en muista kuin satunnaisia kertoja hänen pitäneen meitä sylissä.
Jos äitini olisi käynyt töissä, olisi meillä ollut varaa ehkä matkustella vaikka yhdessä silloin tällöin, olisi ollut varaa saada vaatteet, joita ei tarvinnut hävetä. Ruokaa saimme yllinkyllin, eli perusasioista ei kuitenkaan ollut puutetta. Muistan itse nolostelleeni vanhoja luistimiani urheilukentän laidalla, kun toiset vetivät upouusia jalkaan, että omani olivat niin rumat. Ei tällä tietenkään ole merkitystä varmasti kenellekään muulle. En kuullut onneksi kiusausta vaatteistani tai tavaroistani koskaan, itse vain" kärsin". Tämä nyt oli sivuhuomautus, ei mikään pääasiallinen ongelma. Käytän mielelläni itsekin kierrätettyä tavaraa ja kierrätän.
Mielestäni vanhempani jotenkin etääntyivät toisistaan. Ehkä jonkun mielestä niin olisi käynyt muutenkin, mutta kävi se perinteinen: äitini käpertyi kotiin leipomaan niitä piirakoitaan, siivoamaan täydellisesti jokaikisen pinttymän, kun taas isäni kiinnostuksen kohteet suuntautuivat ulos päin. Toki he olisivat voineet selvitä asioista toisellakin tavoin, jos olisivat voineet asioista puhua. Isäni on kiltti ihminen ja olisi varmasti auttanut enemmän kotitöissäkin, jos äiti olisi pyytänyt. Äitini myös halusi tehdä kaiken itse, alusta loppuun asti.
Toki olisin todennäköisesti ujo muutenkin, mutta päivähoito olisi saattanut edesauttaa sopeutumista kouluun. Ja ihan kohtuullisesti olen elämässäni pärjännyt, amk-tutkinto suoritettu, lapsia on itsellänikin ja avioliitto. Sinänsä ei mitään ihmeellistä.
Vanhemuuden puutteesta oli puhetta. Kyllä varmaan ehkä kysymys oli siitäkin, itse yhdistän nämä asiat kuitenkin äitini(?!) masennukseen kotioloissa. Uskon, että hänen kaltaiselleen reippaalle naiselle olisi tehnyt hyvää tavata muitakin aikuisia. Lisäksi asuimme pienellä kylällä, eikä siihen aikaan ollut perhekerhoja tmv. Äidit ulkoilivat pihoilla lastensa kanssa ja joskus kävimme naapurissa kahvilla. Sisarukseni myös ovat aivan tavallisia ihmisiä, toinen heistä valmistui juuri yliopistosta ja toinen töissä.
Tietenkin nämä ovat hyvin monisyisiä juttuja. Minusta taas on outoa, että joku ei ymmärrä, että töissä käymällä saadaan rahaa ja rahalla ostetaan kaupasta. Ja sosiaaliset suhteet ja aikuisten seura auttavat myös joitakin vanhempia jaksamaan paremmin lastensa kanssa. Vanhempiani en voi moittia huonoiksi vanhemmiksi, enkä mielestäni mollata vanhemmuuden puutteesta. He ovat toimineet itse parhaimmalla mahdollisella tavalla, mutta jälkeen päin ajatellen ratkaisut eivät välttämät olleetkaan oikeat. Joskus äitini on harmitellut sitä itsekin, että tuli oltua niin monta vuotta vain kotona. Tarkemmin hän ei ole sitä selittänyt, miksi noin kommentoi. Parisuhdeongelmien katson johtuneen siitä näin rautalangasta väännettynä, että äitini touhuili kotona, isä harrasti ja teki muita juttuja, eikä heillä lopulta ollut mitään yhteistä. Äitini ei huomioinut isääni riittävästi, eikä isäni kiittänyt äitiäni hänen marttyyrimaisista uhrauksista huolimatta.
En halua mollata teitä kotiäidit, enkä kotihoitoa ylipäätänsä. ap
Taidat itse olla laiska ja turhautunut kotiäiti, joka kertoo tarinassa itsestään.
t. spykoanalyytikko
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enkä halua nimitellä ketään millään tavoin, idiootti-sana ei kuulu sanavarastooni. Haluan kysyä vielä, että mitä tarkoitat sillä, että haluan mollata kotihoitoa kyseenalaisin keinoin?
Miksi minä sitten koin jatkuvasti, että muilla on päivähoidossa mukavampaa, kuin minulla kotona? ;) On ohjattua tekemistä, askartelua, uusien asioiden opettelua jne. Siihen aikaan ei ollut muita kerhoja 80-luvun maaseudulla meillä päin, kuin muskari ja srk-kerho. Ja eskarissa sitten toki kävin ja viihdyin kovasti.
Kun menin kouluun äitini meni töihin. ap
Olen ihan samaa mieltä kanssasi. Joissakin tapauksissa päivähoito on lapselle tosiaan parempi. Eihän se perheen ongelmia ratkaise, mutta lapsi saa kuitenkin kokea kodin ulkopuolistakin elämää ja saa enemmän sosiaalisia suhteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taidat itse olla laiska ja turhautunut kotiäiti, joka kertoo tarinassa itsestään.
t. spykoanalyytikko
;)
En ole kotiäiti, enkä ole laiska tai turhautunut. No, joskus saatan laiskotella jos olen väsynyt. Jos olisin sellainen, olisin kyllä uskaltanut tehdä aloituksen aiheesta hieman eritavoin suoraan. Saahan näitä tekstejä täältä jatkuvasti lukea, että äidit ovat väsyneitä jne.
Kun olisi edes käyty joskus jossain, kaupungilla, torilla, tavattu muita ihmisiä jne. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän äiti hoiti meidät kotona siihen asti kun lähdettiin kouluun. Seurakunnan kerhossa kävin ja muistan myös kuinka kovin pelkäsin siellä olla ja miten vaikeaa oli lähtö kouluun. Esikoiseni on ollut alusta asti tosi ujo ja taloudellisista sekä omasta halustani veimme hänet hoitoon hänen ollessa vuoden vanha. Lapsessa tapahtui todella suuri muutos hoidon ansiosta, nykyään hän on edelleenkin jonkin verran ujo, mutta huomattavasti reippaampi ja uskaltaa puhua vieraallekin ihmiselle. Olen ihan varma että jos olisin hänet kotona hoitanut tilanne olisi täysin päinvastainen. Ystävälläni on myös hyvin ujo lapsi, ollut 4 vuotiaaksi asti kotihoidossa ja on edelleen todella ujo, ei suostu edes minulle mitään sanomaan vaikka me ollaan läheisiä ja nähdään usein.
En tahdo lapselleni samanlaista lapsuutta kuin itselläni oli, kärsin tuosta ujoudesta koko peruskoulun ajan.
minulla on myös eräs ystävä, joka on valitellut omaa ujouttaan kotihoidon vuoksi. Samoin serkkuni on todella ujo ja hänen sisarensa. Joo, ehkä meillä on sitten jotain ujousgeenejä ;) Mene ja tiedä, mutta olen havainnut saman monesta perheestä. Ihmiset ovat kyllä nk. hyvin koulutettuja ja muuten ihan hyvin pärjääviä, mukavia ihmisiä, mutta ujoja. Kenties olisivat muutenkin, en tiedä johtuuko siitä vai mistä. ;) ap
..että tämä aihe ei juuri koskaan herätä rakentavaa keskustelua, kun osapuolet vetävät aina herneen nenäänsä kun kokevat että heitä arvostellaan.
AP:n kirjoituksessa ei varmaan ollut tarkoitus mollata kotiäitejä, niin kuin muutamasta vastauksen sävystä voi päätellä. Vaan tarkoitus oli kaiketi kertoa että heillä oli näin, ja kulissit oli jees mutta ilmapiiri kotona oli tunneköyhä. Ei lapsen tarvitse nähdä äidin hakkaamista tai elää alkoholismin kanssa että se aiheuttaa traumoja (esim. tunne siitä että äiti/isä ei rakasta, halua viettää aikaa lapsen kanssa tai kokee olevansa ei-arvostettu, jotenkin huono), joten terapia on varmastikin ihan aiheellinen.