Ystavani soitti minulle asken ja sanoi suoraan etta lapseni tarvitsisi lapsipsykologia.

neljän vanha on vielä niin pieni. Eikä temperamentti ole sairaus, nykyään vaan tuntuu, että äänekkyys ja yltiösosiaalisuus on se normi , jonka mukaan ihmisten kanssakäymistä arvotetaan. Kärjistän, tiedän. Sinuna en olisi huolissani, kerroithan, että lapsesi menee tilanteisiin mukaan ja jälkeenpäin kertoo nauttineensakin. Kaikilla nelivuotiailla ei ole rohkeutta edes lähteä lastentapahtumaan ilman omaa aikuista, eikä tämäkään ole tavatonta tai diagnosoitavaa. Arvelenpa, ettei psykologille usuttavalla ystävälläsi ole koulutusta ko. alueelta...menkää toki keskustelemaan, jos koet sen teitä auttavan, mutta älä ole huolissasi! Hyvää kevättä teille.

ja ulospäinsuuntautuneista lapsista eivät aroista, joten em. lapset saavat enenmmän positiivista huomiota ja siten enemmän itseluottamusta. Eli oravanpyörä ja on valmis. Arat jäävät huomiotta tai saavta negatiivista huomiota ja tulevat entistä aremmiksi. Lapset vaistoavat, että aikuinen pitää heitä omituisena ja vetäytyy yhä enemmän kuoreensa.

joka oli aivan samanlainen kuin lapsesi. Siskoni luokalla oli myös sellainen poika. Muistan, kun äitini sanoi heidän olevan mutisteja (siis jollain tavalla valikoivasti puhumattomia).



Tämä tyttö ei koskaan puhunut mitään. Kaverini jotenkin tutustui häneen ala.asteella, ja kertoi minulle että " "Anna" puhuu joskus, jos ollaan vaikka puskassa leikkimässä, eikä kukaan kuule."



Siskoni luokkatoveri ei myöskään puhunut julkisesti mitään, kotonaan kuulemma jutteli. Ala-asteen viimeisillä luokilla alkoi puhua jonkin verran.



Satuin samaan lukioon tämän lapsuuteni mykän tytön kanssa, ja hän oli aivan kuin kuka tahansa, puhui ja käyttäytyi aivan kuin kaikki muutkin. Muistaakseni tätä mutismia esiintyy joillain lapsilla jossain vaiheessa lapsuutta.

niin suosittelen kirjaa Liisa Keltikangas-Järvinen: Temperamentti - Ihmisen yksilöllisyys.



Tuon kun luin, niin en enää ollut juuri lainkaan huolissani, että oma poikani ei ollut rohkea leikkiin mukaanlähtijä, vaan halusi katsella sivusta, kun muut leikki. Ja kun äidin ymmärrys asiasta lisääntyi kirjan myötä, niin poika sai kaikessa rauhassa seurailla sivusta niin kauan, kunnes oli valmis liittymään mukaan leikkiin. Ja pian pojan seurailuaika lyheni huomattavasti, ja nyt liittyy leikkiin seurattuaan sivusta vain kymmenisen minuuttia.



Mulla tuon kirjan lukeminen rauhoitti mieltä kovasti ja lisäsi ymmärrystä myös muihin lapsiin. Suosittelen.

Vieraassa tilanteessa on hiljainen ja tarkkailee toisten tekemisiä. Pienellä porukalla, tutussa ryhmässä ja kotona on iloinen ja touhukas, mutta just jossain kyläreissulla saattaa jähmettyä mun syliin koko vierailun ajaksi. Hän on sellainen kuin on ja ottaa aikansa päästä sinut tilanteen kanssa. Jälkikäteen on monesti sitä mieltä, että oli toosi hauskaa, vaikka todellisuudessa suurimman osan ajasta on istunut ja katsellut. Samoin on kauhean ylpeä, jos on uskaltanut tehdä jotain tai "minua ei ujostuta enää niin paljoa". Olen itse ekstrovertti tyyppi ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että painostaa ei saa. Olen kertonut lapselle, että "äitiäkin joskus ujostuttaa ja siinä ei ole mitään pahaa". Pahin asia olisi nyt rummuttaa tuosta ongelma. Me olemme erillaisia ja ujoissa ihmisissä on omat positiiviset puolensa. Esimerkiksi meillä tarkkaileva lapsi huomaa toisten ihmisten ajatukset ja tunteet + on äärettömän empaattinen. Olen minäkin empaattinen, mutta välillä en huomaa mitään hössötyksen välissä.

tai aspergerina, kun on niin vetäytyvä.. Näin siis meidän lapsen koulussa:(

Muistan elävästi, kuinka järjettömän vaikeaa mun oli mennä uusiin tilanteisiin tai puhua vieraille ihmisille. Myös mulle tapahtui tuota, että jäin jostain paitsi, kun harkitsin ja harkitsin niin kauan. Olen ihan varmaan seisonut useissa nurkissa mykkänä ja kertonut jälkeenpäin, kuinka kivaa oli. :)



Mun annettiin olla ujo suht rauhassa, vaikka aikuiset kyllä informoivat mua riittävästi, että kyllä sinä olet sitten UJO! :/ Olen aina saanut vanhemmiltani paljon positiviivista palautetta ja hyvän itsetunnon, joka kesti kevyesti kiusaamisyrityksetkin kouluaikoina.



Nykyään olen ihan normaali, kuulemma aika kärkeväkin ihminen, joka menee ja tekee ja antaa kuulua itsestään. Ainoa haittapuoli ujoudestani nykyään on, että se heijastuu yhä luonteeseeni tietynlaisena varautuneisuutena, jota ihmiset pitävät lähes poikkeuksetta ylimielisyytenä! Vain harvat näkevät kaksijakoisen ujo/ulospäinsuuntautunut temperamenttini sellaisena kuin se on, koska se ei sovi ihan perusmuotteihin.

sellaisesta.



Toisekseen ujokin voi olla sosiaalinen - sosiaalisuus on halua olla toisten ihmisten seurassa ja kykyä nauttia toisista ihmisistä. Ujo voi olla siis sosiaalinen, hän on vain hitaasti lämpenevää sorttia. Ujo voi myös olla

hyvinkin taitava sosiaalisesti (tulee ilmi varmaan sitten vanhempana...).

Äärimmäisen ulospäinsuuntautuneet ovat usein niin oman itsensä ja omien tekemistensä ja tunteidensa lumoissa etteivät huomaa ollenkaan muiden reaktioita ja tekevät vääriä tulkintoja. Ujot taas ottavat toiset huomioon ihan luonnostaan. Se on sosiaalista taitavuutta.