Lue keskustelun säännöt.
Ystavani soitti minulle asken ja sanoi suoraan etta lapseni tarvitsisi lapsipsykologia.
23.02.2009 |
Mun yksi kaverini otti ja vei tyttareni oman saman ikaisen tyttarensa kanssa yhteen lastentapahtumaan viime viikolla ja asken soitti ja sanoi etta ethan loukkaannu jos han sanoo ihan suoraan etta mun pitaisi vieda tytto lastenpsykologille.
Tuo mun kaveri oli siis ihan shokissa miten tyttareni oli kayttaytyinyt siella paikassa!
Tytto ei ollut osallistunut mihinkaan eika tietenkaan puhunut sanaakaan. Olen kertonut hanelle siita muttei kai tajunnut MITA se todellakin on, ja nyt sanoi etta ymmartaa mita olen koko ajan tarkoittanut.
Tyttarensakin ihmetteli etta miksi kaveri ei puhu mitaan hanen kanssaan, kun edellisena paivana se tytto oli meilla ja meidan oma lapsi oli kuin papupata. Mutta sellainen han on kotona.
Ma olen ehka turtunut ja tottunut tuohon tyttareni kaytokseen mutta kun han taas naki sen omakohtaisesti niin kuin ensimmaista kertaa kunnolla niin oli ihan ihmeissaan. Tytto oli niin kovin innoissaan menossa tuonne tapahtumaan, on kaynyt siella muutaman kerran ennenkin, mutta viime kerrasta on noin vuosi aikaa. Oli ollut siella ihan jahmettyneena, ei osallistunut mihinkaan, ei halunnut kasvomaalausta, ei leikki millaan, oli ihan hidasliikkeinen, kuin kohmettunut eika puhunut edes pienelle kaverilleen mitaan.
Kotona on taas VALTAVAN puhelias ja touhukas!
Kysyin lapselta oliko kivaa, niin oli kuulemma ollut, kertoili kaikkea. Kysyin miksi ei halunnut ottaa kasvomaalausta (kun sita etukateen niin odotti) tama vastasi etta oli miettinyt sita niin kauan, ottaako vai eiko ota, ettei saanut sanotuksi sitten mitaan ja oli liian myohaista....
Mieheni oli IHAN samanlainen pienena kuulemmma. Mita olette mielta, haenko apua vai annanko olla rauhassa? Tarhassa ovat olleet nyt ihan tyytyvaisia tyton edistykseen, vaikkei siellakaan puhu aikuisille kuin pakolliset, lasten kanssa on puhelias, mutta jos huomaa etta aikuiset kuuntelevat/katsovat, lapsi hiljenee heti. Neuvola on sanonut ettei syyta huoleen.
Kommentit (49)
Soitat, kerrot tilanteen ja sen haitat/ huolesi ja sitten keskustelet ammattilaisen kanssa asiallisesti tilanteesta. Ainoot vaihtoehdot ei ole "et tee mitään" tai "viet suljetulle".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en ainakaan muista etta olsisin ihan noin pienena ollut ujo, mutta siina esi-puberteetti ikaisena olin ihan superujo. Muistan vielakin kun noin 9-10 ihkaisena menin ensimmaista kertaa uuteen kerhoon ja seisoin vaan yhdesa nurkassa ihan hiljaa kunnes tajusin etta olen vaarassa huonessaa - ihan kamalaa!
Sittemmin olen "reipastunut" ts harjoitellut pois ujoudesta ja olen myoskin tyotehtavissa, jotka vaativat esiintymista ja omien nakemysten ja mielipiteiden esittamista.
Siltikin aina valilla se ujous nostaa paataan, mutta olen oppinut elaman sen kanssa :-)
Missas pain te oleilette?
Mutta joo kylla se niin tuntuu olevan jollei aivan sovi tuttuun muottiin niin kylla sitten ihmetellaan sellaista lasta.
Mieheni ei ole huolissaan, koska oli itse samanlainen, ja sanoo vain etta teen karpasesta harkasen. Syksylla olin huolissani mutta nyt kun tarhassa sujuu kohtuullisesti ja opettajat antavat kannustusta ja sanovat etta lapsi pienin askelin kehittyy ja edistyy ja rohkaistuu niin olen ollut ihan tyytyvainen. Mutta nyt tuo ystavani reaktio sai minut eparoimaan. Ei han sita pahalla sanonut, enka tosiaan itsekaan ottanut sita pahalla, kun olen tuota vaihtoehtoa miettinyt itsekin, silloin syksylla.
Nooh, kaikilla muilla lapsilla oli kasvomaalaukset pois tullessa, ja sita omanikin suunnitteli. Ei tuo mikaan maailmanloppu tosiaankaan ole, kunhan laitoin yhtena esimerkkina.
Eika lapsi minusta vaikuta ahdistuneelta, eika todellakaan poissaolevaltakaan noissa tilanteissa. vaan minusta haluaisi palavasti osallistua, muttei vain uskalla! Miettii varmaan paansa puhki miten saisi itsensa rohkaistua!!
ap
Asumme pikkukaupungissa noin 30 mailia Lontoosta. Entapa te?
Ja ystavasi oli varmaan paikallinen?
Niin tuo eka lauseesi on aika osuva! En ole viela paassyt ihan sinuiksi naiden ihmisten kanssa, mutta toisaalta arsyttaa, kun meihin kiinnitetaan kovasti huomiota. Pipot paassa ja kaksostenrattaat, niin heratimme viikonloppuna enemman huomiota kuin avo-Ferrarit! :)
Mutta siis poikani on kanssa kovin ujo ja hiljainen. Tuli vahan paha mieli, kun kuulin, etta tata oli oikein ihmetelty selkani takana :(
9
Niin piti viela sanomani, etta mieheni oli aivan samanlainen lapsena. Tosi arka, eika puhunut mitaan vieraille.
Ja tanaan on Lontoossa pitamassa lehdistolle puhetta, eika kuulemma jannita yhtaan. Eli en ole noista lapsista niin huolidsani :)
9
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus kun huomasin, että joku vieraampi aikuinen oli seurannut esim vapautunutta leikkiäni niin minua alkoi hävettää kovasti sillä olin niin ujo.
En pystynyt lapsuusaikoina ollenkaan leikkimään tai olemaan normaalisti vieraiden aikuisten läsnäollessa, vaikka minulla oli oikein hyvät kotiolot ja perheen kanssa leikin ihan normaalisti ja tuttujen ja kavereideni.
Uskon, että kyllä siitä vapautuu sitten kun sen aika on.
Oma poikani oli ujo pienempänä muttao len todella iloinen, että on reipas ja rauhallinen, muttei ihan niin ujo, koska se häiritsi kai joskus minuas itseänikin ja minulla oli huono itsetunto ujouteni vuoksi.
Teini-iässä kaikki muuttui ja tulin erittäin itsevarmaksi ja avoimemmaksi :)
Veimme hänet perheneuvolaan, omien voimavarojen vähetessä, ja päiväkodin toiveesta. Hän on saanut siellä eräänlaista leikkiterapiaa, ja sitäkautta on edistynyt tuolle tasolle mitä kuvailit oman lapsesi AP! Eli nyt alkaa näyttää siltä että hän ehkä pärjää normaalissa ryhmässä jne. Muitakin tukitoimia on, ja vaihtoehtoja on.
Kannattaa soittaa neuvolaan ja kysyä neuvoa, ei ole kukaan tosiaan heti laittamassa lastasi suljetulle ujouden takia. Jos lapsi viihtyy päiväkodissa ja paikoissa yleensä, ei ole syytä huoleen. Mutta jos päivähoitoon meno on yhtä vastustelua, niin sitten on asia huolestuttava. Ja ujous, arkuus vieraille on ihan okei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hitaasti, mutta kaipaa kuitenkin seuraa ja aktiviteetteja ja nauttii varsinkin toisten lasten seurasta aivan valtavasti. Aikuiset ujostuttavat enemmän kuin lapset. Päiväkodissa hänestä kuitenkin pidetään, sillä siellä kaikki ovat tuttuja, joten hän uskaltaa olla avoin ja puhelias, mutta se ujous kuitenkin estää häntä lähtemästä mukaan pahimpiin riehumisjuttuihin, karkailuyrityksiin yms. töppäyksiin. Neuvolassa suhtautuminen on ollut kaksijakoista. Nykyinen neuvolatäti kuuluu siihen koulukuntaan, joka ymmärtää ujoutta ja arvostaakin lapsessa ehkä enemmän kiltteyttä kuin reippautta, mutta pari vuotta sitten neuvolassa saimme erittäin negatiivista palautetta silloiselta terkkarilta lapsen "yhteistyökyvyttömyydestä". Ei siis ymmärtänyt lapsen ujoutta ja hitaasti lämpiävää luonnetta, vaan kirjoitti oikein neuvolakorttiin, että lapsi (silloin 3-vuotias) on yhteistyökyvytön ja kehittynyt "hitaahkosti", vaikka esim. puhe oli silloin jo täydellistä s- ja r-kirjaimineen. Terkkari ei vaan saanut sitä selville, kun yritti noudattaa tiukkaa minuuttiaikataulua ja saada lapsen puhumaan käskemällä tiukkasävyisesti.
Ja kuten monet muutkin vastaajat, itsekin olen ollut lapsena ujo ja suvussamme on myös aina ollut enemmän ujoja lapsia kuin ulospäänsuuntautuneita hölösuita. Siksi minun on helppoa suhtautua omaan lapseeni ja muihin hiljaisiin lapsiin ja vaikea taas ymmärtää näitä vilkkaita höpöttäjiä, jotka puhuvat kenelle tahansa vastaantulijalle mitä tahansa...
Hyva lukea muiden smanlaisia kokemuksia ja huomata ettei meidan tytteli olekaan ihan outo lintu vaikka silta se aina valilla tuntuu, kun muiden lapset ovat niin ulospain suuntautuvia ja puheliaita.
Meidankin esikoinen on kylla ihan "normaali"lapsi, ei nyt mikaan palattaja ole mutta saa kylla asiansa sanotuksi. Mutta tama kuopus on toista maata!
9, me asutaan noin 60 mailia Lontoosta luoteeseen. Ystavani ei ollut paikallinen eika kylla suomalainenkaan. Mutta on aika suorasanainen ja en tieda pitiko lapseni kaytosta hieman "huonona kaytoksena" koska hanen kulttuurissaan lapset opetetaan kunnioittamaan vanhempia ja kohteliaisuudet kunniaan... ja ei tosiaankaan tajunnut kuinka mykka lapsestani tulee tuollaisissa tilanteissa.
Olen myos aika varma etta lapsestani puhuttiin koulunkin alkaessa vaikka mita, muttei se minua haitannut. Tiedan oman lapseni, ja rakastan hanta sellaisena kuin on, ja ihana onkin ;o) Opettajan sanomisista pahoitin vahan mieleni mutta nyt saa kehuja koko ajan joten "annan anteeksi". Lapseni julistettiin heti selektiiviseksi mykaksi koulussa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eli hitaastilämpenevä temperamentti ei ole sairaus. Meidän hitaastilämpenevä 5v tyttömme kyllä suhtautuu ihmisiin ihan ystävällisesti ja mielenkiinnolla, ujosti hymyillenkin. Silti vastaa alkuun vain nyökkäillen, tai kuiskaa minulle "sano sinä äiti". Mutta ei ole ahdistunut ja hetken houkuttelun jälkeen alkaa vastailla hiljaa. Ei siis käytä valtaa kieltäytymällä puhumisesta, kuten tuossa sairaudessa.
Tutustuttuaan ihmisiin on hyvinkin puhelias ja tulee toimeen kaikkien kanssa, esim. päiväkodissa. Ei pelkää edes isoveljen kavereita ja rajuja leikkejä, jos kaverit ovat tuttuja. Tyttö on vielä hiljaisempi, jos me vanhemmat emme ole paikalla. Lapsenvahdeille (MLL) ei tietääkseni puhu, mutta leikkii ja viihtyy. Itse asiassa on kysellyt milloin meille tulee taas lapsenvahti, kun ne on niin kivoja :-)
Koko ajan tutustumisaika on kuitenkin lyhentynyt, nyt tyttö ehtii jo hyvin leikkiä kyläreissun aikana. Isoveli oli pienenä samanlainen, paitsi ettei ujostellut vieraita lapsia, aikuisia vaan. Hän inhosi konsertteja ja päiväkodin juhlia, joista tyttö taas on aina pitänyt. Tyttö vaati myös päästä balettitunnille (jossa ei tuntenut ketään) ja on viihtynyt siellä hyvin ja odottaa kovasti milloin pääsee esiintymään - siinä kun ei tarvitse puhua. Viittaa ja vastaa kyllä reippaasti balettiopettajalle kun hän kysyy jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puoli vuotta sitten oli ihan hirveän innoissaan menossa joka paikkaan ja puhui monta päivää etukäteen ja sitten kun piti mennä, paniikki iski ja sanaakaan ei tullut ulos. Nyt kun on käynyt esim. muskarissa syksystä lähtien, laulaa ja leikkii mukana innokaasti ja syksyllä ei sanaakaan tullut ulos ja piti koko muskarin ajan minun lahkeestani kiinni. Itse olin ihan samanlainen pienenä. Toinen lapsemme on paljon rohkeampi ja menossa mukaan joka paikkaan, kunnes huomaa että isosisko ujostelee ja alkaa matkimaan tätä.
Uskon että kyse on temperamenttierosta, joka korjaantuu ajan kanssa. Olehuoletta. Lapsesi kuitenkin osaa iloita tapahtumista ja pärjää ihan hyvin koulussa, kyllä se rohkeus sieltä joskus tulee!
Terv. äiti joka rohkaistui 20 vuoden paremmalla puolen
Mun mielestä häntä voisi sitten vähän enemmän koettaa tukea noissa hankalissa tilanteissa, mutta todennäköisesti ikä tekee tehtävänsä. Varsinkin jos ei tyttöä kovasti moiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on hänen tempperamenttinsa. Hänessä ei ole mitään vikaa. Oma tyttäreni on samanlainen. Ujolle lapselle täytyy antaa aikaa totutella uuteen paikkaan ja tilanteeseen. Hän lähtee mukaan toimintaan, kun on valmis. Mielestäni kaverisi voisi mennä psykologille juttelemaan siitä miten erilaisia me ihmiset olemme keskenämme. Se voisi olla kaverillesi avartavaa.
Selektiivinen tarkoittaa valikoivaa ja mutismi puhumattomuutta.
Lapsi siis puhuu vain valikoidusti vieraille ihmisille.
Googleta, niin löydät lisää tietoa!
Minulla on 5 v. poika jolla on lievä selektiivinen mutismi, ja
hän kuulostaa hyvin samanlaiselta kuin sinun lapsesi.
Neuvolan 5 v. tarkastuksen jälkeen hänet lähetettiin lapsipsykologille
ja kävimme tämän jälkeen myös kerran perheneuvolassa.
Nyt kuitenkin tilanne on meille vanhemmille selvä, joten
osaamme tukea lasta, jos hän tukea tarvitsee. Mutismista
tiedetään melko vähän, joten vanhemmat ovat usein
lapsensa parhaat tuntijat ja tukijat.
Olen myos aika varma etta lapsestani puhuttiin koulunkin alkaessa vaikka mita, muttei se minua haitannut. Tiedan oman lapseni, ja rakastan hanta sellaisena kuin on, ja ihana onkin ;o) Opettajan sanomisista pahoitin vahan mieleni mutta nyt saa kehuja koko ajan joten "annan anteeksi". Lapseni julistettiin heti selektiiviseksi mykaksi koulussa.
ap
Meidänkin poika on hiukan ap:n kuvaileman lapsen kaltainen. Kotona kyllä riehataan ja näytetään luovaa puolta mutta kodin ulkopuolella käytös muuttuu.
Tämä on varmasti pitkälti temperamenttikysymys enkä nyt jaksa uskoa että psykologia tarvitaan. Minua ainakin helpotti tuon artikkelin lukeminen, tajusin että meidänkin lapsi on todella herkkä vaikka hänellä on myös se toinen riehakas puolensa. Yritän tukea lasta mahdollisimman hyvin, hyväksymällä hänet sellaisena kuin hän on. Mutta myös kannustan ja kehun.
Me asumme myös ulkomailla ja täällä vaikuttaisi olevan hyve olla oikein ekstrovertti, ulospäinsuuntautunut luonnonlapsi. Minä yritän pitää huolen siitä, että meidän lapsi saa olla ujo ja hiljainen enkä yritä patistaa häntä olemaan jotain mitä hän ei ole / halua olla. Toki välillä harmittaa lapsen puolesta, kun tuntuu että hän jäisi joskus jostain paitsi. Nyt esim. täällä oli karnevaalit ja meidän lapsi ei halunnut pukeutua miksikään. Mutta en sitten lähtenyt pakottamaan, vaikka tiedän että hän oli suurinpiirtein ainoa koulussa joka ei ollut naamiaisasussa. Hiljaisesti toivon että tämä tietty itsepäisyyskin kääntyy jossain vaiheessa hänellä vahvuudeksi ja hänestä tulee itseensä luottava ja omanarvonsa tunteva ihminen.
Selektiivisessa mutismissa on nimenomaan kyse lapsen
temperementista. Lapsi on usein ujo ja hitaasti lämpiävä.
Silti hän ei tosiaan ole ahdistunut tai peloissaan vieraiden seurassa,
vaan hän vain seurailee kiinnostuneena tilannetta sivummalta.
Lapsen puhumattomuus ei tosiaankaan ole "vallan käyttöä" tuossa
mielessä. Vaikka lapsi saattaa päättää olla puhumatta tietylle, vieraalle
ihmiselle, niin lapsen päätös ei välttämättä ole tietoinen.
Tila ei myöskään välttämättä ole pysyvä, vaan se voi muuttua lapsen oppiessa
tuntemaan vieraita ihmisiä, luottamaan heihin, sekä luonnollisesti myös
lapsen kasvaessa, kehittyessä ja positiivisten kokemuksien karttuessa.
Mutismista ei voi opettaa eroon, mutta lasta voi tukea ja kannustaa
olemaan rohkeasti sellainen kuin hän on.
eli hitaastilämpenevä temperamentti ei ole sairaus. Meidän hitaastilämpenevä 5v tyttömme kyllä suhtautuu ihmisiin ihan ystävällisesti ja mielenkiinnolla, ujosti hymyillenkin. Silti vastaa alkuun vain nyökkäillen, tai kuiskaa minulle "sano sinä äiti". Mutta ei ole ahdistunut ja hetken houkuttelun jälkeen alkaa vastailla hiljaa. Ei siis käytä valtaa kieltäytymällä puhumisesta, kuten tuossa sairaudessa.
Tutustuttuaan ihmisiin on hyvinkin puhelias ja tulee toimeen kaikkien kanssa, esim. päiväkodissa. Ei pelkää edes isoveljen kavereita ja rajuja leikkejä, jos kaverit ovat tuttuja. Tyttö on vielä hiljaisempi, jos me vanhemmat emme ole paikalla. Lapsenvahdeille (MLL) ei tietääkseni puhu, mutta leikkii ja viihtyy. Itse asiassa on kysellyt milloin meille tulee taas lapsenvahti, kun ne on niin kivoja :-)
Olin itse tavattoman ujo lapsena. Lähinnä seurailin tilanteita sivusta. Joskus joku erehtyi luulemaan jopa nirppanokkaiseksikin, kun ei kelpaa...
Totuus oli vaan se, että olin vaan ujo.
Aikuisena olen varsinainen lörpöttelijä, osallistun ja vedän itsekkin kaikenlaisia juttuja.
Kolmesta tyttärestäni yksi on todella ujo. On aina ollut sivusta seuraaja ja mieluiten seuraa siellä jossakin isän lahkeen kohdilla.
Eskarin ja koulun myötä on vähän rohkaistunut, mutta vaatii edelleen tutustumisen tilanteisiin, ennen kuin uskaltaa.
Ekalla luultiin alussa että hän ei ymmärrä kysymyksiä, kyse oli siitä että hänet laitettiin vieraan aikuisen tenttiin ja hän jännitti niin kovasti että ei saanut sanaa suustaan. Tällainen lapsi vaatii vaan kovasti rohkaisua, itsetuntoa, vaikka jostakin harrastuksesta, jossa saa tuntea että onoma juttu ja jonka osaa.
Jotakin harrastusta susoin siksikin, että pääsee vähän kokeilemaan omia siipiä ja siitä saa positiivista minäkuvaa: ) En usko että lapsessasi on mitään vikaa, enkä oikein ymmärrä miten ystäväsi noin tilanteen on ottanut.
Olen ohjannut myös lasten kerhoja ja melkeinpä poikkeuksetta siellä on lapsi joka ei ihan heti lämpene kaikelle, vaan saattaa muutamankin kerran katsella vaan, ennne kuin osallistuu. Tällaisissa lapsissa on se etu kerhotädillekkin, että tulee mietittyä että ohjaankos tätä nyt jotenkin huonosti kun tuo pikkuTiina ei osallistu: ) Ehkäpä ystäväsi loukkaantui? hän näki vaivan ottaaksesi lapsen mukaan ja lapsi ei sitten hihkunutkaan ilosta?
Ei varmaan mitään ihmeellistä. Ehkä se vaan on ujo? Niikun muiden seurassa ei kotona
Tarvitsee paljon kannustusta ja KEHUJA. Varmaan niitä jo jaatkin, eikä se lapsi siitä muutu hetkessä. Mutta kun saa tarpeeksi tukea tekemisiinsä aina vaan ja jatkuvasti, niin vuosi vuodelta pystyy tulemaan ulos kuorestaan.
Olen ollut samanlainen ja muistan, että se tunne miksi en tehnyt/osallistunut mihinkään oli häpeä. En tiedä miksi, koska minulla on ollut todella hyvä lapsuudenkoti. Edelleen tuo tunne seuraa minua, mutta hyväksyntä ja onnistumiset auttavat pääsemään sen yli.