Uusioperhe, ei yhteistä aikaa, onko suhteella mahdollisuus?

Silloin kun meillä ei ollut lapsia, oltiin nuoria ja vastuuttomia.



Kyllä teilläkin se aika on ollut silloin nuorempana. Ja sitten ootte tehneet lapset ja se aika on silloin auttamattomasti ohi.



Totta kai meillä jokaisella tulee joskus mieleen, että olisi kiva olla vielä nuori ja tehdä niitä juttuja mitä silloin tehtiin. Mutta ei me muutkaan kuitenkaan oikeesti vaihdettais tätä lapsiperhe-elämää mihinkään ikuiseen nuoruuteen ja vapauteen.



Mutta miten ihmeessä sinä kuvittelet, että hankittuasi lapsia voisit vielä elää ilman vastuuta ja vapaana kuin teinilapsi. Miksi haaveilet sellaisesta, mitä ei kerta kaikkiaan ole saatavissa. Mitäpä jos miettisit ihan kunnolla, että kuka sinä olet, mitä sinun elämäsi on, ja mitkä ovat sen realiteetit. Kyllä meidän jokaisen on elettävä sitä elämää mikä meille on annettu. Jos kuka vain haikailee jonkin sellaisen perään mikä on mahdotonta, niin eihän siitä kasva kuin katkeruutta ja pettymystä



Uusperhe tarkoittaa uusperhettä. Se ei tarkoita sitä, että elämä päättyy ja sitten aloitetaan puhtaalta pöydältä koko elämä alusta. Se ei tarkoita, että edellisen liiton kokemukset pyyhkiytyvät pois ja aloitetaan uusi suhde aivan kuin oltaisiin taas kaksikymppisiä nuoria. Uusperhe tarkoittaa sitä, että edellisten liittojen painolastit on jossain määrin mukana ja se on hyväksyttävä. Niitä vanhempia on maailmassa ihan riittävästi, jotka käytännöllisesti katsoen hylkäävät edellisen liiton lapsensa ja aloittavat uuden perheen kanssa elämän alusta. Teillä ei toki ole sellaisesta nyt kysymys, mutta äärimmilleen vietynä tuo ajatusketju johti jo siihenkin!

Ehkä alkuperäinen pointti oli se että olis kiva jos meilläkin olis esim joka toinen vkl aikaa uudelle parisuhteellemme kuten niin monella muullakin uusperheeläisellä. Mutta sorry jos siitä haaveilin. teitä "puukottajia" täällä riittää. Lömmin kiitos teille jotka vastsitte itse asiaan ja kerroitte omia kokemuksia. Jos olisin hakenut ja kaivannut syyllistämistä, olisin osannut sitä erikseen pyytää!

Tää palsta nyt vaan sattuu olemaan aihe vapaa, eikä sulla siten ole mahdollisuutta rajoittaa vastaajia vain niihin mitä haluat.



Jos oot loukkaantumisherkkä, niin kannattaa muotoilla aloitusviestit tarkoin, ettei niissä turhaan provosoi vastaamaan siihen mitä et halua kuulla.



Koita jaksaa!

Eihän vanhemmilla perhemuodosta riippumatta ole kahdenkeskistä aikaa, jollei sitä erikseen järjestä. Sinä asut säännöllisesti lastesi kanssa, voisit palkata hoitajan joskus tai pyytää ystävää apuun illaksi vaikka kerrallaan. Ei uusioperhe tarkoita ns. uutta ja vapaata elämää.

Jos sun lapset on poissa "vaan" joka toinen viikonloppu, niin eiköhän sitä parisuhdeaikaa olis järkevämpää hommata siten, että sinä järkkäät lapsillesi lapsenvahdin silloin tällöin arki-iltana. Eikä niin, että se sun mies, joka näkee lapsiaan muutenkin paljon vähemmän kuin sinä omiasi, koettaa järkätä ne lapset pois teidän parisuhdeajaksi...



Ja joo, arki-ilta ei tietysti ole viikonloppu, mutta kyllä siinäkin ehtii jotain kivaa tehdä, jos suoraan töiden jälkeen näkee ilman lapsia. Tai ottakaa kumpikin vuosilomapäivä keskelle viikkoa, kun sunkin lapsi on koulussa/tarhassa. Onhan noita vaihtoehtoja. Mutta jos vaan keskittyy siihen yhteen "voi kunpa miehenkin lapset olis viikonloppuja poissa, niin oispa ihanaa".



Neuvo - älkää hommatko yhteisiä lapsia. Sulla hädin tuskin riittää paukut tähän nykyiseen kuvioon, älä hommaa lisälapsia. Vaikka kuinka ois ihanaa ja vauvakuume ja yhteinen lapsi sinetöisi suhteen. Oikeasti - lapset on ne, jotka sitten maksavat laskun "teidän onnesta".

Menee ehkä nyt vähän sivuun, mutta jotenkin tästä(kin) ketjusta tulee sellainen olo, että ihmiset eivät voi myöntää elämään kuuluvan monenlaista kipuilua, tai jos kuuluukin, niin ainakaan sen ääneen lausumista ei katsota hyvällä. Isketään puukkoa tyyliin mitäs läksit ja kasva aikuiseksi tms. yhtä rakentavaa. Kuka siitä hyötyy? Ikäänkuin lapsia saaneena aikuisena ei saisi joskus tuntea ap:n kaltaisia tunteita/ajatuksia, ikävöidä omaa aikaa, puolison kanssa kahden vietettävää aikaa tms. Ikäänkuin sen myöntäminen, että joskus oma elämä ottaa päähän, olisi jotenkin väärin ja tuomittavaa. Tämä sama lyömismentaliteetti toistuu keskustelupalstoilla valitettavan usein. Se, että harvoin syntyy oikeaa keskustelua on jotenkin harmi. Jaettavia epätäydellisyyden kokemuksia kun taatusti löytyy myös näiden mustavalkoisten oppiäitienkin kirjoitusten takaa.

Minulla on 2 lasta ja kummatkin eri miehille. Olen saanut järjestettyä asiat niin, että kummatkin ovat samana viikonloppuna isillään.

Nyt sitten kaupungin sosiaalitoimisto on ehdottanut, että voisin viedä lapset lastenkotiin (tukiperheitä ei saa) näinä muina viikonloppuina.



Odotamme yhteistä lasta ja haluamme nauttia hänestä rauhassa, joten viikonloput haluan rauhoittaa edellisiltä lapsilta. Miehellä on 1 tyttö, mutta onneksi se asuu niin kaukana, että käy vain kesälomien aikana.

ap;n ongelma on ihan helposti ymmärrettävä ja hyväksyttävä. Ei lasten saaminen, eroaminen, uusperhe eikä mikään muukaan tarkoita sitä että aikuisen elämä ja tarpeet siihen päättyisivät. Lapsetkin voivat paremmin kun aikuisilla on myös sitä omaa elämää. ja sitä tässä ap käsittääkseni toivoo. Ei mitenkään kohtuutonta vaan suorastaan tervettä.

Oliskohan niin että se iehen exä on tehnyt hyvän diilin ehkäistä miehen uudet ihmissuhteet. Mutta miksei mieskin voi hankkia lapsenhoitajaa- voivathan äiditkin? Ei ne lapset siitä rikki mene ja rakastunut isi voi olla lastenkin kannalta hyvä juttu. Ei missään ole semmoista lakia että ero-vanhemmilla ei ole oikeutta lastenhoitajaan. Mun mielestä on erittäin kohtuullista vaikka kerran kuussa laittaa lapset- oli kumman tahansa hoitoon ja nauttia yhteisestä elämästä. niin tehdään normaalissa ydinperheessäkin rakkauden hoitamisen vuoksi.

Ja superäideille tiedoksi- juuri tapasin kaikensa lapsen eteen uhranneen superäitisukulaisen lapsukaisen ja kyllä oli niin avuton ja erikoinen kaveri että huhhuh- taas kerran vakuutuin siitä että hiukan tervettä itsekkyyttä ja omien tarpeiden ajattelua on todellakin se lapsen etu. ja näkeehän sen jo tästä ketjustakin; superäidin kohtalona on katkera, agressiivinen tulevaisuus.

kahdenkeskistä aikaa, ihan kuten vanhemmat tarvitsevat ydinperheessäkin jos meinaavat parisuhdettaan hoitaa! Koettakaa järjestää sellaista aikaa jollain keinolla. Se on kaikissa parisuhteissa tärkeää.

Ydinperheessä on saatu olla kahdestaan useimmiten VUOSIA ennen lasten syntymää. Uusperheessä lapset ovat siinä jo, ja toiselle ne eivät ole edes omia. Kaikki ne, jotka väittävät, että tilanne on ihan sama kaikissa lapsiperheissä, eivät ymmärrä, mitä puhuvat. Uusperheen haasteet ovat täysin eri planeetalta.

rakkauden rakentamiseen:)

niin aina olisivat lapsenvahdin hoivissa, eivätkä näkisi isiä koskaan.



Ongelman ap.lla näkyy olevan miehen lapset, ei omat.



Älkää nyt ainakaan vääntäkö tähän suhteeseen sitä omaa rakkausrusinaa enää. Minne sen työntäisitte, että saisitte sitä lapsivapaata aikaa.

että uusperheessä eläminen on haasteellista.



Siksi kannattaa miettiä sataan ja kahteen sataan kertaan ennen kuin eroaa ja lähtee tuohon ihan vapaaehtoisesti.

Ydinperheessä on saatu olla kahdestaan useimmiten VUOSIA ennen lasten syntymää. Uusperheessä lapset ovat siinä jo, ja toiselle ne eivät ole edes omia. Kaikki ne, jotka väittävät, että tilanne on ihan sama kaikissa lapsiperheissä, eivät ymmärrä, mitä puhuvat. Uusperheen haasteet ovat täysin eri planeetalta.

Siihen voi vain todeta, että se (eka ja toivottavasti ainoa) perhe kannattaisi perustaa sillä ajatuksella, että se on tässä ja nyt - loppuelämän. Nykyisin lapsia väsätään liian helposti hempulisuhteisiin :(

Jos kuitenkin eroon päätyy ja aikanaan on uudessa suhteessa, niin pitää tiedostaa, että se mahdollinen tuleva uusperhe on vielä vaikeampi saada toimimaan kuin ydinperhe - ja se vaatii paljon enemmän joustamista.

Ja muistaa vielä sekin, että jos se aikuisille on vaikeaa ja raskasta, niin yleensä se on lapsille vielä raskaampaa ja vaikeampaa. Ja minusta on väärin milloinkaan ajatella niitä lapsia (kumman tahansa) taakkana tai esteenä. Ne lapset on jo siinä kärsijöitä muutenkin ja joutuvat sopeutumaan näihin uusperhekuvioihin ihan aikuisten virheiden vuoksi.

Kukakohan sitä eroaa ihan vain päästäkseen uusperheen haasteita kohtaamaan?



Ja onko eronneena kieltäydyttävä uudesta suhteesta, jos siitä sitten seuraisi uusperhe?



Ja entä jos on vaikka miettinyt kaksikin sataa kertaa kaksi, sekä eroamista että uuteen suhteeseen vapaaehtoisesti ryhtymistä ja sitten törmää vaikeisiin asioihin? Voisiko silloin kysyä muilta saman kokeneilta neuvoa ilman pelkoa siitä, että saa vain tuomioita tai "minähän sanoin sinulle ettei kannata" -soopaa niskaansa?