Uusioperhe, ei yhteistä aikaa, onko suhteella mahdollisuus?

ei oikeastaan vielä uusioperhe koska molemmilla on omat kodit mutta seurusteltu tiivisti vuosi ja koko ajan ollaan joko meillä tai heillä. Nyt tutuis kuitenkin olevan jotenkin vaikea vaihe ja olen katkera siitä ettei meillä mole yhteistä aikaa kuin tosi harvoin ja aina pitää oikein suunnittelemalla suunnitella ja muita ihmisiä vaivata. Koen vaativani paljon ja pyytäväni mahdottomia kun toivon kahdenkeskistä aikaa ja nimen omaan aikaa, ei iltoja kun lapset nukkuu vaikka sekin on ok. Kahdenkeskeisiä aamuja jne. Aikaa jolloijn olisi ollut säännöllisesti yhteistä aikaa ei ole koko vuonna ollut. Minulla lapsi joka toinen vkl isällä, hänellä lapset joka vkl. joten hänen lapset vkloppuisin, minun arkena.



Tuntuu että suhteen "Kehitys" on loppunut... On tosi raskas ja surullinen olo.

Kertokaa omia kokemuksia.

siihen on totuttava tai sitten erottava

Sellaista se uusperheiden elämä on..on meidän ja teidän ja ties kenen lapset,jotka seilaavat edestakaisin eri kodeissa :(

tai on samassa tilanteessa. Tiesin kyllä että näitä "Ähäkutti, mitäs läksit" -viestejä tulee riittämiin.

"reviirinsä" ilman että joutuvat käymään reviiritaisteluja "vieraiden" (vaikka tuntisivatkin toisensa) kanssa. Kysehän on teidän aikuisten välisestä suhteesta, miksi sotkea siihen lapset ja kaikki? Nauttikaa niistä hetkistä täysillä kun tapaatte, panostakaa niihin.

ja mitä meinaat sillä että nauttikaa niistä hetkistä täysillä kun tapaatte, panostakaa niihin. Mehän ei tavata koskaan kahden.... eikä siihne ole mahdollisuutta... Ja miksi edes tapailla jos päämääränä ei sitten joskus ole yhteinen uusi perhe?

rakkaussuhteesta, että sen takia olette tapailleet toisianne. Miksi rakkaussuhteen päämääränä pitäisi olla yhteinen uusi perhe, jos kummallakin on ennestään entinen vanha perhe tai osa siitä? Järjestäkää lapsenvahti, niin saatte olla kahdestaan, se on vain järjestelykysymys, jos tahtoa ja halua riittää.

Uusperhe täälläkin ja parisuhdeaikaa vain ne illat, jolloin molemmat jo väsyneitä. Tiedän, että se todella vaikuttaa suhteeseen eikä kovin positiivisella tavalla. Uusperheessä lisäksi monet suhteen normaalit vaiheet tulevat paljon aikaisemmin kuin kahdenkeskisessä parisuhteessa ja se on haasteellista, noin niinkuin kevyesti ilmaistuna... Puhumattakaan uusperheen omista erityispiirteistä. Suhde myös helposti jää paikoilleen kun lapsiarki vyöryy ylitse ennen aikojaan, eikä pääse kehittymään omalla painollaan kuten lapseton suhde. Meillä isovanhempia ei ole ja ystävistä ei toistaiseksi ole ollut apua. Itse en ole ongelmaan vielä keksinyt ratkaisua. Toivon, että jossain vaiheessa saisimme lastenhoitoapua ja että suheemme ei ennen sitä täysin näivettyisi hoitamattomuuteen. Voimia!

en ymmärrä mikä ongelma.

kun lapset on, oma aika on kortilla. Ei meilläkään ole omaa aikaa miehen kanssa vaikka on "vain" kaksi omaa lasta. EI ole omia aamuja kahdestaan tms. parisuhdeaikaa, joskus saadaa 500 km:n päässä asuvat isovanhemmat apuun, silloin saadaa olla hetki kahdestaan.



Kun lapset sopivan ikäisiä, sopikaa vaikka, että pääsevät mummolaan yökylään, saatte omaa aikaa,

Ikävän vihamielistä kommentointia täysin asialliseen avaukseen. Oletan, että on aika yleinen murhe ihan kaikenlaisissa lapsiperheissä tuo parisuhteen oman ajan puute.



Ap:lle, voisiko vkonloppujärjestelyihin mitenkään vaikuttaa vai ovatko kiveen kirjoitetut...?

tiedän että meitä on monta saman "Ongelman" kanssa ja tuntuu oleva niin että nämä nk.oikeat perheet ja ihmiset jotka eivät ole samaa kokeneet ovat parhaimpia kommentoijia. Sinua kuitenkin haluan kiittää vastauksestasi vaikka siinä ei ihmelääkettä ollutkaan. Koetko sinä "haluavasi" lapsellisen paljon ja kohtuuttomia asioita halutessasi yhteistä aikaa? Haluan sitä mutta samalla syyllistän itseäni siitä haluamisesta. Olisi ihan älyttömän hienoa kun lapset olisi etävanhemmillaan vaikka edes kerran kahdessa kk yhtä aikaa, jolloin meillä olisi aikaa ja aina tietäisi että tulevaisuudessa on se aika mitä odottaa ja suunnitella. Uskon että arkikin olisi entistä parempaa. Mies on älyttömä rakas, ihana ja huomaavainen. Hyvä isä lapsille ja hyvä myös minulle kaikin puolin. Väkisinkin tuntuu tulevan tyhmä ajatus mieleen ettei "sellaine onni kuulu minulle" :) Siinä taas arvostlijoille aineksia :)

Koen että meillä on tultu siihen pisteeseen nyt että suhde on jäänyt "paikoilleen". Ja se ahdistaa minua. Jäänpä odottelemaan taas iltaa kun lapset nukkuu ja itse ollaan väsyneinä sohvan nurkassa.. Mietin pitäisikö tänään sulkea tv ja yrittää jaksaa nauttia yhteisestä ajasta... kun ei vaan tiedä enää mistä sit aloittaisi ja mitä tekisi..

Vkl tapaamiset on nk. kiveen kirjoitetut eli sieltä suunnalta ei "apua" saa. Totta on että ydinperheissä on sama "ongelma", sillä erotuksella että teillä ON JOSKUS OLLUT se aika. Meillä ei ja siksi kaipuu siihen on kova!

että kyllä se uusperhe kuvio vapaiden ansiosta helpompaa on! Lapset ovat edes joskus viikonlopun etävanhemmalla. Ydinperhe aikana ei sellasta paikkaa ollut, mihin olisivat menneet.



Mutta se on sellaista, kun perheellisiä ollaan, ei enää ne omat halut ja tarpeet ole etusijalla.

kun meillä ei kyseisiä "vapaita" ole. Eikä ole koskaan ollut aikaa ilman lapsia. ja tiedän, itse on tähän tultu, ja tätä haluttu mutta halusinkin kysyä mitä muut ovat tilanteessa tehneet, miten se kokeneet, millaisia tunteita herännyt, onko keksineet jotain "juttua" parisuhteelle tms.

Tuo nyt vain on sitä tavallista lapsiperheen arkea! Uusperhe tai ei, niin samat ne on ongelmat ydinperheen vanhemmillakin: Silloin kun lapset olivat pieniä, niin oli melkein turhaa haaveillakaan yhteisistä aamuista tai viikonlopuista (silloin ei ollut edes rahaa palkata hoitajaa). Nykyisin lapset ovat jo isompia ja yhteistä aikaa alkaa löytyä jo liiankin kanssa. Tuntuu hienolta ajatella, ettemme antaneet tuon uuvuttavan pikkulapsivaiheen hajottaa avioliittoamme.

Minä keksin suorastaan "lapsellisia" karkaussuunnitelmia välillä kun oikein ottaa pattiin :) Ja seuraavaan hengenvetoon soimaan itseäni, että itsepä olen tähän tilanteeseen halunnut, että ei saisi uikuttaa... tyyliin "ensin ne siihen hinkuu, sitten ne siinä vinkuu" eli tuttua on! Koetan myös olla katkeroitumatta, kun kuuntelen muiden vievän lapsiaan mummolaan tai kummilaan helposti ja tuosta vaan. Yritän jaksaa sillä ajatuksella, että tämä ei ole ikuista, lapset kasvavat ja jossain vaiheessa sitä omaa aikaa taas saa. (Ja tiedän, että ei auta yhtään, eikä edes itseäni naurata...) Silti pelottaa, että liian nopeatempoisesti rakentunut suhde ei kestä tätä painolastia sinne helpotukseen asti. Vaikka ei kai kestä ne perinteisestikään aloitetut kovinkaan paljon paremmin...



Odotellessa on pakko tarttua pieniin mahdollisuuksiin. TV on pahin tuholainen ja varsin salakavala toimissaan. Sen kanssa kannattaa olla tarkkana. Yhteiset iltapalat lasten mentyä nukkumaan auttavat paljon paremmin. Niinkin hölmöltä kuulostava kuin lautapeli teekuppien/viinilasien kanssa on sekin joskus osoittautunut lähentäväksi puuhaksi ainakin enemmän kuin satunnainen urahtelu sohvan uumenista toisen istuessa tietokoneella ja toisen tuijottaessa tv-ruutua.



Jaksetaan!

Onko ystävät ja sukulaiset kartoitettu? Palkattu hoitaja? Tai jos ei muuten onnistu, niin etsikää kohtalotovereita ja järjestäkää hoitorinki, kunnon vaihtotalousmalliin. [Joo, sellaista ei varmaan ole totuttu tekemään, mutta joku kun alottaa niin siitä voisi tulla trendi..]

Ainakin joku kokee ja ajattelee samoin ja soimaa itseään samoista asoista. Eikä minusta lautapelit ja teekupit kuulosta hölmöltä. Kaikki ne kuulostaa mahdollisuuksilta. kaikki uhmäiät, hiukan toisistaan poikkeavat kasvatusmallit yms. asettaa paineita suhteelle. Onneksi juuri hetki sitten tapahtunut halaus riitti taas ainakin hetkeksi antamaan uskoa tulevaan. Mies on niin hyvä ja rakas että tämän yhteisen eteen olen kyllä valmis kaiken kokemaan.

vuodesta 1995 alkaen. Minulla oli jo valmiiksi kaksi lasta edellisestä liitosta, miehellä ei lapsia ennestään. Entinen mieheni otti lapsia todella harvoin luokseen eli meilläkään ei ollut ns. kahdenkeskistä aikaa oikeastaan ollenkaan. Mutta enpä osanut sellaista edes kaivata. Yhteinen lapsi uuteen liittoon syntyi 1997 ja seuraava 2004.



Hyvin on liitto kestänyt ja voinut ilman kahdenkeskisiä aamuja ja iltoja saatikka lomia. Perhe-elämä nyt on tällasta, että porukkaa pyörii ympärillä. Suhdetta hoidetaan siinä arjen ympyröissä :) Jos olisin jotain muuta halunnut, niin olisin jättänyt lapset hankkimatta.