kuinka moni teistä on kiljunut tuskasta synnytyksessä?

Kokeilkaapa..Ponnistakaa suu kiinni, hengittämättä. Sen jälkeen samalla täysillä huutaen....Onhan tuo nyt päivän selvä asia.

Mulla kesi ekan ponnistus (jossa huusin) 15 minuuttia, koko synnytys 4 tuntia. Tokan ponnistusvaihe (en huutanut) oli 25 minuuttia, koko synnytys 3 tuntia. Kummssakan tapauksessa ei siis todellakaan mennyt aikaa tuntitolkulla. Kyllä se kaikki on ihan tilannekohtaista.

kuin jokin eläin, ja kovaa! Nimenomaan ponnistusvaiheessa, koska lapsi tuli virheasennossa ja sekä sisä- että ulkosynnyttimiin tuli repeämiä. Kirjaimellisesti tunsin kun repesin. Eli repesin ponniostaessa koko ajan, enkä vasta siinä ihan viimeiseksi ulosponnistaessa niin kuin suurimmalla osalla.



Itseäni se huutaminen jotenkin auttoi siihen kipuun hetkellisesti.

mulla ponnistusvaihe kesti puoli tuntia, joisa ekat 15 min tuloksettomasti selin makuulla ja sitten kun sai kinuttua itselleni synnytysjakkaran saliin, 15 minuuttissa ponnistuin lapsen ulos ihan ripeästi. Huutoa tuli pariin otteeseen sekä sängyllä että jakkaralla.



Epiduraalipuudutus epäonnistui, se on harvinaista, mutta niinkin voi käydä.

ja lopulta imukuppisynnytys. Toinen syntyi onnistuneella spinaalipuudutuksella ja nauroin ääneen siinä vaiheessa kun lapsi tuli ulos. Ihanan kokemus: ei kipua, mutta tunto kuitenkin tallella.

ja ekan epiduraalin kanssa. Epiduraalisynnytys ei sattunut juuri yhtään, mutta kahden muun kohdalla en ole todellakaan voinut muuta kuin inistä kivusta! En ole huutanut kertaakaan.

Luulen, että kiljuntani oli silti osittain sellaista pelonsekaista pakokauhua koko tilannetta kohtaan - vaikka tietenkin myös sattui KÄSITTÄMÄTTÖMÄSTI. Toisen kohdlla kuitenkin jo vähän osasin varautua tulevaan, enkä kiljunut - itkin ja voihkin kyllä.

Ekaa synnyttäessä repesin pahasti, mutta onneksi oli väliliha puudutettu, niin en tuntenut kipua kuin vasta vauvan synnyttyä ja eka viikko oli aika helvetillinen kipujen vuoksi.



Tokaa synnyttäessä pyysin monta kertaa, että puudutattehan varmasti välilihan. Lupasivat sen tehdä, mutta eivät kerenneetkään.

Ehkä arpienkin vuoksi ponnistusvaihe sattui mielettömästi. Menin varmaan hysteeriseksi, koska pelkäsin repeäväni taas ja ilman mitään kivunlievitystä.

En halunnut ponnistaa ja kun elimistö työnsi vauvaa ulos ja se sattui sietämättömästi, niin en voinut muuta kuin huutaa. 2 kätilöä siinä olivat selvästi hädissään, että miten tuon saa hiljaiseksi.

Onneksi lopulta tulin järkiini ja antauduin kivulleja hiljenin, kun pakkohan se vauva oli maailmaan antaa tulla. En kuitenkaan uskaltanut oikeastaan ponnistaan vaan annoin elimistön ponnistaa vauvan ulos. Kätilö kehui kuinka hyvin olin saanut koottua itseni, mutta minua hävetti kiljumiseni.



Kiljuminen johtui ehkä paniikista, menin jotenkin hysteeriseksi kivusta ja edellisen synnytyksen repeäminen oli alitajunnassa muistissa.

Äännellyt kyllä, enemmänkin huohotusta ja vaikerrusta, mutta enimmäkseen ääneti. Käytän kyllä muuten ääntä aika reippaasti, riidellessä huudan jne.

En kyllä kiljunut missään vaiheessa, ponnistaessa ehkä murisin tai jotain sinnepäin. Ponnistusvaiheessa ei muutes kannata huutaa ja kiljua, vaan käyttää sekin energia siihen vauvan ulos työntämiseen. Jos huutaa samanaikasesti, on ponnistaminen paljon paljon tehottomampaa

Yrittääkö ne kenties lyönneistään/potkuistaan tehottomampia :-).

Mä olen karjunut/huutanut kaikki ponnistusvaiheet jotka ovat kestäneet 3 min, 1 min ja 2 min (tosi tehottomia siis...). Eka taas kesti 20 min ja kätilö kielsi mua huutamasta ja mä hölmö uskoin.

Ja ei nolota yhtään!

Kohdunsuu aukesi 4 -->10 senttiin ja vauva ulkona kolmessa minuutissa. Siis tuo kaikki kesti kolme minuuttia ja jumankekka että sattui. Tuon kolme minsaa siis huusin aivan täyttä kurkkua kun tuntui että joka paikka repeää. Mut eipä tarvinu ponnistaa kun lapsi vain tuli vängällä ulos!



Yritin siinä huutaa lääkärille ja kätilölle että se vauva tulee justiinsa ja mun käskettiin vain rauhoittua. Kyllä siinä sit tuli heillekin kiire kun tenava oli yks kaks sängyllä vaikka he oli tulleet puudutusta laittamaan....

karjunut ja reippaasti molemmissa ponnistusvaiheissa. Avautumisvaiheissa en huutanut tai kiljunut, mutta vaikersin jne. Ponnistusvaiheessa se eläimellinen karjunta vaan tuli, enkä voinut sitä estää. Huusin niin kovaa, että kurkku oli vielä seuraavana päivänä kipeä. Siinä ei paljon kätilön "älä huuda"-kommentit auta, kun se huuto vaan väkisin tulee. Eka ponnistusvaihe kesti 2 min ja toka 1 min. Molemmat synnytykset olivat valitettavasti ilman kivunlievitystä (jos ilokaasua ei lasketa) ja kipu oli sekä avautumis- että ponnistusvaiheessa karmea.



Sitä en tiedä, nopeuttiko toi karjuminen ponnistusvaihetta, mutta olen useammalta kätilöltä kuullut, että noin nopea (1-2 min) ponnistusvaihe ei ole mitenkään hyvä juttu, vaan vauvalla pitäisi antaa olla aikaa tulla. Itse en vaan voinut mitään sille, että vauvat tulivat niin nopeasti. Ekalla kerralla tuli pieni repeämä, johon laitettiin pari tikkiä ja tokalla kerralla ei tullut kuin joku nirhauma. Ponnistin molemmilla kerroilla pystyasennossa, joten sekin varmaan nopeutti ponnistusvaihetta.

Itse synnytysvaiheet kai menivät epiduraalin voimin suht siedettävästi (vaikka lasta sitten imukupilla repivätkin ulos jne.) mutta kun istukka ei sitten irronnutkaan ja kätilö lähes maksasi mahan päällä, niin siinä ei voinut enää kuin kirkua tuskasta. Sanoisin, että sattui kuin olisi tapettavana. Aikansa siinä vatsan päältä survoi ja lopulta nukutettiin ja vietiin istukan käsinirroitukseen.



Koomisinta ehkä on näin jälkeen päin lukea synnytyskeskustelun kirjauksia, jossa synnytyksessä mukana ollut nuorempi kätilö on kirjoittanut "etten tykännyt kun istukkaa paineltiin vatsan päältä". Olisi nyt ihan kohteliaisuuden vuoksi edes käyttänyt pikkasen rajumpaa ilmaisua kun etten "tykännyt". Mikään elämässäni ei ole sattunut yhtä paljon.

Ekan synnytyksen jälkeen huusin kyllä kun välilihaan ommeltiin tikkejä. Sattui enemmän kuin koko synnytys yhteensä.

Jokaisessa kolmessa synnytyksessä olen huutanut tuskasta, en ole ehtinyt saada kivunlievitystä ollenkaan kun synnytykset ovat olleet niin nopeita.



Yhtä lasta ponnistaessa pyörryin kivusta, kun ponnistusvaihe kesti viisitoista sekuntia ja lapsi oli yli nelikiloinen.

niin nopeasti meni , että ilman kivunlievitystä ja sattyi V.tusti. Muuten koen, että mulla on kova kipukynnys. Harrastan mm ultrajuoksuja> pidempiä matkoja kuin maratonit

ponnistusvaiheessa olen karjunut aina kuin paraskin kuulantyöntäjä : )



On kyllä auttanut, alle 5 min ponnistuksilla ovat kaikki viisi ulos saatu.

Sen sijaan itkin pelosta, kun sydänäänet heikkenivät ja hapenpuute uhkasi ja meidät kärrättiin leikkaussaliin.

siinä vaiheessa kun lapsen pää venytti synnytyskanavaa. Avautumisvaiheessa vaikeroin ja puristin miehen kättä, tuskissani sain muutaman naarmunkin hänelle aikaiseksi... ; )

Kätilö vaan tuumi että pitäskö hänen leikata väliliha....No ei leikannu eikä tehny mitää.Pää meni ees taas 20 min. sanoin etten jaksa enää sit huusin ja likka oli pihalla kerralla mötkähti pöydälle hyvä et ei pudonnu lattialle.

Kyllä se on niin et toiset saa huudosta voimaa ja toiset ei......Ja kyllä siellä viereisessä huoneessa huuto kävi kanssa. ; )