kuinka moni teistä on kiljunut tuskasta synnytyksessä?

Kipu oli sietämätöntä, mutta en kiljunut. Neljännestä sain spinaalipuudutuksen ja se oli kuin taivas. Vei kaikki kivut mennessään ei tarvinnut edes harkita kiljunta sessiota.

Valitin ja nyyhkin ja itkin kunnes vihdoin sain spinaalin. Siitä puolentoista tunnin päästä lapsi olikin maailmassa. Avautumisvaihe kesti kolmisen tuntia ja ponnistus kymmenen minuuttia.

että ihan kolme tuntia ja itkeä piti.

Jatkuvaa sattumista muutaman tunnin ajan (koko synnytys noin 6h, josta ponnistusvaihe yli tunnin).

keskimmäinen synnytys oli niin kivulias, että huusin ja heittelehdin siinä vaiheessa, kun avauduin viimeiset sentit.



Muuten olen kaikissa synnytyksissä kiljaissut kevyesti, kun vauvan pää on syntynyt ja olen revennyt sen verran, että 1-2 tikkiä on aina tarvittu. Siis todella vähän tikkejä, mutta kuitenkin olen kiljaissut hetkellisestä kivusta.



Silti esim viimeisin synnytykseni oli helppo ja keskimmäinen oli hetkellisesti kakista kivuliain, mutta siltikin pidän ensimmäistä synnytystäni kaikista vaikeimpana, koska siinä kipuja oli niin kauan, yli vuorokauden.



Toipuminen ekasta synnytyksestä oli hitaampaa ja muista hyvin nopeaa.

avautumisvaiheessa olin aika shokissa supistusten välillä, kroppa tärisi vaan ihan horkassa. Siitä itse asiassa en muista edes muuta, mutta kipeää teki. Kun ponnistin vauvaa ulos en kiljunut vaan kirosin ja LUJAA. Meni mieskin hiljaiseksi... ;-)



Voimia kaikille, tulee se lapsi sitten kiljumalla tai ei -mitä väliä sillä on?

ja ennen ensimmäistä synnytystäni ajattelin, etten taatusti päästä ääntäkään. Huutaminen on mielestäni nöyryyttävää.



Ensimmäinen synnytys oli kuitenkin niin pitkä ja kivulias ja siinä tuli monenlaisia mutkia matkaan, että en enää ollut ihan järjissäni ja luultavasti huusin väillä kuin eläin. Toisessa synnytyksessä vaikeroin ja volisin siinä vaiheessa, kun tämäkin lapsi jumittui lantioon - kivusta ja pelosta..



Kolmannessa synnytyksessä tuskin päästin ääntäkään, se oli ns. normaali synnytys. Voin kertoa, että normaalin synnytyksen kipu ei ole mitään verrattuna kipuun ongelmallisessa synnytyksessä.

Sain käynnistystipan, supistukset olivat rajuja, paraservikaalin laittoi sattui hitosti, vauva juuttui synnytyskanavaan, imukuppi sattui, lapsen pää oli väärässä asennossa, lapsi oli iso, repesin...Toivon ettei tarvitsisi huutaa seuraavalla kerralla niin, että se kuuluu naapurikuntaan :(

Siitähän sai hyvin voimaa ponnistamisiin ja ne sujuivatkin sukkelasti ja mallikkaasti, kun ei tarvinnut huutoa pidättää. Viereisissä saleissa kiljuttiin myös, joten ei edes nolottanut. Eikä sitä kyllä edes osaa tuossa kiljumisvaiheessa kontrolloida.

ilman puudutusta synnytin

eka kesti n. 5 tuntia kauemmin mutta ei ollut läheskään niin kivulias, kiitos epiduraalin.

mutta huusin kovaan ääneen "en pysty, en pysty, en pysty" vaikka kuinka kauan ja yritin paeta synnytystuolista takakautta. Tuolissa oli kahvat, joista kätilöt käskivät minun vetää, mutta minä vaan työnsin niistä kahvoista ja yritin tosiaan livetä paikalta... Tämä siis ponnistuvaiheessa. Koko synnytys avautumisvaiheineen kaikkineen kesti 6 h, eli aika rajusti ja nopeasti paikat avautuivat.



Minä olen ihmetellyt sitä, että en muista että olisin varsinaisesti joutunut ponnistamaan lainkaan. Musta tuntui että vauva vaan tunki ulos, eikä mulla tosiaan ole mitään mielikuvaa ponnistamisesta. Tuntui vaan että halkean ihan täysin, kipu oli ihan tajutonta. Loppu meni niin, että puristin vieressäni seisovaa kätilöä molemmin käsin (en tajua miksi...) ihan älyttömän kovaa ja sitten vauva syntyi.



Toinen synnytyksessäni ollut kätilö joutui 6 vk sairaslomalle kun hän loukkasi ranteensa, sitä minulle ei kerrottu menikö se ranne mun synnytyksessä vai jonkun muun. Todennäköisesti minun, luultavasti olen potkaissut häntä tms.



Ja mua ei todellakaan kukaan kehunut hyväksi synnyttäjäksi enkä muista mitään kehuja muutenkaan saaneeni, liittyen toiseen tällä viikolla olleeseen topikkiin.



Harmittaa, kun sen synnytyskeskustelun sairaalasta kotiin lähtiessä piti sellainen kätilö, joka ei mun synnytyksessä ollut paikalla, niin en sitten saanut kunnolla tietää mitä kaikkea siinä rytäkässä tapahtui. Mutta jotenkin tragikoominen se koko juttu oli ja hirveä kammo jäi itselle siitä halkeamisentunteesta. En ymmärrä miten te muut pääsette siitä yli? Mulla on edessä pelkosektio tai adoptio jos haluan lisää lapsia.



Ja mulla siis synnytyksestä jo yli 2 v aikaa, eli ihan tuoreeltaan en tätä kirjoita.

Jos sanotte, että ainoastaan ponnistusvaiheessa/revetessänne olette päästäneet ääntä, niin oliko se kaikkein kauheinta silloin?



Itselleni on mm. tehty episiotomia ja olen revennyt, mutta silti sanoisin, että se ponnistusvaihe on helpottava helvetillisen avautumisvaiheen jälkeen.

:S

ensimmäinen synnytys oli vaikea, hyvä että selvittiin vauvan kanssa hengissä. Siinä ei paljon paina vaikka tuli kiljuttua =o

Toinen synnytys oli sitten ns. normaali eikä ollut tarvetta huutaa eikä kiljua vaikka en saanut mitään kivunlievitystä. Jos minulla ei olisi kokemusta myös vaikeasta synnytksestä varmaan naureskelisin täällä niille jotka kirkuu synnytyksessä ;)

ja ennen ensimmäistä synnytystäni ajattelin, etten taatusti päästä ääntäkään. Huutaminen on mielestäni nöyryyttävää.

Ensimmäinen synnytys oli kuitenkin niin pitkä ja kivulias ja siinä tuli monenlaisia mutkia matkaan, että en enää ollut ihan järjissäni ja luultavasti huusin väillä kuin eläin. Toisessa synnytyksessä vaikeroin ja volisin siinä vaiheessa, kun tämäkin lapsi jumittui lantioon - kivusta ja pelosta..

Kolmannessa synnytyksessä tuskin päästin ääntäkään, se oli ns. normaali synnytys. Voin kertoa, että normaalin synnytyksen kipu ei ole mitään verrattuna kipuun ongelmallisessa synnytyksessä.

Ponnistamisvaihe oli helpotus, mutta silti kiljuin juuri ponnistaessani. Se oli ikään kuin paineitten purkamista. Ja voimaahan siitä tosiaan tuli.

Hyvä tietää, että en ole ainut kiljuja, heh. Synnytyksestä reilu viikko ja huh kun sattui. Luulin, että mennään saman kaavan mukaan kun esikoisen aikaan, että puudutukset tulee ja kaikki sujuu hyvin ja hieman koskee. Tää toka tulikin niin nopsaan, että menin ihan paniikkiin kun sairaalaan päästiin ja varmaan siksi kiljuin kun tajusin, että sehän tulla tupsahtaa sieltä heti...

En kyllä kiljunut missään vaiheessa, ponnistaessa ehkä murisin tai jotain sinnepäin. Ponnistusvaiheessa ei muutes kannata huutaa ja kiljua, vaan käyttää sekin energia siihen vauvan ulos työntämiseen. Jos huutaa samanaikasesti, on ponnistaminen paljon paljon tehottomampaa

Mun ponnistaminen olisi ollut paljon tehottomampaa, jos olisi pitänyt pidätellä huutoa. Lapset tulivat ulos parilla ponnistuksella (kuin ohjukset lääkärin mukaan) mun huudon kera.

Mun ponnistaminen olisi ollut paljon tehottomampaa, jos olisi pitänyt pidätellä huutoa. Lapset tulivat ulos parilla ponnistuksella (kuin ohjukset lääkärin mukaan) mun huudon kera.

Mulla ensimmäinen lapsi tuli myös kuin ohjus heti kun lakkasin vihdoin noudattamasta kätilön käskyä "älä huuda". Sattui niin peevelisti, että päätin huutaa ja kovaa - se todellakin auttoi ja sain lapsen saman tien ponnistettua ulos.

Toisen kohdalla synnytys olikin ihan erilainen. Puudutus (jonka kyllä sain ekastakin, mutta ei vaan auttanut) auttoi niin hyvin loppuun asti, että ponnistus ei sattunut juuri yhtään. Silloin en tuntenut tarvetta huutaakaan.

Ja ps. Minäkään en ole luonteeltani mikään "huutaja".