Ensimmäisen synnytyksen jälkeen

Esikoisen syntymän jälkeen vaivuin todella pahaan masennukseen. Itkin päivittäin ja sängystä ylös pääseminen oli todella vaivalloista. En osannut nauttia lainkaan ihanasta ja terveestä lapsesta vaan vaivuin alemmas ja alemmas ja muistan miettineeni etten koskaan ole enää "normaali" ja mikään ei enää koskaan tunnu miltään. Tilannettani ei auttanut se, että kukaan lähipiiristäni ei voinut ymmärtää äitejä, jotka sairastuivat synnytyksen jälkeiseen masennukseen (tämä tuli esille keskusteluissamme muissa yhteyksissä). Hormonien aiheuttama olo oli kyllä kerrassaan karmea ja olen todella monesti miettinyt, etten lääkärissä saanut apua tilanteeseeni!!! Onneksi tämä "mielialahäiriö" oli ohimenevä, mutta jalkeille pääseminen vei kauan ja puoli vuotta vauva-aikaa meni minulta täysin ohi ja siitä olen välillä todella surullinen.



Nyt osaan nauttia joka hetkestä ja rakastan lastani enemmän kuin elämää. Toivoisin, että osaisin auttaa niita, jotka painivat nyt samassa tilanteessa ja osaisin varmasti valita ne oikeat sanat, joilla autta eteenpäin. Rakkaus lapseen voi heilahtaa näinkin hurjasti ja oma minä katoaa horisonttiin. Apu on melko yksinkertainen ja helppo: Minulle aukeni kaikki vertaistuen avulla:) Elämä muuttuu todella ihanaan suuntaan ja elämä saa lapsen myötä aivan uuden ulottuvuuden. Tämä ovi tulee vain osata avata, jos automaattisesti tämä lukko ei aukea:)



Iloa ja riemua kaikille!

Paitsi tietty että joku roikkui tississä ja lähteminen oli vaikeaa. Mutta minulla äitiyden alku sujui ihan luonnostaan, vaikken mikään maaginen äitihahmo olekaan.

.

Mä oon aina halunnut äidiksi ja nyt meilla on 3 lasta 5v, 4v ja 1v.



Mun mielestä ekan kanssa oli aika helppoa, elämä ei muuttunut niin paljoa, kun sattui tulemaan "helppo" vauva. Reissasin hänen kanssaan äitikavereillani ja kauppakeskuksissa shoppaamassa jne. Kotiinkin oli kiva jäädä vaihteluksi työelämästä.



Toinen lapsi sai luvan tulla melkein heti, kun esikoisenkin kanssa kaikki oli ollut niin ihanaa. Vasta kahden lapsen äitinä tuli jonkinmoista kriisiä, että nyt en ole enää nainen, jolla on vauva vaan perheenäiti! Yritin varmaan ulkoisesti yrittää näyttää nuorelta ja tyylikkäältä ja ikäänkuin taistelin täys mammautumista vastaan. (Taistelen vähän vieläkin).



Lisäksi kahden pienen lapsen äitinä riittämättömyyden tunteet tulivat tutuiksi. Enää kaikki ei ollut niin hallittavissa kuin yhden äitinä. Kämppä sotkunen, aina, vaikka kuin siivoaisi. Molemmat huusivat samaan aikaan ruokaa ja esikoinenkin oli aika pieni ymmärtämään, että odota, äiti imettää nyt. (ikäero siis 1v8kk). Olin aika loppu tuolloin. Ja tietty sekin väsytti, jos ei saanut kahvitaukoa, yhden kanssa sekin onnistuu suuremmalla todennäköisyydellä päikkäreiden aikaan.



No nyt meillä on kolmas lapsi ja osaan olla rennompi ja ottaa kypsemmällä tavalla vastaan äitiyteen kuuluvat tunteet ja ajoittaisen väsymyksen. Lisäksi esikoisesta ja toisesta lapsestamme on tulleet mitä parhaimmat kaverukset, ihanaa:)

Äitiys iski päälle kuin sata lasissa. Kaikki tuntui luontevalta lapsen kanssa - nyt 1v 4kk. Mieletöntä oli käydä läpi se kaaos hormoneissa, jonka luonto on nerokkaasti kehittänyt äidille lapsen suojaksi. Kukaan ei ylitseni kävele, jos lapseni on vaarassa.



Seksiä ei ollut puoleen vuoteen - keskustelimme asiasta paljon mieheni kanssa. Aika kului nopeasti, lisäksi hormonit ja väsynys tekivät tehtävänsä myös miehellä: halut vähentyvät pikkuvauva-aikana...



Joskus väsytti, mutta siitä selvittiin. Jos ei muuten niin ajattelemalla yksinhuoltajia ja monilapsisia perheitä. Vaikeinta oli hyväksyä naisten ja miesten roolit perhe-elämässä, itse olin sataprosenttisen sidottu ensimmäisen vuoden ajan, täysimetystäkin 6kk asti ja tissillä käydään edelleen. Nukkunut en ole kokonaista yötä sitten raskausaikojen, mutta siitäkin selvitään!



Kyllä naisen elämä on ihanaa!!! Oikeasti!!

Muistan kun toivoin että sillä välin kun olin kävelyllä toivoin että se käärö olisi sieltä kotoa jotenkin mystisesti hävinnyt ja elämä palaisi taas ennalleen.

suurimman osan seuraavasta neljästä kuukaudesta. Kaikki ponnistelut kunnon palauttamiseksi tuottivat vain lisää tuskaa, josta palautumiseen meni kaikkiaan yli puoli vuotta.



Vauvan syntymä toi muassaan jo unohtuneita tunnetiloja omasta lapsuudesta, yllättävänkin voimakkaita "takaumia" omasta äitisuhteesta.



Pääasiassa koin iloa omasta äitiydestäni. Vaikeinta on ollut olla pitämättä äitiyttä suorituksena, jossa vain kaavamaisesti noudatetaan tiettyä kaavaa ja ikäänkuin suoritetaan tehtävää (no, ihan pienen vauvan hoito kyllä on aika kaavamaista).