Hei, n.40v, millainen elämäntilanne teillä on, ootteko tyytyväisiä?

Viiden lapsen yh-äiti. Asutaan ihan liian pienessä vanhassa tönössä, josta on kuitenkin velkaa 150.000. Maksan sitä eläkeikään asti. Eronnut kahteen kertaan, eka mies oli mieleltään sairas, toinen narsisti. Olen siis idioottimagneetti. Olen sairastanut vakavan masennuksen, mutta toipunut siitä!



Vanhimmat lapset jo lukioikäisiä, pienimmät päiväkodissa. Rahasta on tiukkaa. Onneksi on vakituinen työ :-) ja lapset on ihania ja aurinkoisia, ilman niitä en jaksaisi. Lapsilla erilaisia allergioita vaikka muille jakaa. Arki on rankkaa survival gamea.



Tässäkö tämä elämä sitten oli? uutta parisuhdetta tuskin löytyy, ketä kunnollista miestä kiinnostaisi oikeasti viiden lapsen yh?!? Aika kuluu sitä nopeammin mitä vanhemmaksi tulee: päivät, viikot, vuodet vaan häviää johonkin sumuun!

Mulla kolme lasta, joista kaksi päiväkoti-iässä ja yksi koulussa. Pikkulapsiaika on alkanut jo helpottaa.



Olen yrittäjä mutta firma menee miten menee koska lapset vievät niin paljon aikaa etten voi oikein firmaani satsata kuten pitäisi ja lapsiani en rahan takia uhraa! Rahaa saan tienattua juuri ja juuri että pärjäämme. Miehellä myös epäsäännölliset tulot.



En oikein tiedä olenko edes oikealla alalla. Tähän vain ajauduin ja pakko on tehdä töitä kun on iso asuntolaina.



Miehen kanssa olen ollut yhdessä yli 20 vuotta, välillä mennyt huonostikin, useimmiten kuitenkin paremmin kuin hyvin, mutta nyt tuntuu että huonosti menee:(. Silti uskon että meillä olisi hyvä suhde jos vain ehtisimme olla joskus yksinkin yhdessä. Meilä on paljon yhteistä ja pidämme toisistamme paljon:). Raastava monilapsinen arki vain vie meistä viimeiset voiman rippeet..:(.



Niin asuntolaina on iso mutta talo on just sellainen kuin mistä haaveilimme viimeiset 10 vuotta. Ja vielä parhaalla paikalla. ETtä siitä olen onnellinen:).



Tuntuu että elämällä on vielä tosi paljon annettavaa!

Vielä muutama vuosi, ja lapsenne alkavat suunnitella kotoa pois muuttoa. Ja te, jotka minun laillani jäitte biologisesti lapsettomiksi, olette jo surutyönne tehneet ja löytäneet elämään muuta sisältöä. Muutama teistä on ehkä tähän mennessä eronnut ja löytänyt tyydyttävämmän parisuhteen. Myös töissä menee paremmin, kun ei tarvitse olla lasten takia poissa ja pystyy paneutumaan työhön kunnolla. Jokainen vuosi lisää kokemusta tekee jo sinänsä työnteon helpommaksi.



Luulette nyt, että elämänne on ohi. Kun tulette tähän ikään tai vähän vanhemmiksi, huomaatte olevanne vielä nuoria ja hyväkuntoisia. Joudutte nimittän ottamaan yhä enemmän vastuuta vanhempien ja appivanhempien hyvinvoinnista, sillä heidän elämänsä alkaa oikeasti olla ohi. Tämäkin tuo ihan uutta perspektiiviä elämään, vaikka onkin sinänsä surullinen asia. Moni teistä alkaa viimeistään 10 vuoden päästä kuntoilla tosissaan, jotta jaksaisi vanhana paremmin kuin omat vanhemmat. Ja liikunta taas ehkäisee ja parantaa masennusta.



Eikun täyttä vauhtia eteenpäin, naiset!

Välillä tuntuu ahdistavalta, kun miettii, mitä kaikkea sitä teininä halusi elämältään ja vertaa sitä siihen, mitä on saanut aikaan. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat isoilta.



Välillä taas olen iloinen siitä, mitä minulla ON. Kun aurinko paistaa (kuten tänään paistaa), on helppo ajatella positiivisemmin. Hyvä tuuli on pienestä kiinni... samoja asioita katsoo aivan toisenlaisten silmälasien läpi kuin ns. huonona päivänä.



Minulla on kaksi lasta, 7- ja 8-vuotiaat. Mies ja pitkä parisuhde. Velaton asunto. Erinomainen työpaikka ja kohtuullinen liksakin. Melko hyvä terveys. Ongelmiakin on, mutta niitä en ala tässä purkaa.



Jos sinulla ap on neljänkympin kriisi, ajattelepa asiaa myönteisesti: se on hyvä asia, koska siinä yhteydessä ihminen pysähtyy miettimään elämäänsä ja puntaroimaan tavoitteitaan. Nelikymppisenä ehtii vielä vaihtaa ammattia ja työpaikkaansa, joten tuollainen puntarointi voi olla hyvinkin hedelmällistä.

Mies on hyvä, oltu yhdessä 13 vuotta, joista naimisissa 7 vuotta, kaksi lasta, tyttö ja poika, 6v ja 11v. Kaikki olemme saaneet olla terveitä. Mies on nyt ollut lomautettuna pari viikkoa, minua ei lomauteta ja töitä riittää omalla alallani, pidän työstäni. Velkaa on opinto- ja asunto velkaa, mutta molemnmilla hyvä koulutus, saamme kyllä töitä vastaisuudessakin.Tulevaisuus ei pelota.Molemmilla on vakituiset työpaikat tällä hetkellä.Kun vain terveyttä riittää, niin uskon että hyvin menee.Mottoni on "Ihminen on onnellinen silloin, kun on työtä mitä tehdä, joku jota rakastaa ja jotain mitä odottaa"

Mulla on aivan kamala kriisi ja sitä lisää se, että taitaa olla neljänkympin kriisi! Kaikki on periaatteessa ihan hyvin: mies ja kaksi tervettä lasta, oma asunto, vakituinen työpaikka, korkea koulutus, ystäviä ja sukulaisia.



En vain ole onnellinen juuri mistään. No, lapset ovat ilonaihe, mutta mies on ikävä ja ärsyttävä, koti remontissa, liian vähän aikaa ystäville (ja ovatko he enää edes niitä?), huolta sukulaisista jne.



Teen koko ajan parhaani, mutta mikään ei tunnu riittävän. Ei itselle eikä puolisolle, muista en tiedä. Kun vain pääsisi eroon kaikesta ja voisi aloittaa alusta niin että saisi pitää nämä lapset.

Minä 39 vee ja kriisi menossa. Minulla kolme lasta, vanhin 14v ja nuorin 7v. Lapset ovat upeita ja rakkaita. Teinin kanssa räiskyy kyllä harva se päivä. Olen eronnut ja nyt suh tuoreessa suhteessa. Työssäni en viihdy ollenkaan, mikä harmittaa suunnattomasti, sillä työ on minulle kuitenkin hyvin tärkeä asia. Etsin uutta työtä. Opiskelemaan tekisi mieli, mutta koen olevani liian vanha..

Erosta en ole oikein vieläkään päässyt yli, vaikka siitä jo kolme vuotta. Yhä tunnen epäonnistuneeni.

Mikään ei oikein tunnu miltään, paitsi rakkaat lapseni.

Ja kuitenkin tiedän että jossain vaiheessa kaikki tuntuu olevan taas hyvin.

Voimia siskot. Tämä on ihana ketju-

Lapsia 4 ikähaitarilla 3-11v, kahden eri miehen kanssa. Olen siis toista kertaa naimisissa, yhdessä ollaan oltu pian 9 vuotta (2 vanhinta lasta olivat tavatessamme pieniä). Suhde mieheen on ihan ok, ei mitään hurjaa huumaa, mutta ei mitenkään hankalaakaan. Asumme vanhassa mutta meitä miellyttävässä omakotitalossa, minua ja lapsia miellyttävällä paikkakunnalla (mies varmaan muuttaisi kotiseudulleen heti, jos näyttäisin vihreää valoa). Velkaa on aika paljon, mutta niin, että siitä selvitään. Olen yrittäjä ja teen itselleni sopivaa työtä. Rahatilanne saisi kuitenkin olla parempi... Periaatteessa olen varsin tyytyväinen elämääni. Välillä työnteko käy raskaaksi, mutta sitten otan taas kevyemmin ja nautin lasten kanssa olemisesta. Miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa on liian vähän...

Ei siis kriisiä täällä päin!

Lapset ovat alakoululaisia ja miehen kanssa oltu yhdessä jo 15 vuotta. Lasten jälkeen on suhteemme mennyt fyysisellä puolella aika heikoksi mutta henkinen puoli ok. Olemme loistava tiimi koti- ja perheasioissa mutta parisuhteessa olisi paljon parantamisen varaa. Rakastan miestäni mutta intohimo on poissa ja varmasti myös mies tuntee näin. Yritämme kerran vuodessa päästä kahdestaan pienelle reissulle ja siellä meillä ónkin aina samanlaista kuin joskus ennen...



En ole työelämässä vaikka joskus sain maisterin paperitkin kouraan. En viihtynyt alalla ja esikoisen synnyttyä oli helppo jäädä kotiin pidemmäksi aikaa. Nyt olen sitten jämähtänyt enkä tiedä, mitä tekisin. Viihdyn kyllä kotona ja on mukavaa olla vastaanottamassa koululaisia mutta kyllä sitä alkaa itsensä tuntea jo hiukan arvottomaksi :(



Asumismuotoon olen suhteellisen tyytyväinen. Asumme paritalossa, joka saatiin juuri velattomaksi. Tarkoituksena on laajentaa lähivuosina.



Suurin ongelma lienee se, mitä lähtisin tekemään ja kuka minut huolisi töihin. Ja se, että miten saisin avioliittomme puhkeamaan uudestaan kukkaan. Vanhenemista en pelkää, suorastaan odotan sitä. Silloin voi olla mitä on eikä ihmisarvoa enää mitata suorittamisella.

Neljäänkymmeneen on vielä pari vuotta jäljellä. Mutta kyllä minä itseäni alan jo nelikymppiseksi kohta kutsua :D



Elämä on kohtuullisen mallissaan. Kaksi lasta 7 ja 3, aviomies, jonka kanssa menee ihan ok. Olisin vielä toivonut kolmatta lasta, mutta kahteen tämä lapsiluku nyt jäi.



Työ on ihan ok. Huonosti palkattua ja nyt kun mies näemmä lomautetaan, pitää jo miettiä työnvaihtoa, vaikka itse työn sisällöstä pidän. Palkkaus on vain se, mikä haraa vastaan. Tällaisena taloudellisena aikana on hieman pelottava lähteä yrittään uutta työtä, mutta eiköhän tämä tästä.



Koti on kiva omakotitalo, ei mitään luksusta, vaan ihan perustalo, vanhahko, johon tehdään remonttia varojen salliessa. ELämä on köyhempää kuin mitä sen kuvitteli olevan tässä iässä. Ikinä en yllä vanhempieni varallisuustasolle, enkä myöskään sisaruksieni. Mutta en kadehdi, joskus vain toivoisin olevani vähän vähemmän rasitettu rahahuolilla. Velkaa on vähän liikaa suhteessa tuloihin.



Kaikenkaikkiaan voin sanoa olevani kohtuullisen tyytyväinen elämääni. Jonkin sortin ikäkriisiä ja arvojen lajittelua olen tässä potenut. Vieraaseenkin ihastunut, mutta sille tasolle sen tieten tahtoen jättää päättänyt. Ero ei oikeastaan ole ratkaisu, sillä meillä menee ihan jees.



Kiltin tytön viitan olen yrittänyt karistaa harteiltani ja itsekkäästi pitää huolta myös itsestäni. Lapsiani rakastan, silloin kun olen heidän kanssaan ehdoitta, olen onnellismmillani. Kiireettömät joutohetket lasten kera on parasta terapiaa minulle.

Olen kohta 40-vuotias, ja lähes koko sen ajan odottanut että se "prinssi" saapuisi, eli se elämää suurempi "rakkaus". Ja tämä siitä huolimatta, että olen jo 20 vuotta ollut ihan onnellisessa parisuhteeessa, jossa saan olla oma itseni ja minulla ja meidän lapsilla on hyvä ja turvallinen olla. Mutta siitä huolimatta, kun en ole sitä rakastumisen tunnetta saanut vieläkään kokea...Päätin kuitenkin uuden vuoden kunniaksi, että nyt riittää haikailu, ja alan oikeasti elämään tätä elämää, joka on minulle todellista ja lisäksi ihan tarpeeksi onnellista. Velkaa on, mutta ei liikaa, matkustellaan riittävästi, asutaan hyvin. En enää tuhlaa seuraavia 40 vuotta turhanpäiväiseen haikailuun, vaan alan elää tätä elämää!

ihan ok, kun vaan muistaa kuntoilla ja hoitaa ystävyyssuhteita- perhe on vain osa elämää...



t. Äiti 46 v

Nyt kaikki toivottavasti hyvin. Miehen kanssa menee upeasti:rakkautta riittää, tukea ja ymmärtämystä puolin ja toisin.>Olemme myös toistemme parhaita ystäviä.Raha-asiat ok.Olen saanut elämästäni nyt sen mitä olen halunnutkin.



Nuorempana oli vaikeampaa.

Täytän kohta 42 v (mies 44). Lapsia on kaksi, 4 ja 8 v. Nuoruuden liitosta erosin, siitä ei lapsia. Tätä liittoa tulee 10 v täyteen. 13 v yhteiseloa.



Olen tyytyväinen ainakin 75 % :) Hyvä mies, vaikka särmiä hiotaan edelleen. Lapset ovat terveitä ja iloisia. Työtä on ja varsin mielenkiintoista sellaista. Mies on ollut jo yli 2,5 v työttömänä ja se rassaa ajoittan, mutta oikeastaan kesän jälkeen hän on ymmärtänyt miten paljon lapset tykkäävät kun isä on kotona. (Tykkäisivät kai jos äitikin olisi ....) Ja helpottaahan se meidän arkea aivan valtavasti kun on yksi aikuinen huolehtimassa kodista ja juoksevista asioista ja toinen tienaa. Onneksi tienaan riittävästi. Asuntovelkaa on vielä noin viideksi vuodeksi.

Enkä vaihtaisi osia mistään hinnasta kaksikymppisen kanssa. Olen juuri täyttänyt 40 vuotta. Miehen kanssa yhtä pidetty 15 vuotta, naimisissa kohta 11 vuotta, lapsia kaksi 7- ja 10 vuotiaat. Valmistuin jouluna unelma-ammattiini, asumme vuoden vanhaa omakotitaloamme (itse rakennettu ja suunniteltu), olemme kaikki terveitä, lainaa kohtuudella, ja mikä tärkeintä parisuhde parantuu vuosi vuodelta.



Ihan totta, parisuhteessa ei kannata luovuttaa heti kun ensimmäisiä ristiriitoja ilmenee, niitä tulee vuosien kuluessa kuitenkin enemmän tai vähemmän. Olemme mekin niistä osamme saaneet, ja silti yhdessä porskutellaan.



Pikku vinkki kaikille teille naisille, jotka "kärvistelevät" epätyydyttävässä parisuhteessa (en tarkoita väkivaltaa, pettämistä, mielenterveysongelmia enkä päihdeongemia) rakastelkaa miehenne kanssa vaikka itse ei aina siltä tuntuisikaan. Itse olen huomannut, että mieheni on paljon rakastavaisempi ja huomaavaisempi kun on seksiä riittävästi. Uskon vakaasti, että tämä pätee suurimpaan osaa miehiä. Heille kun seksi on oikeasti tärkeää!!!!

Ups!

.Olen 37-v.pikkuhiljaa on ajatusta tullut että olen jo 40-v, toisaalta haluan tuntua nuorelta vielä...mulla sama mies ollu nuoresta ja lapset 14v,8v. Samassa työpaikassa ollut yli kymmenen vuotta, asumme asumisoik.asunnossa pääkaupunkiseudulla ja unelmana joskus ollu oma...pikkuhiljaa jää ehkäpä haaveeksi,mutta luulen ettei ole kuitenkaan ongelma meille. Onnellisuus tulee jostain aivan muista asioista:perhe,terveys,ystävät.

Opiskelemassa olen toista vuotta ja vuoden päästä todennäköisesti valmis. Perheeseen kuuluu ihana mies (kohta 17 vuotta naimisissa) ja lapset 6-15v. (5 kpl). Omakotitalo on rakennettu, koira hankittu. Elämä on hektistä, mutta onnellista! Vähän liikaa ehkä sitku-elämää, mutta oikeasti opiskelujen päätyttyä taloudellinen tilanne kohenee jonkin verran ja sitä myötä moni muukin asia. Seksi on parempaa kuin koskaan. Kiloja 5 enemmän kuin 20-vuotiaana, samoin ryppyjä, mutta ei haittaa (kovin paljoa...)

- siis tosiaan naisista - tuli sotureita! Asennekysymys vai mitä.



Alan itse vihdoinkin hyväksyä kahden keskenmenon jälkeen, että tässä tämä meidän perhekoko nyt on. Velka huolestuttaa, lasten koulunkäynnissä on auttamista, työssä pyyhkii hyvin, tosin uudesta urasta haaveilen. Onneksi on haaveita! Taidan olla ihan onnellinen. :)

tapailen 10 vuotta nuorempaa ihanaa miestä. Talo menee myyntiin.Ainoa ja iso huoli on lapsista,mutta yritetään tukea ja rakastaa... Ex-mies petti ja valehteli, vähän on luottamus mennyt miehiin,mutta periksi ei anneta!