Mä en ymmärrä miksi tedään lapsia vuoden ikäerolla ja sitten kun ovat vanhempia niin

tottelematon ja riiviö, niin kyllä siitä saa syyttää sitten itseäänkin ja omaa asennettaan. Uhmaikä on lähes kaikilla lapsilla ja kaikki lapset kiukkuava joskus, kun on itse kypsä aikuinen sen kestää. Kaikilla ei ole aikaa odotella kovin kauaa. Riippuu niin ihmisestä.

..mutta ainakin omassa tuttavapiirissäni tietyt ihmiset tuntuvat valittavan monesta asiasta, joihin voisivat itse vaikuttaa. Tuntuu kuin he ajattelisivat, kuinka epäreilua on, kun toisten elämä on niin paljon helpompaa kuin heidän...

Siis esimerkiksi kun hankkivat kaksi lasta pienellä ikäerolla, niin vertailevat koko ajan, kuinka teillä on niin helppoa, kun on vaan yksi lapsi ja voitte tehdä vaikka mitä... tai kun he muuttivat pääkaupunkiseudulle, niin kuinka rankkaa on, kun menee niin paljon aikaa työmatkoihin (oli kyllä töitä täällä 'maallakin', kaipasivat lähinnä miehen ystäviä) jne...



Kaikkia asioita ei tietenkään voi suunnitella tai ennustaa, mutta itse ainakin haluan pyrkiä suunnittelemaan asioita niin, että jaksaisin myös nauttia asioista, enkä vaan koko ajan suorittaa väsymyksen partaalla.

etten halua mitenkään päivitellä tai arvostella niitä joilla on lapset pienellä ikäerolla. Välillä vaan tuntuu, että joidenkin ihmisten elämän tärkein mittari on se, kuinka rankkaa ja kiire on, niin äitinä kuin töissäkin... t. 17

mutta kuitenkin kuten joku sanoi, niin jälkiviisastelu on turhaa. Etukäteen on hankalaa arvioida omaa jaksamistaan. Sen olen kyllä lähipiirissä huomannut, että monille iskee uuden vauvan kuume pian sen jälkeen kun esikoinen on täyttänyt vuoden. Ilmeisesti on niin helppo ajatella, että kun vauvavuodesta on selvitty kunnialla, on loppu sitten helpompaa. Ymmärrän hyvin, että moni tuskastuu huomatessaan, että kaksivuotiaan uhmaikä onkin melko rasittavaa kuivaksi opetteluineen, varsinkin jos viimeisillään odottaa seuraavaa. Mutta mutta, mitä se jeesustelu sitten auttaa? Pienissä ikäeroissa on varmasti omat puolensa, kunhan jaksaa sen työlään pikkulapsivaiheen. Toki varmasi murrosikä on toinen yhtä raskas jakso, kun on useampi murkku kipuilemassa yhtä aikaa.

Jos valittaa koskaan mistään, olis parempi olla ollut tekemättä ainuttakaan lasta. Ei saa olla itsekäs ja lapsia varten pitää unohtaa koko oma elämänsä kuolemaansa asti ja sen jälkeenkin pitää olla pohjustettu hautajaiset ja perintö.

En nyt sanois etta niin rankkaa on, ja lapsilla on aina seuraa toisistaan.

Koti on aina niinkuin pommin jaljilta mutta muuten parjataan. En pahemmin valita, vaan olen ylpea meidan katraasta.

Luulen etta yhden kanssa olisi hankalampaa, jos se olisi koko ajan repimassa hihasta etta tuu leikkimaan....

niin pian. Tai sitten esikoinen ei ole tullut helposti eikä oleteta että seuraavakaan tulee.



Jotkut toki tahtovat pienen ikäeron ja pidän heitä todella rohkeina. Minulle olisi kammottava ajatus, etten olisi parhaimmillani lasteni ensimmäisinä vuosina. Ihanaa, että joiltakin se sujuu :), mutta itseni tuntien en olisi uskaltanut ottaa riskiä.