Työpaikkakiusaaminen hoitoalalla

[quote author="Vierailija" time="01.06.2015 klo 18:46"]

Olen kuullut samanlaisia tarinoita hoitoalalla työskenteleviltä ystäviltäni, eli taitaa olla aika yleistä. Itse muutaman koulun opettajanhuoneen perusteella voin vetää yhtäläisyysmerkin naisvaltaisille aloille, tarinanne kuulostavat hyvin tutuilta myös opetusalalla. Erään tutkimuksen mukaan opettajista löytyi persoonallisuushäiriöisiä narsisteja muita ammattikuntia merkittävästi enemmän, mikä ei tietenkään tarkoita, että kaikki opettajat olisivat. Mutta muutama mätä omena pilaa koko työpaikan helposti.

[/quote]

Olen kanssa kuullut, että vain hoitoala voittaa opetusalan tässä asiassa. Itse olin aiemmin yksityisellä, miesvaltaisella alalla töissä. Ja siellä oli ihan mukavaa työkavereiden puolesta. Naiset oli rentoja ja mukavia, miehet osa hurtteja. En pitänyt työstä muuten ja kouluttauduin opettajaksi. On ollut järkytys tajuta, millaista paskaa erityisesti alakoulujen opehuoneet on. Yläkoulussa on ollut helpompaa, kun siellä on heterogeenisempi porukka, mutta alakoulun opet on jostain samasta tuubista kaikki, mitään poikkeavaa ajattelua ei sallita ja samat narinat kamalista lapsista/vanhemmista päivästä toiseen. Haukutaan toisia selän takana ihan tuosta vaan, vaikka aiemmin olen tottunut, että haukkuminen on poikkeustilanne ja tapahtuu aina hyvin pienellä porukalla. Nyt se on tavallaan ihan normaalia, että yksi puuttuu ja pääsee ruodittavaksi. Tekee pahaa suorastaan.

En sano, että kaikki opettajat on tuollaisia, mutta joka opehuoneesta löytyy muutama ilkiö. Naljailevat toisille, nokittelevat, arvostelevat selän takana ja jäädyttävät ilmapiirin. Ikäviä ihmisiä. Tähän tietysti yhdistetään käytöstapojen puute. Ei välttämättä tervehditä edes työkavereita.... Ja kauhean tarkkaa kuin jossain lastentarhassa, kenen kanssa istutaan. Olen tottunut, että työpaikalla ollaan "kaikkien kanssa", mutta opehuoneessa on tyypillistä, että paikkaa vaihdetaan, jos väärä työkaveri istahti viereen ja "bestis" meni toiseen pöytään. Vähän kuin jossain kolmannella luokalla, kun oppilas pelästyy, jos joutuu väärän viereen istumaan.

Olenkin ihmetellyt sitä kun  lähihoitajat tai vielä siihen ammattiin opiskelevat sijaiset ovat työpaikalla sellaisia päällepäsmäreitä ja niitä "minä osaan, tiedän ja määrään" -tyyppejä, joiden ei edes tarvitse kuunnella kokeneiden hoitajien neuvoja. Lisäksi ovat ottaneet oikeudekseen kohdella työkavereitaan ja potilaita/asukkaita/asiakkaita miten itse lystäävät. Taidan todellakin vaihtaa alaa ennen kuin suurin osa hoitajista on jotain pershäröjä ja se viimeinenkin ihmisyys sieltä häviää.

Omasta mielestäni hoitoalalle nuo valta-asemaa hinkuvat ja kilpailevat yksilöt eivät sovi. Hoitoalan työyhteisöt eivät ensinnäkään ole mitään kilpa- tai pelikenttiä, missä taistellaan voitosta vaan siellä tulisi kyetä rymätyöhön ja tiimityöskentelyyn. Toiseksi kaikki eivät kuitenkaan valta-asemaan pääse vaan suuri osa joutuu tyytymään siihen ruohonjuuritason puurtajan asemaan. Kolmanneksi miten tuollainen valtaa ja hallitsemista tavoitteleva kilpailijatyyppi pystyy toteuttamaan hoitotyötä, missä potilaan/asukkaan/asiakkaan itsemääräämisoikeus korostuu aina vaan enemmän.

77 lisää sen verran, että parin viime vuoden aikana valmistuneet. Aikasemmin (1994 - 2005) valmistuneissa lähihoitajissa on ihan hyviäkin hoitajia.

Mut savustettiin uudesta työpaikasta ulos uutena työntekijänä. Älytöntä kiusaamista hoitoalalla, nyt uskon sen itsekin.

Mä oottelen sitä, savustetaanko mut perjantaina ulos vai ei. Kysyin pääluottamusmieheltä voidaanko mun sijaisuus lopettaa ja jo luvattu sijaisuus peruttaa vedoten siihen mitä esim. tiiminvetäjä musta esimiehellemme kertoo ilman puheiden totuuspohjan selvittämistä. En ole koskaan ollut kyseisen tiiminvetäjän suosiossa ja ko. tiiminvetäjä on savustanut muitakin sijaisia pellolle. Luottamusmies sanoi että pitää olla pitävät perusteet, mutta kun ne on niitä sana sanaa vastaan -juttuja, mitkä on aina hankalia. Epäilen vahvasti tiiminvetäjän olevan tietynlainen ja sen takia en edes pyydä yhtäkään työkaveriani puolelleni. En halua aiheuttaa kenellekään harmia, en ainakaan niille, jotka ovat aina kohdelleet mua hyvin. Päinvastoin aion suojella heitä sillä, etten pyydä apua enkä tukea. Pelkään että tiiminvetäjä kostaa sille tai niille, jotka mua tukisivat. Hoitoalalla kun kaikki on mahdollista. Mielummin kärsin itse kuin aiheutan muille vahinkoa.

Minä ja suurin osa työkavereistani olemme myös joutuneet kokemaan organisaatiomuutoksen. Meidän ihana entinen työyhteisömme lakkautettiin ja siirrettiin isompaan yksikköön. Sinne siirrettiin myös muita lopetettavia pieniä yksiköitä. Lopputuloksena huonoilmapiirinen työpaikka, missä ei oikein viihdytä. Kiusaajia, kiusattuja, syntipukkeja, savustettuja, savustettavia, savustajia, uupuneita, ahdistuneita, masentuneita, stressaantuneita, työnilon kadottaneita ja muualle haaveilevia hoitajia talo täynnä. Ja sitten on muutama valta-asemassaolija, ne mennä porskuttavat ja ohjailevat näitä muita mielensä mukaan. Olen varmaan kiusatun ja savustettavan syntipukin roolissa. Mutta ymmärrän sen, että vika on jossain muualla kuin muutaman työkaverini ilkeydessä. Tavallaan kaikki tavalliset työntekijät - siis ei valta-asemassa olevat ovat organisaatiomuutoksen "uhreja" ja jokainen yrittää vain selviytyä jotenkin. Yksiköissä on huono ilmapiiri, systeemejä ei saada toimiviksi, niitä muutetaan vähän väliä, työ on kiireistä, stressaavaa ja muuttunut yksinäiseksi puurtamiseksi. Ei varmaan yllätä ketään että työntekijöiden vaihtuvuus on ollut koko ajan suurta ja lähtöhaluja on monella. En yhtään ihmettele kun tuollaisessa paikassa esiintyy kiusaamista, mutta en siitä yksittäisiä kiusaajia syytä. Syy on jossain muualla kuin kiusaajisssa.

Enää en ihmettele sitä, että kaikista tapaamistani ihmisistä kusipäisimmät työskentelevät hoitoalalla tai ovat sitten sen alan opetustöissä. Etten nyt pelkästään haukkuisi niin kaikista tapaamistani ihmisistä myös ne ihanimmat työskentelevät hoitoalalla ja ovat sen alan opettajia.

Mielenkiintoista tämä kaksijakoisuus. Ehkä johtuu juuri siitä, että alalla tuntuu olevan edustettuna nämä ihmisluonnon ääripäät. Vaikka jokaisessa ihmisessä on hyvää jos huonoakin, niin minun on vaikea löytää niistä kusipäistä mitään hyvää ja niistä ihanista en edes viitsi pieniä vikoja etsiä. Kenellekään en yleisesti ottaen pahaa toivo, mutta välillä kyllä toivon sitä, että paha saa palkkansa ja kusipäät saavat joskus maistaa omaa lääkettään.

Organisaatiomuutos voi näyttää suunnittelijoiden ja ylimmän johdon papereissa loistavalle, mutta hoitajille se voi olla yksi helvetti. Etenkin niille, jotka menettävät sen toimivan, yhteisöllisen työpaikan ja pakkosiirretään uuteen yksikköön, jossa huono ilmapiiri, yhteisöllisyydestä ei tietoakaan ja toimimattomat systeemit. Jos vielä joutuu kiusatuksi uudessa paikassa, niin ei ole mikään ihme jos masentuu, ahdistuu, uupuu ja haluaa jonnekin muualle. Osa taas varmaan purkaa pettymyksensä ja turhautumisensa kaatamalla sen toisten niskaan.

Se ei vaan mene niin, että hoitajia voidaan siirrellä kuin shakkinappuloita paikasta toiseen tai toiselle pelilaudalle uusien nappuloiden sekaan tuosta vaan olettamalla että sen jälkeen kaikki ovat tyytyväisiä ja uudessa pakkosynnytetyssä paikassa hommat pelaa. Voi olla, ettei siinä uudessa paikassa mikään pelaa eikä oikein kukaan ole siellä tyytyväinen. Se uusi paikka voi olla helvetti, missä lieveilmiöt kukoistavat. Alalla työskentelivillä ystävilläni ja minulla huonoja kokemuksia tällaisista paikoista.

Olisikin ihan mielenkiintoista tietää, esiintyykö näissä organisaatiomuutoksen synnyttämissä uusissa yksiköissä enemmän kiusaamista kuin muualla. Eiköhän noita pakkosynnytettyjä paikkoja ole jo riittävästi ympäri maata eli tutkimusaineistoa varmaan olisi jo tarpeeksi.

Minulla on myös savustusuhka päällä, kun pikkupomo ei tullut kanssani toimeen. Jos joudun työpaikalta lähtemään niin aion lähtiessäni sanoa työkavereilleni että juhlivat oikein kunnolla sitä, kun minusta eroon pääsivät. Tarjottavia ei aio siihen juhlapöytään kuitenkaan ostaa. Luulen, ettei siinä työpaikassa ole kuin 10 hoitajaa (50:stä), joita voin tervehtiä, jos jossain tavataan. Näistä tosin 2 on myös ystäviäni (tai ainakin luulen niin, katson ottavatko minuun päin yhteyttä) ja jos ystävyytemme jatkuu, niin toki heitä näen tai ainakin viestittelen heidän kanssaan.

Olen hoitaja ja hoitaja-ystäviäni lukuunottamatta alan saamaan alani ihmisistä tarpeekseni. Yli 25 vuotta olen sitä touhua jaksanut, kohta on mitta täysi. Lähes jokaisessa työpaikassa ja alan koulutuksessa (myös harjoittelut) on kiusattu jotain/joitain. En tosiaan ymmärrä mikä oman alani ihmisiä vaivaa, miksi pitää kiusata muita. Haaveilen lottovoitosta tai työllisyystilanteen paranemisesta, pääsisin silloin hoitoalan töistä pois. Tällä hetkellä on pakko vaan kestää ilkeiden akkojen seuraa.

Ei kai esimiehet osallistu haukkumiseen? Uskomatonta. Olen ollut useilla työpaikoilla ja pomot EI IKINÄ hauku alaisiaan selän takana toisille alaisille. Siinä on ensimmäinen perkauksen paikka. Esimies ei mene haukkumisjengiin mukaan ja piste. Esimies voi valitella vertaistukea hakiessa toiselle esimiehelle jostain alaisestaan, mutta alaisten suhteen säilytetään tasapuolinen ja asiallinen linja myös selän takana. Jotkut heikoimmat esimiehet voi kuunnella valitusta ja pidän sitäkin pitkään jatkuessa sellaisena, että esimiehen pitäisi puuttua ja keskeyttää rutina. Mutta että itse lähtee siihen mukaan, haloo??

En ole koskaan työskennellyt hoitoalalla, mutta tunnen useampi lääkäreitä ja itse harkitsin hoitoalalle kouluttautumista takavuosina. Kaikki lääkärit sanoi, että älä vaan edes kuvittele siirtyväsi sinne. Ja syyksi sanoivat, että hyviä hoitajia kiusataan (olettivat, että minä olisin hyvä hoitaja) ja ylipäätään kukaan tervejärkinen ei kestä sitä sortamista ja kiusaamista, jota siellä työyhteisössä ilmenee. Kertoivat aika hurjia juttuja siitä, miten esimiehillä on suosikkijengi ja suosikkijengi sitten savustaa ahkeria pois, kun itse istuvat takapuoli tuolissa narisemassa.

Toinen havainto hoitoalasta on, että sain työkaveriksi organisaatiomuutoksessa entisiä hoitajia. Oli oikeasti aika mielenkiintoista porukkaa. Sinänsä mukavia, mutta sellaista narinaa ja napauttelua. Tyypillistä ja ainutlaatuista oli myös se, että istuivat kahvilla, porukka hiljeni, kun tulin hakemaan kahvia jne. En ollut tuollaista ennen kohdannut it-alalla. Mietin, että ovat kai ihan normaaleja ihmisiä, mutta nuorena menivät hoitajiksi ja sitten oppivat tuommoisen käytöksen pärjätäkseen töissä. Olisivat vaan jättäneet ne tapansa sinne sairaalaan.

Minusta tämä on todella surullista luettavaa tämä ketju.

Ystäväni on ollut vaikeasti masentunut viime vuosina. On joutunut hakemaan apua hoitohenkilökunnalta. Hän pelkää, jos joutuu sen vielä joskus tekemään, sillä hänelle ei osunut kohdalle kovin empaattisia luotettavia hoitajia tai lääkäreitä. Häntä pelottaa myös tulevaisuus, jos jatkossa joku lukee näiden muiden kirjoittamaa roskaa hänestä. Asioita on laajalti vääristelty tiedoissa. Niitä ei korjata, koska ovathan ammattilaiset ne kirjoittaneet.

Hoitoalalle ikävä kyllä tuntuu päätyvän ne ikävimmät persoonat,tai vaihtoehtoisesti niistä mukavistakin ihmisistä siinä seurassa kuorituu näitä ilkeitä ja pahansuopia hoitajia. Harmi juttu.
Omasta kokemuksesta voin sanoa,että pahimpana eräs pohjois-pohjanmaan kaupungin sairaala ja ainakin yksi tietty osasto,jossa hoitajat oli ihan käsittämättömän ilkeitä,tasapuolisesti kaikille. Toisia mollattiin surutta seläntakana,kaikki oli huonosti,kenenkään naama ei miellyttänyt. Harjottelijat haukuttiin jatkuvasti selän takana ja päin naamaakin. Potilaista puhuttiin potilaiden kuullenkin todella rumasti,potilaille huudettiin ja riuhdottiin.
Ainakin aiemmin sitten näin,nykypäivästä en tiedä. Mutta kuullut olen,että samat perushoitajat ja muut siellä edelleen kukkoilee.
Näissä paikoissa ikävä kyllä pärjää vain ne samanhenkiset hoitajat. Taso on luokattoman huono siis. Hyvät,empaattiset ja ammattitaitoiset hoitajat ei näihin paikkoihin päädy eikä sopeudu.
Onneksi itse löysin oman paikkani!

[quote author="Vierailija" time="03.06.2015 klo 15:28"]

Olenkin ihmetellyt sitä kun  lähihoitajat tai vielä siihen ammattiin opiskelevat sijaiset ovat työpaikalla sellaisia päällepäsmäreitä ja niitä "minä osaan, tiedän ja määrään" -tyyppejä, joiden ei edes tarvitse kuunnella kokeneiden hoitajien neuvoja. Lisäksi ovat ottaneet oikeudekseen kohdella työkavereitaan ja potilaita/asukkaita/asiakkaita miten itse lystäävät. Taidan todellakin vaihtaa alaa ennen kuin suurin osa hoitajista on jotain pershäröjä ja se viimeinenkin ihmisyys sieltä häviää.

Omasta mielestäni hoitoalalle nuo valta-asemaa hinkuvat ja kilpailevat yksilöt eivät sovi. Hoitoalan työyhteisöt eivät ensinnäkään ole mitään kilpa- tai pelikenttiä, missä taistellaan voitosta vaan siellä tulisi kyetä rymätyöhön ja tiimityöskentelyyn. Toiseksi kaikki eivät kuitenkaan valta-asemaan pääse vaan suuri osa joutuu tyytymään siihen ruohonjuuritason puurtajan asemaan. Kolmanneksi miten tuollainen valtaa ja hallitsemista tavoitteleva kilpailijatyyppi pystyy toteuttamaan hoitotyötä, missä potilaan/asukkaan/asiakkaan itsemääräämisoikeus korostuu aina vaan enemmän.

[/quote]

Olen tosiaan ihmetellyt tätä kymmenen viimeisen vuoden aikana tullutta ainesta. Herranen aika, kun kaikki tiedetään ja itsetuntoa riittää ja sitten tulee virheitä lääkkeissä yms. Perusasioita ei tiedetä, mutta nokkavia kyllä ollaan.

En yrittäisi neuvoa, mutta kun pelottaa potilasturvallisuus, on pakko sekaantua, kun hoitaja ei tiedä, että psyykelääke ei ole antibiootti 

Opiskelijana ölen törmännyt samaan
kiva kun näyttö pitää antas. Numero tulee todistukseen vain ohjaajan antaman numeron perusteella. Harmi kun tykkään työstä älyttömästi. Välillä mietin että pystynkö jatkamaan opiskelua ja työskentelemään tälläisessä ilmapiirissä. Potilaatkin ovat välillä vaarassa. Ainoa joka eräässä paikassa luotti minun tietoihin oli lääkäri. Nämä kun ovat ihan perusfaktaa jota jokaiselle meistä on koulussa opetettu...

Olin ennen hoitoalalle siirtymistä töissä toimistossa, kioskilla, lehdessä ja postissa. Siellä oli niin fiksuja ihmisiä töissä, etteivät alentuneet kiusaamaan ketään. Sitten vaihdoin hoitoalalle, koska alan työ kiinnosti ja kiinnostaa vieläkin. Mutta hoitoalan ihmiset - suuri osa, ei kaikki - ovat pahimman luokan kiusaajia. Kokemusta siitä kiusaamisesta on kohta 20 vuotta. Ainoa asia, miksi en täysin kadu hoitoalalle siirtymistä on ne 30 ihanaa ihmistä, joihin olen saanut tutustua alalla työskennellessäni ja sitä opiskellessani. Hoitoalan ihmisiä olen urani aikana kohdannut ainakin 300. Eli 10 % alan ihmisistä on otokseni mukaan ihania ja loput sitten mitä sattuvat olemaan. Minullakin haaveissa alan vaihto, mutta se on tällä hetkellä aika mahdotonta kun ikää on se 50+.

Ne organisaatiouudistuksen kautta työkavereiksesi tulleet hoitajat voivat olla niitä organisaatiouudistuksen uhreja, jotka narisevat ja napauttelevat omaa pahaa oloaan. Ovat voineet olla ennen pakkosiirtoa ihan toisenlaisia ihmisiä. Jotenkin se organisaatiomuutos syö ihmistä. Olen kokenut parikin kertaa organisaatiouudistuksen ja kummallakin kerralla uudessa paikassa esiintynyt tyytymättömyyttä siihen uuteen paikkaan. Voi johtua siitä, että entistä paikkaa pidettään parempana eikä oikein käsitetä, miksi sellanen käytännössä toimimaton muutos piti tehdä, kun lopputuloksena oli paljon toimimattomampi työpaikka ja huonompi ilmapiiri. Mutta ehkä tämäkin asia pitää itse kokea, ennen kuin sen oikeastaan ymmärtää.

Minunkin työpaikalla ne tervejärkisimmät suunnittelevat muualle lähtemistä ja osa onkin jo lähtenyt. Ne tervejärkiset, jotka vielä työpaikallani ovat ahdistuvat, masentuvat tai muuten kärsivät työyhteisössä missä haetaan syntipukkeja, kiusataan ja savustetaan ihmisiä ulos.

Helppo vinkki potentiaalisen kiusaajan bongaamiseen: yleensä kiusaajat ovat niitä, jotka yhteisissä palavereissa osoittavat eniten mieltään ilmein, elein tai sanoin jos työpaikalle ilmoitetaan jostain muutoksesta, joka ei heitä miellytä. 

Totta ruo, ettei kaikki hoitajat kiusaa ja näitä hyväsydämisiä, eettisiä, empaattisia ja fiksuja hoitajiakin on onneksi olemassa. Olen itsekin kohdannut sellaisia. Olen jonkin aikaa miettinyt sitä vaihtoehtoa, että niiden ilkeiden kiusaajien sijasta minub ehkä kannattaisi muistella näitä hyviä ihmisiä. Ehkä niin voisin muuttaa ajatukseni ja tunteeni positiivisemmiksi. Ja jossain vaiheessa tuntea enemmän kiitollisuutta ja rakkautta kuin vihaa ja katkeruutta. Mutta tuskin koskaan pystyn täysin ubohtamaan kiusatuksi tulemisen aihauttamaa kätsimystä.