Lue keskustelun säännöt.
Mua ihmetyttää nuo BLOGIN kirjoittajat.
28.01.2009 |
Tämänkin lehden blogistit ihmetyttävät. Olen pystynyt päättelemään yhden kirjoittajan henkilöllisyyden ja toisen tiedän varmasti. Kumpikaan näistä ihmisistä ei juttele asioistaan läheskään, siis likimainkaan, yhtä avoimesti kasvotusten kuin blogissaan kirjoittelevat. He pistävät mahakuviaan, lastenvaatekuviaan, kuvia perheestään blogiinsa. He kertovat syvimmät sielunsa salaisuudet muka avoimen rehellisesti blogissaan. KAsvotusten eivät osaa mielipidettään ilmaista saati edes kertoa tunnetilastaan. Toisin sanoen blogiin saa laitettua itsestään tosi paljon silotellumman kuvan. Kuva ei ole realistinen, kun tuntee ihmisen.
Miksi teette näin? Miksi etta halua aitoja ystäviä? Oletteko ajatelleen, että oikeat tuttavanne ja ystävänne eivät halua enää edes olla teidän läheisimpiänne, kun te kerrotte julkisesti syvimmän ajatuksenne, joita ette pysty "ystäviksenne" kutsumillenne ihmisille kasvotusten puhumaan. Eikö se teistä ole omituista? Minua ainakin loukkaa, että yhdenkin ihmisen sairauksista ja raskauksista saa lukea netistä. Niin, hän on siis antanut minulle osoitteen blogiinsa. Pitäisikö minun käyttäytyä kuin tietäisin, mitä ystävälleni kuuluu vain miten päin?
Esimerkiksi hän on sanonut netissä lasketun aikansa tarkasti, mutta livenä minulle, että syksyn korvilla pitäisi syntyä. Siis tämä on ihan pieni esimerkki, mutta ymmärrätte idean.
Ihmettelen ja olen huolissanikin, miten virtuaalisuus vaikuttaa minäkuvaan ja ystävyyssuhteisiin.
Kommentit (59)
en tunne ketään blogistia, mutta olen facebookissa huomannut saman asian. Jotkut ova tosi avoimia ja sosiaalisia siellä mutta tosielämssä eivät edes tervehdi. Ehkä se avautuminen ja omista asioista kertominen on helpompaa just siksi ettei kukaan tule keskeytä eikä tarvitse nähdä toisten reaktioita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sekoitus kolumnia, päiväkirjaa ja kirjettä. Osa kirjoittaa lähinnä itselleen, osa kavereilleen, osa laajempaan jakeluun. Sen ei ole tarkoitus olla "koko totuus" ihmisestä.
Lähinnä on puhuttu huonosta osasta sitä totuutta.
Miksi kertoa syvällisimmät ajatuksen julkisesti?
Mua ei loukkaa katsoa "ystävän" vauvamahaa tai vaatteita blogista, mutta totisesti loukkaa kuulla hänen laskettu aikansa netista tai ajatuksensa minun kanssani kokemista asioista. Siis yksipuolisesti: " Tänään oli hieman ikävä päivä, kun tuli sanaharkkaa erään ystävän kanssa." JA SE YSTÄVÄ OLEN MINÄ! Olisi sanonut minulle asiansa. Blogissa osataan selitellä tunnetiloja yms. Pitääkö minun olla näistä tietoinen kasvokkain kohdatessamme?
Lapsia kuvataan " aamusta iltaan" joka päivä, heidän elämänsä ikuistetaan nettiin kaikkien nähtäväksi lähes tulkoon kokonaisuudessaan. Mutta missääs on äitien kuvat? Niitä ei kyllä nähdä koskaan.
Surettaa että lapset ovat kuin esineitä joita esitellään ja joiden vaatettamisesta on tullut elämän keskipiste. Sairasta.
Ja av:sta on tullut toisille elämän keskipiste.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sehän tässä huolestuttaa, että joillekin blogeilusta on tullut elämä. Minulla on oma elämä oikeine ystävineen. Joillakin ei ole.
Tämän keskustelun taso on aika hyvä ja asiasta ollaan keskusteltu asiallisesti.
Facebookia käytän itse ja huomaan siellä sellaista, että siihen mitä teet nyt? -tilaan useat kirjoittaa juuri sellaista ylevää kävin jumpassa, hikoilin kaksi tuntia lenkillä, yms saavutuksia, jotka sinällään on tosi arkipäiväisiä, mutta joita kuitenkin vähän pitää korostaa. Sielläkin julkaistaan valtavasti hienoja kuvia lapsista (mulla on, mutta aika arkisia ja niitä on vain muutama), kuvia uudesta kodista ja käydään seinällä korkeatasoisia keskusteluja, jotka jää kaikkien näkyviin. Hmmm. Tässäpä jollekin tutkijalle hommaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei saa olla itsestään ja saavutuksistaan ylpeä. Se jolla onni on se onnen kätkeköön...
Mutta tuli mieleen, että tässä taitaa olla jonkinlainen kommunikoinnin murros käynnissä. Olen lueskellut n. 10 vuotta nuoremman pikkuveljeni kirjoituksia netissä ja hämmästynyt siitä, miten avoimesti veli asioitaan siellä kertoo. Ihastumiset, tunne-elämän pohdinnat, rankatkin asiat on kaikkien luettavissa! Koska samalta ihmiseltä saa utelemalla udella kuulumiset irl, käynkin silloin tällöin lukemassa veljen päiväkirjamerkintöjä, jotta tietäisin, mitä sille kuuluu. Jotenkin perverssiä. Itselleni ei tulisi mieleenkään kirjoitella niin avoimesti omista asioistani. Olenkin aika lailla päinvastainen tapaus, vähän turhankin paranoidi siitä, mitä muut minusta tietävät. :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä 40-kymppinen opettaja aloin pitää harrastusblogia. Olen seuraamieni blogien ansiosta saanut sellaisen innostuksen vanhaan harrastukseen, että halusin jakaa tekemisiäni ja ajatuksiani harrastuksestani muiden kanssa: kenties joku toinenkin innostuu uudestaan harrastukseeni.
Ammattini takia, opettaja, haluan pitää tarkasti kiinni yksityisyydestäni. Mieleeni ei tulisi laittaa kuvia perheestäni tai kertoa töistäni, perheestä tai mistään minkä suoraan voi liittää minbun persoonaani. Harrastuksesta kertominen pitää blogin anonyyminä ja tekeminen ei persoona nousee päälimmäiseksi.
ihminen ei saisi kirjoitella blogia. Kyse on siitä, kuinka jotkut elävät kaksoiselämää, blogielämää oikean minän kustannuksella. Loukataan jopa, kuten tuo yksi esimerkki. Eri asia tietysti olisi, jos kukaan ei tuntisi blogeilijaa. Tällöin pohdinnat ja lasketun ajan paljastukset jäisivät anonyymeiksi, vaikka ovatkin näennäisesti paljastavia. Kyse on nimenomaan siitä, että ei miehelle, siskolle, ystävälle voi kertoa, että raskausajan masennus meinaa iskea, lapsi syntyy syksyllä, hormonaalinen ehkäisy saa käyttäytymään pöljästi. Kolumnimaisesti asioista, siis julkisesti, saa ja pitää voida puhua. Ihmeellistä tässä on nyt se, että livenä asioista ei puhuta asianomaisten kanssa. Tämä on mielestäni jopa vallankäytön ja kiusaamisen väline. Ähäkutti, etpäs kuulukaan lähipiiriini, jolle jaan sisimpäni, mutta huomaatkos, että en ole estynyt, kun "puhun" asioistani. Tällainen olo minulle on tullut, kun sain lukea ystäväni raskausuutisen. Olin toki odottanut, että minulle, ystävälle, asian olisi voinut kertoa ihan ensimmäisenä.
Minusta kyse ei ole nyt siitä, että minä, joka ihmettelen tätä "avoimuutta", olisin estynyt puhumaan tunteistani. Minä kyllä puhu livenä ystävieni kanssa sisimpiä asioitani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun yksi erittäin hyvä ystävä pitää melko suosittua blogia, jossa kertoo elämästään omasta mielestäni aika avoimestikin. Mulle itselleni ei ole koskaan tullut tuollaista ap:n kertomaa tunnetta. Vaikka hän on blogissa avoin, niin ystäväni on kyllä vielä avoimempi ystävien seurassa.
Olisiko mahdollista ap että odotat IRL (sic!) ystävyyssuhteelta jotain sellaista, jota et saa ja nyt sitten blogi onkin tavallaan tiellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että olen pettynyt omaan esimerkkitapaukseeni. Totta kai,koska olen odottanut ystävyydeltä enemmän. Ts. olen itse antanut enemmän itsestäni suhteeseen, josta en ole saanut takaisin yhtä lailla. Mutta en nyt tässä tuuleta pelkästään omaa esimerkkiäni, vaan ihan yleisesti tätä ilmiötä, mikä ei ole minun "pakkomielteeni" keksimää. Sen voi havaita tuo minua pakkomielteiseksi haukkunut edellinen vastaaja jo ihan tästäkin ketjusta, jossa ihmiset ovat jakaneet kokemuksiaan.
sairaalloisen narsistinen ja olettaa nenätysten tavattaessa, että muita kiinnostavat vain ja ainoastaan HÄNEN perheensä asiat. Muiden kuulumisia ei kysele/jouda/halua kuuntelemaan ollenkaan, vaan juttua tulee omista asioista korvien täydeltä sille, joka joutuu loukkuun kuuntelemaan hänen kehuskeluaan (sillä sitä se on).
Niinpä hän on perustanut blogin, jonka osoitetta jakelee kaikille, jotta edes joku kävisi lueskelemassa heidän perheensä elämästä. Mutta - yllätyskö? - kukaan ei käy!
Tämä ihminen ei kestä arvostelua eikä halua kuulla muilla menevän hyvin, joten laittaa perheensä teennäistä ihannekuvaa blogiinsa.
olis pitänyt laittaa otsikoksi "Kusipäitä nuo omahyväiset blogin pitäjät, joilla ei ole siensitiiviyden tajua". Silloin olisi voinut saada blogin (tähänkohderyhmään kuuluvan) ajatuksia.
ja olen rehellinen siellä ja toisaalta taas en kerro läheskään kaikkea. Siellä on kuvia perheestäni ja reissuistamme. Olen hirveän ujo puhumaan kenellekään, mutta siellä kirjoitussieluni puhkeaa kukkaan. Rakastan sitä! :o)
Mulle kirjoittaminen on ollut AINA se tapa ilmaista tunteitani, siinä osaan kuvailla paremmin asioita. Kirjoittamisen kautta en itse hae julkisuutta mutta ne ihmiset jotka blogiani lukevat, voivat saada oikeamman käsityksen elämästämme. EN kirjoita liian avoimesti blogiinkaan, pidän kyllä huolen että siinä ei sellasta juttua ole jota en haluaisi umpivieraan tietävän.
Ihmiset haluavat avata elämäänsä. Joillekin blogi on se keino. En ole itse lueskellut paljon muiden blogeja mutta eiköhän meitä ole erilaisia ihmisiä siinäkin.
Yksi kaveri, jonka kanssa oltiin enemmänkin tekemisissä kun esikoisemme syntyivät, pitää blogia ja löysin sen ihan vahingossa. Olen 100% varma että se on hän, koska siellä on niitä samoja kuvia mitä minäkin olen häneltä saanut eli lapset siis täysin tunnistettavissa.
On aika hämmentävää että siellä blogissa käy ilmi että yhdellä lapsista on parantumaton sairaus, joka edellyttää sairaalajaksoja ja jatkuvaa lääkitystä. En ole tiennyt tästä yhtään mitään. En ole saanut sanottua hänelle, että hei, minä tiedän KAIKEN mitä teidän perheessä tapahtuu. En ole nähnyt häntä montaa kertaa viime aikoina, joten mitään kiusallisia tilanteita ei ole tullut.
En vaan osaa ottaa asiaa puheeksi hänen kanssaan kun hän ei ole siitä halunnut minulle puhua kasvotusten. Mitä te tekisitte minun asemassani? En ole käynyt lukemassa sitä aikoihin, kun tuli fiilis että luen asioita jotka eivät minulle kuulu - toisaalta netissähän kaikki on julkista.
Millaisia suhteita teillä on ystäviinne? Onko teillä aitoja ystäviä? Vaihdatteko kaveria lennosta, kun hänellä on ongelmia? Ettekö kestä ystävienne elämäntilanteita? Mikä positiivisessa imartelussa on niiiiiin voimaa antavaa? Miksette avaa itseänne ystävillenne?