Lue keskustelun säännöt.
Auttakaa! Hirveä syyllisyys uhmiksen kasvattamisesta...
26.01.2009 |
Siis lapsemme on 2,5 vuotias ja todellakin tahtoikäinen. Ongelma ei varsinaisesti ole siinä, vaan minussa. Olen tosi väsynyt (uusi vauva ja muutenkin liikaa hommia) ja tunnen syyllisyyttä siitä, kuinka kohtelen esikoista. Eli minua ärsyttää hänen tekemisensä todella paljon, esim. juuri uhmaaminen, kaikkeen vastaan sanominen, joka tavaraan koskeminen, riehuminen jne. Tuntuu että kiellän häntä koko ajan, ja että minua ärsyttää joka asia mitä hän tekee. Mutta enhän voi kieltää asioita sillä perusteella että ne ärsyttävät minua? Siis jos muuta syytä ei ole.. Huomaan myös että huokailen ja tuhahtelen, mulkoilen ja pyöritän silmiäni hänen tekemisilleen, mikä on ihan kauheaa :( Teen siis noin ennen kuin tajuankaan...
Yritän antaa positiivistakin palautetta, viimeistään nukkumaan mennessä joka ilta sanon että hän on tärkeä ja rakas, mutta kun koko ajan suhtaudun häneen niin ikävästi ja kiellän kaiken, niin riittääkö tuo iltainen edes? Hirveä syyllisyys siitä, että kohtelen häntä huonosti ja latistavasti :( Haluaisin antaa viestin, että hän on hieno ihminen, rakastettu ja kaikin puolin hyvä, mutta tuntuu että en pysty.
En siis tarkoita sitä, etteikö häntä pitäisi kieltää jne. mutta kiellän liikaa ja turhasta, ja ennen kaikkea ongelma on se, että en kohtele häntä kunnioittavasti. Miten pääsen tästä eroon? Mitä voin tehdä?
Kommentit (9)
Oma lapseni on vasta 9kk mutta tällaiset viestit saa jännittämään tulevaa, miten meidän perheessä selvitään vastaavasta...
Neuvoa en osaa, mutta voimia ja armeliasta mieltä itseä kohtaan toivottelen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
käytökseen - miten muuten lapsen voisi saada keskeyttämään kielletyt puuhansa tai omasta mielestään häiritsevän käytöksen?
Voisiko silloin aina kutsua lapsi vaikka johonkin mukavampaan puuhaan äidin luokse? Ohjata lapsen huomiota johonkin muualle?
Miten jaksaisi paremmin uhmaa - saada lapsen huuto menemään yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos? vaikea juttu - ehkä hyräilemällä itsekseen jotain lempikappaletta tai jotenkin psyykkaamalla itseään.
Raisa Cacciatoren Kiukku-kirja antaa vinkkejä myös vanhemman aggression hallintaan (myös siis tähän ärsytykseen ja pinann palamiseen...).
uhman kestämiseen hengityksestä - keskityin hengittelemään rauhallisesti ja kiinnitin suurimman osan huomiostani siihen, etten ärsyyntyisi ja alkaisi nostattamaan verenpainetta lapsen meuhkaamisen johtosta.
Jotenkin myös asetuin tilanteeseen ulkopuolisena ja otin "supernannyn roolin" - ajattelin, että nyt tässä on tällainen kasvatushaastetilanne, josta selviän superhyvin ja rauhallisena (hyvä etten kuvitellut televisiokameroita paikalle :-). Sen turvin jaksoin pitkällisetkin tilanteet - suurimmaksi osaksi, en aina tietenkään, kun en mikään superäiti ole. Kuten ei kukaan.
4
Hyvä, että meillä on useita lapsia, niin on elämä tälläkin hetkellä aika lokoisaa. Meillä on 5 v, 3 v ja vauva. Tuo uhmis on ihan kiva. Hyvä, että on tuota omaa tahtoa!
Meillä 2,5 v ja 10 kk lapset. Oma neuvoni on todella keskittyä myös esikoisen touhuihin, ota mukaan vauvan hoitoon ja yritä olla kärsivällinen. Liiat hommat voi jättää myöhemmäksi, hoida ensin lapset ja sitten muut asiat. Tiedän, ettei varmasti ole kovin helppoa nyt, mutta varmasti ajan kanssa tilanne helpottuu ja rauhoittuu. Kun muistat kehua esikoisen tekemiä hyviä asioita, saatat huomata, että pikkuisesta tahtoihmisestä löytyy oikein mukavia piirteitä :)
Olet hyvä äiti kun mietit tämmöisiä asioita ja miten voisit parantaa kaikkien oloa :)
Tsemppiä ja jaksamista! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
joka on varsinainen noidankehä...
On täysin luonnollista että esikoinen kokee epävarmuutta, kun kotiin tuodaan uusi lapsi - mustasukkaisuus menee ohi kun esikoinen huomaa, ettei vauva ole sittenkään niin suuri uhka. Mutta ellei tämä "sulatusprosessi" onnistu täysin vanhempien tuella, se jää päälle: esikoinen kokee yhä suurempaa epätoivoa, kun hänen hätäänsä ei vastata toivotulla tavalla. Ja jos tällä epätoivon ilmaisulla onkin päinvastainen vaikutus, ilmiö ikään kuin ruokkii itseään.
Silloin kun ärsyttää kannattaisi muistaa, ettei 2,5-vuotias ihminen ole pohjimmiltaan paha - hän ei vain osaa muuta keinoa ilmaista kokemaansa epäoikeudenmukaisuutta. Sen ikäinen ei osaa analysoida henkisiä tarpeitaan, hän ilmaisee ne käytöksellään. Ehkä hän toteuttaa omaa mielikuvaansa siitä kuinka hyvänä häntä pidät: kun hänestä tuntuu että pidät häntä kuitenkin tuhmana ja vähemmän rakastettavana, hän tekee tästä mielikuvasta totta. Sillä pelkkänä ajatuksena se olisi sietämätön, siitä on tehtävä konkreettista, jotta pystyisi ymmärtämään ja uskomaan itsekin mihin vähempi rakastaminen perustuu. Silloin se voi kohdistua tiettyihin tekoihin, ei siihen että torjuisit hänet kokonaisuudessaan. Kun tuntuu pahalta, niin silloin ollaan hankalia. Kehittyneemmät keinot ovat aikuisilla.
Kun hän uhmaa sinua se on hänen tapansa sanoa: " kunpa rakastaisit minua enemmän!" Sen sijaan että reagoisit kuin hän sanoisi: "olen heikko ja halveksittava!" voisit yrittää pyrkiä siihen, että näkisit koko tilanteen yli... Jos hahmottaistkin tilanteen siten, että olennaista ei ole se pikkuasia josta kiistellään, vaan se että esikoisella on taustalla isompi pulma johon hän tarvitsee aikuiselta apua omaksuakseen uuden suhtautumismallin. Tilanne korjaantuu lapsen kohdalla kuin itsestään, kunhan vanhempien suhtautuminen muuttuu ensin.
Se että sanot hänelle iltaisin rakastavasi häntä ei vakuuta riittävästi, sillä käytös on ratkaisevampaa kuin pelkät sanat. Sitten kun näet hänen käytöksensä taustat ja pystyt tuntemaan sympatiaa (vaikka säännöt ovatkin sääntöjä, eikä se haittaa, kunhan myös osoitat rakkauttasi), lapsi kyllä tuntee rakkauden ja uhma loppuu. Tuon ikäisellä nyt on tosin muutenkin uhma... mutta sitä voi kyllä helpottaa koko perheen eduksi.
Ei ole kikka kolmosta, vaan raakaa työtä.
Ensinnäkin tosin sanottakoon, että ei kai ihan kaikkea lapsen tekemistä tarvitse kieltää ja kommentoida. Onkohan meidän lapsilla ollutkaan uhmista, kun en tunnista tilannetta! Toisaalta uhmis voi olla myös oire siitä, että pitäisi huomata enemmän. Voiko uhmaaja osallistua enemmän yhteisiin tekemisiin, voisiko hänen kanssa leikkiä enemmän, voisiko hän olla läsnä hääräämässä vauvan hoidossa jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus mietin, että reagoinko minä lapsen uhmaan vai reagoiko lapsi minun jatkuvaan komenteluun ja muuhun.
Välillä tuntuu, että on päiviä, että minulla ei ole yhtään hyvää sanottavaa lapsesta, onko sitten kumma, että lapsi uhmistelee..
Olen ajatellut, että on pääasia, että tiedostan oman ongelmani. Näin voin yrittää kehittyä äitinä paremmaksi, mutta varmasti työtä ja aikaa se vie.
Pitäisi muistaa ajatella, että vaikka lapsi kuinka ärsyttää ja pistää vihaksi, on hän kuitenkin se oma pieni rakas.
Tsemppiä meille välillä "huonoillekin" äideille!
---ja mies on vielä pahempi: haukkuu ja latistaa lapsen tekemisiä. Meillä myös vauva, imetän yöt eli olen tosi hilpeää seuraa päivisin...
En tiedä mikä auttaisi, miten saisi omat hermot ojennukseen??
Kellään mitään kivoja niksejä?!?