onko muita jotka kokeneet kohdunulkoisen?
Minulla takana kohdunulkoinen viime syksynä. Meillä on taustalla lapsettomuutta ja tämä ensimmäinen raskaus saatiin alkuun kolmannesta inseminaatiosta. Alun epävarmuuden (HCG nousi aluksi hitaasti) jälkeen olin ihan täysillä raskaana pahoinvointeineni ja muine oireineni.
Joku hirveä epävarmuus kuitenkin vaivasi, en tiedä johtuuko taustasta vai mistä, sillä mitään ku:ta ennakoivia oireita ei ollut. Hermoilin vain kaikeista niin kovin, että halusin alkuraskauden ultraa aikaistettavan (oli suunniteltu viikolle 8+0) ja pääsinkin siihen rv 6+5. Tällöin sikiö näkyi hyvin, sykekin jo, mutta väärässä paikassa vaan.
Sain siitä lähetteen NKL:lle, jonka päivystyksessä menikin se ilta. HCG oli noussut jo korkeammalle, kuin ku:ssa tavallisesti, joten sanottiin, että hyvästä voinnistani huolimatta leikkaavat heti kun tilaa on. Laparoskopiassa sitten seuraavana aamuna poistettiin alkio ja osa munasarjaa.
Kokemus oli kaikessa kurjuudessaan tosi rankka ja olin alkuun aivan varma, että en uskalla raskautta uudelleen edes harkita, sillä en halua kokea tuota enää uudelleen. Menetyksen lisäksi syytin itseäni siitä, että en kyennyt järjestämään vauvanalulleni sopivaa paikkaa kasvaa ja tuntui, että olin pettänyt itseni ja lapsen lisäksi myös mieheni.
Löysin kuitenkin vertaistukea ja käytyä asiaa läpi samanlaisia kokeneiden kansssa ja niin vain päivä kerrallaan helpotti ja nyt enää harvoin asia itkettää, vaikka kyllä se mieleen aina tulee. Nyt varsinkin, kun nyt lähestyy se aika, jolloin saisin synnyttää sen kaivatun lapsen, jos asiat olisivat menneet toisin...
Hoitoja jatkoimme lopulta aika pian ja uskaltauduin lääkärin suosituksesta vielä inssiinkin kerran, mutta siinä pelko uudesta ku:sta oli niin suuri, että päätimme jatkaa IVF-hoitoihin, joissa toivottavasti ku-riski on edes vähän pienempi, vaikka olemassa se niissäkin on.
Tämä kohdunulkoinen oli yksi elämäni kamalimmista kokemuksista, jos ei jopa kamalin, mutta näemmä ihminen on rakennettu niin, että asioista selviää. Arvet se kuitenkin jätti mahan lisäksi sieluun, eikä varmasti unohdu koskaan, vaikka sen lapsenkin vielä joskus saisi.
Jaksamista sinulle!
Killa
Kommentit (8)
Olen muutaman saman läpikäyneen kanssa jo vaihtanutkin ajatuksia ja ehkäpä tämä joskus tosiaan helpottaa. Itkettyä on tullut jo siihen pisteeseen asti ettei enää jaksa. Meillä on jo ennestään lapsia, joten siinä mielessä asia ei ole ehkä ihan niin vaikea kuin jos olisi ensimmäinen raskaus ollut kyseessä. Millaisia ohjeita olette saaneet uutta raskautta varten, käskettiinkö odottaa joku tietty aika ja tietääkö joku millaiset mahdollisuudet on tulla raskaaksi kun munatorvi on toiselta puolelta poistettu? En vielä yhtään tiedä, milloin uskallan edes (jos enää koskaan) harkita uutta raskautta, mutta jonkinlaiset "faktatiedot" kiinnostaisivat kovasti. Sairaalassa en älynnyt oikeastaan mitään lääkäreiltä kysyä..
Ihan ensiksi pahoittelut ja *halaus* raskaan kokemuksesi vuoksi!
Itselläni oli kohdunulkoinen 05/02 ja menetin tuossa rytäkässä toisen munatorven =( Silloin lääkäri sanoi, ettei tämä (muka) vaikuta raskaaksituloon, mutta johan sen nyt voi maalaisjärjellä ajatella, että kyllähän se vaikuttaa. Jospa lääkäri yritti vain lohdutella, kun ku:n lisäksi takana oli jo 2 km (ei lapsia). Ku oli raastava kokemus mutta kaikesta kuitenkin selviää...
Me aloimme yrittää uutta raskautta suurinpiirtein heti... syyskuussa olinkin jo uudelleen raskaana vaikka vietimme kesän eri paikkakunnilla ja näimme vain viikonloppuisin. Raskaaksi tuleminen ei siis meille ollut vaikeaa ku:n jälkeen. Tämäkin raskaus kuitenkin päättyi ikävästi geneettiseen keskeytykseen ja silloin jo tuntui, että heitän toivon omasta nyytistä. Pari vuotta meni lapsettomuusrumbassa tutkimuksineen ja hoitoineen...
Nyt meillä on kuitenkin kohta 2,5 vuotias ihana prinsessa ja 2kk pikkuprinssi (molemmat luomuja), joten ku:n ja munatorven poiston jälkeen voi siis tulla raskaaksi ja raskaus voi mennä hyvin.
Muista siis surussasi, että aurinko paistaa risukasaankin! Yrittää siis uskaltaa ja yhdelläkin munatorvella pärjää!
Sure surusi rauhassa ja anna itsellesi aikaa toipua. KUn koet olevasi valmis, niin yrittämään vain uudelleen!
Nekku
löytyy alla olevan linkin kautta jos osaan sen tähän liittää. Kauhea tarina onkin. Nyt olen palautunut siitä ja vauvakuume vaivaa taas.
tarinani löytyy pari sivua taaksepäin otsikolla Taas km!:(
Itsellä varsin tuore kokemus ja mieli aika kovilla. Surettaa kesken mennyt raskaus mutta myös se että oma henkikin oli aika hiuskarvan varassa. Olo voimaton ja neuvoton, mielialat vaihtelee tosi paljon. Haluaisin kuulla saman kokeneiden mietteitä asiasta.
Mietin jonkun aikaa jaksanko edes kirjoittaa, mutta päätin silti tehdä niin, jos tämä vaikka auttaisi jotakuta. MInulta leikattiin kohdun ulkoinen 2004, ja samalla poistettiin oikea munatorvi. Tulin vajaan vuoden päästä Clomifenin avustuksella raskaaksi (vasemmasta munasarjasta ironneesta munasolusta) ja meille syntyi reipas, iloinen ja ihana poika kesällä 2006. Sen jälkeen sovittiin että lapsi saa tulla omassa tahdissaan, valitettavasti mitään ei tapahtunut. Luovutin munasolujakin viime syksynä. Tasan kolme viikkoa sitten olin onneni kukkuloilla kun raskaustesti vihdoin ja viimein näytti haaleaa plussaa.
Menin välittömästi lääkäriin ja kerroin pelkoni aikasempaan KU:n vedoten ja hcG:n todettin olevan matala, mutta alkoi pian nousemaan normaalisti. Paha tunne oli silti vaikka kahteen kertaan ultrattiin ja todettiin sikiöpussin olevan kohdussa mutta raskaus ei vastannut viikkoja, mutta en huolestunut koska tiesin ovulaation ajankohdan ja lääkärikin vahvisti että näillä viikoilla näkyi se mikä pitikin. Viime viikonloppuna oltiin lähdössä matkoille ja ennen sitä ultrassa tarkistettiin kaiken olevan ok. Mentiin lentoasemalle ja yhtäkkiä sain kamalat alavatsakivut, huimasi, voin pahoin ja silmissä sumeni. Ambulansi haki minut ja vei sairaalaan helsinkiin, jos tehtiin vain sisätutkimus (ei ultraa) ja sanottiin että suolistoperäistä. Itse en uskonut siihen hetkeäkään ja päätin että kunhan palaamme kotiin (oltiin hesassa yötä), menen lääkäriin.
Päätin tiistaina suunnata gynelle, mutta aamuyöllä tiistaina alkoi taas kamala kipu, jota kesti tunnin. Mies soitti ensiapuun josta sanottiin ettei mitään pystytä tekemään, menee kesken jos menee. Kipu hellitti sen verran että pystyin peseytymään ja sitten kun tusin hartiapiston, lähdettiin kiireellä gynen polille. Siellä todettiin olevan 500 ml verta vatsaontelossa ja kyseessä selvä kohdunulkoinen. Olin järkyttynyt, eihän tässä näin taas pitäny käydä. Leikattiin heti ja verenhukka melkein litra! :( Sain lisäverta ja tänään kotiudun. Sairaalassa olin sekaisin nukutuksesta, mutta eilen ja tänään kun pitää sisäistää asia, ettei meille tule tammivauvaa, tekee mut surulliseksi enkä tiedä miten jaksan kesän.
Jatkossa meille ainut keino saada lapsi on IVF. Munasoluja luovuttaneena tiedän ettei se ole mukava hoito ja voihan siinäkin saada keskenmenon tai tuulimunan. Yritetään tällä hetkellä selvitä miehen kanssa päivältä ja tunti kerrallaan ja samalla mahdolisimman normaalisti pitää päivärytmiä yllä esikoiselle, joka on suuri ilo ja onni elämässämme. Voitaisiin vaihtaa sähköpostiosoitteita jos haluat?
Saman minkä muut eli munanjohdin poistettiin kolmisen vuotta sitten. Raskaaksi en tule helpolla ja sitä itkun ja surun määrää voitte vain te kanssasisaret ymmärtää. Verta oli vatsaontelossa minullakin. Mutta puoli vuotta tapahtuneesta plussasin ja sain toisen lapsen. Nopeammin mitä yleensä se tapahtui ja olen selviytynyt keskenmenosta tämän ansiosta erittäin hyvin. Nyt se on jo tapahtuma muiden joukossa...
Rutkasti voimia ja uskoa teille. Toivoa ei pidä menettää, se on kuitenkin olemassa. Yhdellä munanjohtimella pystyy saamaan vauvan, se ei sitä estä vaikka niin itsestä tuntuisikin. Lääkärit ovat sen suhteen oikeassa.
koin itse nelisen vuotta sitten kohdun ulkopuolisen raskauden ja tuntui että koko elämä päättyy siihen..olimme yrittäneet lasta yli vuoden ja kun vihdoin huomasin olevani raskaana,voi sitä riemua..riemua ei kuitenkaan kestänyt kuin 8viikkoa,kun aloin vuotaa verta..tutkimuksessa sanottiin että se oli keskenmeno mutta seuraavana päivänä sain soiton että kyse olikin kohdun ulkopuolisesta raskaudesta.siitä alkoi parin kuukauden tuskien taival..hirveän kovat vatsakivut ja verenvuodot,jatkuva ramppaaminen sairaalassa..ja sitä itkemistä päivästä toiseen..miksi juuri minulle piti käydä näin..tuskallista oli myös nähdä raskaana olevia naisia jokapuolella..mutta kuten edellinen kirjoittajakin totesi,että asioista selviää...
olin kuitenkin onnekas,sillä tulin aika pian uudestaan raskaaksi..pelkäsin ensin koko ajan,että saako tämä raskaus jatkua,enkä uskaltanut ensin olla edes iloinen.joka kerta vessaan mennessäni tarkistin ettei vaan valu taas pönttöön verta..mutta jatkuihan raskaus ja uskalsin jo iloitakin..mutta sitten tuli kirje postista,jossa ilmoitettiin että riski downin syndroomaan oli aika suuri..tuntui kuin veitsi olisi väännetty sydämessä..
tuskien viikot kun piti odottaa lapsivesipunktion tuloksia..en pystynyt ajattelemaan mitään muuta enkä paljon muuta tehnyt kuin itkin..mutta onneksemme kaikki olikin hyvin ja synnytin terveen vauvan,joskin synnytys oli todella vaikea ja vauva oli muutamia minuutteja hengittämättä,mutta loppu hyvin kaikki hyvin ja runsaan vuoden päästä olinkin synnyttämässä jo toista lasta.
toivon teille kaikille paljon jaksamista elämässä eteenpäin.