Uusperheen epätasa-arvoa vaikea joskus välttää

nämä 9v ja 12v tytöt hoitavat kyllä mielellään vauvaa. Tai ainakin leikittävät.



En usko, että lapset lakkaisivat vielä käymästä - isälle se olisi kyllä aikamoinen isku vasten kasvoja.



t. ap

mutta koska perkelettä en ole tavannut, tätä yhteneväisyyttä on vaikea todeta.



ap

että eri perheissä on erilaiset tavat puhua. Meillä esim. lapsuuden kodissani on käytetty todella ronskia kieltä;) Telkassa on ollut sika, niin kommentoitu " katso --- olet päässyt telkkariin!" ja riidellessä olemme me sisarukset toivoneet toisen kuolemaa ja sitä että olisimme ainoita lapsia jne. jne.



KUITENKIN rakkautta on AINA ollut, ja vaikka sanan säilä on kolissut ja kovaa, niin mitään ilkeitä sanoja emme ole tosissaan sanoneet. Tämän olen huomannut esim. eräässä suhteessa, jossa kiukun puuskissa tuli vaikka mitä ilkeyksiä huudettua, ja poikakaveri loukkaantui...!



En saattanut käsittää sitä, koska tosiaan se oli normaalia lapsuudenperheessä;) No puhumalla siitä selvittiin, ja piti vaan oppia hillitsemään itsensä seuraavien riitojen aikana...;)



Pähkinänkuoressa;

Joilla tulikivet ja tappurat lentävät, mutta niillä ei tarkoita niin pahaa miltä ne sanoina kuulostavat.



Ja toisaalta on myös rikkaus että uskaltaa huutaa ja raivota, sillä sekin on merkki rakkaudesta. Jos on pelko että jos huutaa " Vihaan sua, mä muutan v*ttuun täältä!" ja samantien läheinen on pakkaamassa kamoja ja oikeasti heittämässä huutajaa ulos---> se kertoo siitä että vaikka olisi miten paha olo, pitää kainostella ja olla kohtelias vaikka sappi kiehuu, ei hyvä sekään:(

Sen sijaan voin kyllä tuiskahtaa jotain muuta. Yleensä meillä taas yritetään selvittää, että mistä arkipäivän vihastukset johtuvat. Ei tosin aina juurta jaksain, koska joskus sitä vaan on hemmetin väsynyt (kaikkeen) eikä jaksa olla kovin rakentava. Mutta jos kyseessä on joku arkipäivää rasittava ongelma, johon pitää puuttua, me pyritään se selvittämään, koska pelkkää perkelettä tai vittua huutamalla se ei kyllä poistu. Ja sitten ongelmaksi tulee se, että toinen on loukkaantunut, eikä ehkä mitenkään voi tajuta, miksi kumppania ottaa aivoon.



Ilmapiiri tulee kyllä jotenkin vihamielisen tuntuiseksi, jos toisia nokitaan koko ajan mennen tullen. Ja nämä lapset ovat kyllä sillä lailla herkkiä, että he pahastuvat kritiikistä kyllä tosi paljon.

Tämä tuskin on syynä teidän tilanteessa, kunhan tuon esille toisen näkökulman.



Isäni on uusissa naimisissa, liitto on vielä suht tuore (n. 7 vuotta) ja vaimo on aikalailla tietämätön isäni aikaisemmasta perhe-elämästä. Kerta toisensa jälkeen tämä uusi vaimo on pahoittanut mielensä siitä, kuinka kohtelemme isäämme. Hän on sanonut suoraan, että olemme törkeitä. Olemme aika sarkastisia, haluttomia kuuntelemaan joitakin juttuja ja nauramme päin naamaa. Isä on sitten loukkaantunut ja valittaa, että lapset eivät kunnioita häntä, vaimo vierellä lohduttaa ja katsoo meitä tuomitsevasti.



En ole halunnut kertoa meidän elämästä uudelle vaimolle, en halua avioeroa. Tosi asiassa isäni käytti entisessä perhe-elämässä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, elämämme oli turvatonta ja pelkäsin olla lähellä isääni. Monta kertaa lähdin karkuun pikkusiskoni kanssa ja piilossa kyyhöttäen odotimme, että isä rauhoittuu. Liekö muuttanut tapansa tai elää vielä kuherruskuukautta uudessa liitossa, nämä ongelmat eivät ole tulleet vielä esille. Uudelle vaimolla on hyvä käsitys isästäni, että tämä olisi kaltoinkohdelty hyvä mies ja rakastava isä, jonka ex-vaimo julmasti jätti ja vei vielä lapset mukanaan. Uudella vaimolla on myös käsitys, että äitini valehtelee ja on yrittänyt mustamaalata ex-miestään meille lapsille. Isäni myös syyttää äitiäni siitä, että hän olisi aivopessyt meidät ja saanut meidät kääntymään häntä vastaan. Missään vaiheessa hän ei ole ottanut vastuuta teoistaan, sillä syyt ovat aina muissa.



Kerran yritin selvitellä menneisyyttä uuden vaimon läsnäollessa ja kun hän kysyi isältäni, onko jotain mitä hänen tulisi tietää, isäni selitti niiden olleen vain tavallisia, pieniä ristiriitoja perheenjäsenten kesken. Keskustelu päättyi siihen.



Olen pahoillani teidän perhetilanteesta. Sain sellaisen käsityksen, että lapset eivät ole kovin läheisiä isänsä kanssa. Että heidän välilleen ei ole muodostunut luontevaa isä-lapsi-suhdetta. Lapset myös vaistoavat sen, että et rakasta heitä ja se ole omiaan heille tuntemaan oloansa kotoisaksi teidän perheessä. Lapsilla on yleensä luontainen halu rakastaa ja tulla rakastetuksi, olla tärkeitä ja toivottuja.



Jos olisin vastaavassa tilanteessa, järjestäisin juttelutuokin yhdessä isän ja lasten kanssa. Isän tulisi kertoa useasti lapsilleen, että hän rakastaa heitä. Jos on ollut riitoja ja mielen pahoittamista, anteeksi pyytäminen puolin ja toisin on kohdallaan.



Uusperhe-kuviot voivat olla vaativia ja tasapainon löytämiseen menee aikaa, aikuisilta vaaditaan paljon, etenkin valmiutta ja kykyä rakastaa toisen lapsia. Jos lapsi ei tunne olevansa rakastettu ja hyväksytty tai huomaa eriarvoista kohtelua sisarusten välillä, se ei todellakaan edistä uusperheen onnea eikä lapsen hyvinvointia. Johtaa vain juurettomuuden tunteisiin ja teini-iässä kipeisiin riitoihin ja välien selvittelyihin.



Jos mies kokee olevansa etäinen lastensa kanssa, hänen pitäisi alkaa työskennellä asian eteen tässä ja nyt. Selkärangaton sellainen ihminen, joka ilman ponnisteluita antaa tilanteen pahentua entisestään ja hyväksyy lastensa etääntymisen. Lapset eivät aiheuttaneet tätä tilannetta vaan miehesi kyvyttömyys yhdessä ex-vaimonsa kanssa rakentaa toimiva parisuhde ja perhe-elämä. Miehesi ei ole viaton uhri, vaan lapset. Etenkin jos lapsilla on ongelmainen/erikoinen äiti, he tarvitsevat tasapainoista perhe-elämää ja tunne-elämältään kypsää rakkautta isänsä luona.

Vierailija:

hän sanoi, että muuten avioliiton aikana hän oli aina se tylsä, joka kielsi ja komensi - kun taas äiti ei niinkään. Tietysti oli silloin eri ja nyt toinen.

Mutta jos lapsi käyttäytyy vain todella epäystävällisesti ja vihamielisesti, mutta ei varsinaisesti tee mitään sellaista yksilöityä, mihin voisi puuttua, niin vaikea siinä on muuta kuin yrittää keskustella ja elää arkea. Yleensä jos isä kyselee, vastaukset ei juurikaan tule. Tai jos hän sanoo, että " hei ei toi ole kivasti sanottu, olisko susta sitten kiva jos isä olisi nyt kuollut" , niin vastauksena on jotain muminaa tai reipas " joo, katos kun mä en sit YHTÄÄN tykkää susta!" mitä herttaisimman ja iloisimman hymyn kanssa.

t. ap

J

Jos lapsi sanoo, ettei yhtään tykkää isästä, isän täytyy sanoa, että no voi voi, mutta onneksi mä kyllä tykkään kauheasti susta. Ja kuitata asia sillä tavalla sen enempiä selittelyjä. Aikuiset on perheen pää, jotka määrää ja valvoo, että sääntöjä noudatetaan. Ja yksi perussääntö on (tai ainakin pitäisi olla!) se että kenestäkään eikä kellekään puhuta rumasti

melba:

Mutta siitä huolimatta, en malta olla sanomatta, että jos minun pitäisi tehdä valinta mies vai lapset, niin aina valitsisin lapset ja väitän että suurin osa naisista, joilla lapsia on.

Jos vaikka mieheni olisi minulle kuin taivaan enkeli, mutta itse peto lapsilleni, mies joutuisi siinä silmänräpäyksessä vaihtamaan maisemaa. Tämän tietää miehenikin ja koskaan en rinnalleni ottaisi miestä, joka ei tätä hyväksyisi.

Mä en itse ymmärrä tuollaista keinotekoista tilannetta, että " jos pitää valita mies tai lapset" . Siis eihän yleensä sellaista tilannetta tule, ainakaan siis sillä tavalla, että sitä olisi vain avuttomana sivusta seuraajana, kun vain " asioita tapahtuisi ympärillä" . Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vaikea kuvitella, että olisi olemassa mies, joka olisi " aina kaikille tosi ihana, mukava, empaattinen, myötäelävä ja huomaavainen partneri" - mutta sitten lapsille itse piru.

Siis mikäli ihminen on älykäs, niin kyllähän hänen kanssaan voi silloin keskustella asioista ja nostaa niitä esille " huomaatkos, että tässä sä teit noin - miksi" tai " hei, musta on vähän epäreilua kun sä teit noin" . Mikäli mies (tai kuka tahansa ihminen) tällaisia asioita noteeraa lainkaan, niin eihän hän silloin OLE sellainen " huomaavainen ja niin edelleen" .

Me mietimme molemmat usein yhdessä, että miten voisimme tehdä missäkin asiassa - ja pohdimme sekä suhdettamme, että arkea lasten kanssa. En voi jotenkin ajatella, että mun pitäisi alkaa poteroitua vasta-asemiin sellaisella varauksella, että " tämä mieheni tässä on mahdollinen kusipää ja jonain päivänä minun pitäisi alkaa arvottaa häntä ja lapsia, sekä tekemään valintoja - sillä todennäköisesti hänestä sukeutuu elämäni pahin vihollinen, kunhan vain siihen tilaisuus tulee" .

Oletko varma, että miehesi ajattelee samoin kuin sinä?

No emmehän me nyt sentään mitään identtisiä kaksosia ole. Hän on sanonut, että jos olisin epäempaattinen ja ilkeä kusipää, joka ei sietäisi lapsia, niin hän ei olisi voinut kuvitella jakavansa elämäänsä kanssani. Mielestäni se on aivan ymmärrettävää, sillä en minäkään haluaisi sellaisessa tilanteessa olla.

Tietysti hän saattaa niin sanoa, koska ikävä omista lapsista on niin suuri ja sinun näkemyksesi saattaa ehkä hieman lievittää sitä surua.

Meillä ei ole ollut juurikaan sellaisia keskusteluita, että " miten me nyt arvotettaisiin sinut vs lapset tässä meidän suhteessamme: kuka on ykkönen, kuka kakkonen, kuka kolmonen...." Kuka onkaan se heikoin lenkki, joka tuulen kääntyessä pudotetaan pelistä? Kenestä ei tykätäkään yhtä paljon sitten jos ja kun jotain tapahtuu?

Välillä kun luen kirjoituksiasi, niin mietin, että johtuuko kirjoituksiesi minä-sisältö siitä, että sinä tänne kirjoitat vai siitä, että sinä päätät miten asiat teillä ovat muutenkin.

Kyllä mä monista asioista päätänkin, ihan sen takia, että mies haluaa asian olevan niin. Hänelle on helpointa se roolijako, että mä tavallaan luon kodin " hengen" .

Tietenkään hänkään ei vain ole tyytyväinen kaikkiin asioihin. Toisaalta hän haluaisi, että minä olisin läheisempi hänen lastensa kanssa - toisaalta taas hän sanoo tuntevansa paljon varmemmaksi itsensä vanhempana silloin, kun olen paikalla. Hän ei aina tiedä, mitä voimakastahtoisen tyttärensä kanssa tekisi, ja mulle taas hänen käytöksensä on usein melko ymmärrettävää. Mies taas usein tulkkaa minulle toisen lapsen " juttuja" - jotka itsestäni tuntuvat aivan käsittämättömiltä, vaikka kuinka koittaisin ymmärtää. Joskus me molemmat olemme ymmällämme.

Tiedätkö todella mitä miehesi asioista ajattelee? Uskaltaako hän tuoda omat näkemyksensä esiin? Sinun näkemyksesi kun ovat hyvin selkeät ja voimakkaat. (no niin ovat kyllä minunkin, eipä silti ;-)

No hänen vastuullaanhan on tuoda hänen omat näkemyksensä esille - ei minun vastuullani olettaa, että hän on heikko mies, joka heti pelästyy ja alistuu mielipiteen kuullessaan.

Eivät meidän keskustelumme monologeja ole, siis hän on verbaalisesti riittävän taitava siihen. Pidimme eilen viimeksi varmaan parituntisen keskustelun saunan yhteydessä elämästämme ja olemisestamme.

Niin ja mikäli äidissä on oikeasti jotain vikaa, niin varaudu henkisesti myös siihen, että lapset saattavat haluta muuttaa teille vaikka silloin kun täyttävät 12.

No se on sitten sen ajan kysymys. Lapsillehan hän saattaa hyvinkin olla " riittävän hyvä äiti" vaikka parisuhteessa olemisessa olisi ongelmia.

Onko tuon exän väkivaltasyytökset tosiaan muuten ihan tuulesta temmattuja? Että niillä ei ole mitään kaikupohjaa menneisyydestä?

Vaikea kuvitella, että mies olisi väkivaltainen. Lisäksi jos nainen kirkuu hysteerisenä ovella kuinka mies löi nyrkillä häntä kasvoihin niin, että hänen silmälasinsa melkein hajosivat - ja koko tilanteen nähneenä TIEDÄN, että mitään sellaista ei siis tapahtunut, vaan hän itse tiputti silmälasit nenälleen ja alkoi huutaa - koko tilanne on täysin absurdi ja käsittämätön. Jos mies olisi hermostuakseen tuollaisesta, niin tilanne olisi ollut siihen mitä mainioin. Ts. kyllä hän hermostuikin, mutta lähinnä tuhahteli ja käveli kantapäät kopisten.

Exän hermostuminen johtui silloin siitä, että lapset hanskat olivat jääneet autoon eivätkä ne olleet siis lapsen käsissä hänen noutaessaan, vaan niitä piti hetki etsiä. Siitä syystä hän alkoi samantien sättiä miestä epäluotettavaksi ja arvaamattomaksi, heidän yhteishuoltonsa ei toimi, pitäisi kutsua lastensuojelu ja voi jeesuksen muuta ylimääräistä ja käsittämätöntä. Vieressä tietysti pelokkaat lapset, jotka eivät tosin juuri sillä kertaa itkeneet kuorossa (sitäkin on sattunut). Tosin kun lapset pelästyvät äitinsä huutoa ja itkevät rivissä, niin sehän on tietysti vain isän vika, koska jos isä olisi tehnyt kaiken kuten pitääkin, niin hänelle ei tarvitsisi huutaa.

Ehkä tällä exällä kävi mielessä se, että itse " ansaitsisi" entiseltä mieheltään muutakin kuin ystävällisiä sanoja ja pitkämielisyyttä - ja koska tilanteessa oli " hermostumisen uhka päällä" , se olikin sitten hieman suurenneltuna väkivallan uhka - itse asiassa jo TAPAHTUNUT väkivallan teko.

No niin ja nyt sitten ihan vihonviimeinen kommentti multa tähän ketjuun.



Lasten vaihdot julkiselle paikalle tai niin, että siinä välissä on joku muu kuin toinen vanhempi. Esimerkiksi päiväkodista/koulusta/harrastuksesta suoraan. Tuommoinen toiminta on aivan liian kamalaa lapsille. Ja jos ei onnistu päiväkoti/koulu/harrastus vaihto, niin sitten vaihdot vaikka kirjastossa, mäkkärillä, uimahallista tai vaikka kauppakeskuksen aulassa tms.

melba:

No niin ja nyt sitten ihan vihonviimeinen kommentti multa tähän ketjuun.

Lasten vaihdot julkiselle paikalle tai niin, että siinä välissä on joku muu kuin toinen vanhempi. Esimerkiksi päiväkodista/koulusta/harrastuksesta suoraan. Tuommoinen toiminta on aivan liian kamalaa lapsille. Ja jos ei onnistu päiväkoti/koulu/harrastus vaihto, niin sitten vaihdot vaikka kirjastossa, mäkkärillä, uimahallista tai vaikka kauppakeskuksen aulassa tms.

koska hän ei halua sotkea " ulkopuolisia tahoja" mukaan näihin asioihin. Eikä hän myöskään halua, että isä on tekemisissä päiväkodin tai koulun kanssa. Harrastuksista me emme oikeastaan edes tiedä, onko lapsilla sellaisia vai ei. Jossain jumpassa he käyvät, mutta äiti ei ole halunnut kertoa missä ja milloin. Isä nimittäin kysyi kerran, kun lapset olivat meillä " ylimääräisiä päiviä" , että onko harrastuksia sinä aikana - vastassa oli hiljaisuus (kuten aina).

Nyt ei ole pitkään aikaan näitä ns. huutokohtauksia ollut ja isäkin pyrkii pitämään riittävän välimatkan vaihtotilanteissa. Lapset tosin kyllä kärsivät siitä, jos meille jotain vaatetta unohtuu - aika usein jompikumpu lapsista riisuu tullessaan vaikkapa lippiksen jonnekin portaiden alle, mistä sitä on vaikea metsästää mukaan.

Palaan tähän ketjuun vielä...



Oletko ap ajatellut, että teet itsellesi karhunpalveluksen, kun et edes yritä olla lasten elämässä läsnä läheisenä aikuisena? Et tietystikään voi korvata äitiä ja ei sellaiseen kukaan sinua haluakaan, mutta ymmärrätkö, että jos et nyt luo lapsien kanssa läheistä vuorovaikutusta, niin minkälaiseksi sinunkin elämäsi omassa kodissasi tulee jatkossa muodostumaan? Mitä ilmeisemmin lapset ovat nyt alaluokkalaisia, jos oikein luen kirjoituksiasi? Miten niin he eivät kaipaa läheisyyttä? Tottakai kaipaavat ja isänsäkin pitää heitä sylissä. Kyllä meidän 7v poika on viimeiksi tänään kavunnut isäpuolen eli koti-isin syliin.



Mikäli jos nyt katsot, että on miehen asia, että saa hoitaa lapset, niin entä sitten kun he ovat murkkuikäisiä ja miehesi ei raski lapsilta kieltää ties mitä... Eiköhän olisi ihan hyvä, että jos nyt jo puuttuisitte lasten kielenkäyttöön. Seuraavaksi muuten tilanne saattaa olla aika paljon pahempi. Äitipuoli saattaa olla vaikka huora...



Se on hyvä, että teillä on säännöt joista pidetään kiinni. Mutta missä on ne säännöt, miten ihmisiä kohdellaan. Saako tosiaan teillä sanoa toiselle, että voi kun olisit kuollut? Eikö siitä seuraa mitään rangaistusta? Keskustelu ei välttämättä näytä voimiaan tosiaan heti, mutta vaikka tuntuisi, että vesi valuisi kuin hanhen selässä, niin se kannattaa.



Itse koen kovin vahvasti kirjoituksistasi sellaisen fiiliksen, että " no nuo miehen edellisen liiton lapset ovat ulkopuolisia ja me ei sille mitään mahdeta, kun tilanne on tämä ja jos vaan saataisiin yhteinen lapsi, niin sillä olisi herkut oltavat kyllä" . Ymmärrätkö yhtään minkälaisen fiiliksen saatat luoda ympärillesi näille etälapsille? Luuletko, että he kokevat, että sinä todella sydämestäsi odotat, että he tulevat teille? Kokevatko he itsensä tervetulleiksi teille, joka on kuitenkin heidän toinen kotinsa? Miltä sinusta tuntuisi tulla kotiin, jos tietäisit, että et ole sinne tervetullut?



Lisäksi ainahan se exä on paha (vai oletteko kuulleet, että jonkun exä on aivan hulppean hieno) ja itsessä ei ole mitään vikaa (vai oletteko kuullut päinvastaista?). Ihmiset on loppujen lopuksi aika samanlaisia ja monesti ihmiset etsivät rinnalleen aika samanlaisia ihmisiä.



Lisäksi sinulla on nyt haave, että saisitte lapsen miehen kanssa. Entä jos ette saakaan? Entä jos nämä lapset ovatkin ne lapset, jotka ovat sinun elämääsi annettu? En tiedä, että uskotko johonkin sattumaan, johdatukseen tai johonkin, mutta sinun elämääsi on nämä lapset annettu.



Muistutan, että 75% uusperheistä hajoaa. Ei mikään pikkuinen prosentti. Kuten edellinen kirjoitti, niin panosta ihmeessä näihin lapsiin. Mikäli joskus saatte sen yhteisen lapsen, niin hyvä suhde miehen aikaisemman suhteen lapsiin taatusti lisää teidän perheen yhdessä pysymistä ja vastaavasti huono suhde miehen muihin lapsiin taas suurentaa eroamisen riskiä.



Uusperhe on aina monimutkainen systeemi, mutta siitä pärjää kyllä kunnialla, kun vaan muistaa, että arvoasteikolla lapset on aina ekoja, oli ne sitten mitä alkuperää tahansa.

Vierailija:

Etkä edes ole tavannut lasten äitiä?

Luuletko, että miehesi suusta saat objektiivisen kuvan entisestä avioliitosta?

Olen tavannut lasten äidin, eikä se tapaaminen ollut mitenkään miellyttävä. Häneltä ei meidän suuntaamme ole tullut mitään muuta kuin pelkkää " saastaa" - hänen mielestään olen mielisairas hullu, joka torpedoi hänen suloiset lapsensa. Lasten isä taas on hänen mielestään väkivaltainen ja arvaamaton ja hän väitti mieheni pahoinpidelleen hänet meidän rappusillamme. Hän ei vain tiennyt, että minä näin koko tapahtuman, eikä mitään pahoinpitelyä koskaan tapahtunut (mieheni käveli hänen ohitseen). Hän on myös kertonut lapsille, miten isä on väkivaltainen. Lapset eivät oikein tiedä, mitä uskoa, koska tietysti he haluavat äidillään ollessa uskoa äitiä, koska " sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto" .

Jos isä on joskus vienyt lapsen lääkäriin, eikä mitään erityistä ole ollut(kaan), äiti on haukkunut isän vitun hysteeriseksi ja tyhmäksi idiootiksi. Jos isä ei ole vienyt, hän on ollut vastuuntunnoton, eikä rakasta heitä. Jos syytä on ollut ja isä on vienyt, häntä on haukuttu tiedon pimittäjäksi, jonka kanssa yhteishuoltajuus ei toimi ennen kuin mitään vastauksiakaan olisi (lääkäristä) voitu antaa.

No niin, ja ennenkuin kukaan tästä alkaa sanoa, että " no miksi te noin tarkkaan seuraatte, mitä äiti tekee, eläisitte omaa elämäänne" - niin vastaan " juu, emme me tällaisia asioita pohdi päivittäin emmekä edes viikottain, mutta kyllähän tällaiset häppeningit henkilöstä (eli äidistä) tietynlaisen mielikuvan antaa - puhumattakaan, että lapsetkin saavat aina sitten kivasti lisäkäsityksiä siitä miten huono isä heillä on - ja on turha luulo, etteikö se heihin vaikuttaisi" .

Mitä yhteisiin lapsiin tulee: Emme ole enää niin hirvittävän nuoria, että tässä voisi enää esim. viittä vuotta odottaa. Lisäksi miehen lapset ovat meillä tosiaankin vain silloin tällöin, joten emme me ole ajatelleet kaikkia ajatuksiamme heille pyhittää sinä aikana, kun he eivät ole meillä. Lisäksi meidän parisuhteemme on siinä " kunnossa" , että vauva on tervetullut.

melba:

Oletko ap ajatellut, että teet itsellesi karhunpalveluksen, kun et edes yritä olla lasten elämässä läsnä läheisenä aikuisena?

Tavallaan joo, mutta tiedostan myös sen, etten voi teeskennellä. Voin olla vain oma itseni, en muuta. En tiedä, mitä tarkoittaisi " läsnäoleminen läheisenä aikuisena" . Yksinkertaisesti koko sanonnalla ei ole minun elämässäni mitään merkityssisältöä, en tiedä millaista toimintaa se pitää sisällään tai ei pidä.

Et tietystikään voi korvata äitiä ja ei sellaiseen kukaan sinua haluakaan, mutta ymmärrätkö, että jos et nyt luo lapsien kanssa läheistä vuorovaikutusta, niin minkälaiseksi sinunkin elämäsi omassa kodissasi tulee jatkossa muodostumaan?

No todennäköisesti se tulee olemaan kohtuullisen samanlaista kuin nytkin. Eli kyllä juttelen lasten kanssa ja he puhuvat minulle, mutta välit ovat kohtuullisen muodolliset. Täytyy nyt kyllä sanoa, että monella kaverillani on vastaavat välit omiin lapsiinsa. Mutta en silti voisi kuvitella, että omaan lapseen olisi etäiset ja muodolliset välit.

Miten niin he eivät kaipaa läheisyyttä? Tottakai kaipaavat ja isänsäkin pitää heitä sylissä. Kyllä meidän 7v poika on viimeiksi tänään kavunnut isäpuolen eli koti-isin syliin.

Tottakai he kaipaavat läheisyyttä, mutta eivät minulta. He istuvat kyllä vieressäni ja tulevat joskus kylkeen kiinni, mutta on myös kausia että he eivät missään nimessä halua edes vahingossa hipaista minua. Samaan sänkyyn he aina pomppaavat aamulla meidän kanssamme, mutta eivät he esim. minun päälleni tule makaamaan, vain isänsä. Musta tuntuisi omituiselta alkaa isoja lapsia kaappaamaan syliin tai mahan päälle makaamaan, varsinkin niinä aikoina, jolloin he kavahtavat kosketustakin.

Mikäli jos nyt katsot, että on miehen asia, että saa hoitaa lapset, niin entä sitten kun he ovat murkkuikäisiä ja miehesi ei raski lapsilta kieltää ties mitä... Eiköhän olisi ihan hyvä, että jos nyt jo puuttuisitte lasten kielenkäyttöön. Seuraavaksi muuten tilanne saattaa olla aika paljon pahempi. Äitipuoli saattaa olla vaikka huora...

Meillä oli tuollainen kiroiluvaihe, joka kesti muutaman kuukauden. Se on nyt takanapäin. Tottakai me puutumme, mutta rangaistuskeinot ovat aika rajalliset etäkodissa. Lisäksi mä en itse usko rangaistusten tehoon vaan siihen, että kun lapsella on kaikki asiat kunnossa, hänen ei tarvitse ahdistuneena huutaa vitun huoraa. Lapsen asioiden kuntoon laittamiseen taas eivät yleensä pelkät jäähyt tehoa - meillä niitä ensin kokeiltiin, mutta tilanne meni jatkuvasti yhä pahemmaksi, joten lopetimme. Huomattavasti enemmän tulosta tuli sillä, että isä sylitteli lapsia ja piti " puhutteluita" .

Mutta missä on ne säännöt, miten ihmisiä kohdellaan. Saako tosiaan teillä sanoa toiselle, että voi kun olisit kuollut? Eikö siitä seuraa mitään rangaistusta?

Ei tule rangaistusta, siitä huomautetaan ja asiasta pyritään keskustelemaan. En usko noiden kommenttien nousevan mistään iloisista asioista, hyvinvoinnista ja hyvästä itsetunnosta. Jos lapsella on huono fiilis, auttaako rangaistus?

" no nuo miehen edellisen liiton lapset ovat ulkopuolisia ja me ei sille mitään mahdeta, kun tilanne on tämä ja jos vaan saataisiin yhteinen lapsi, niin sillä olisi herkut oltavat kyllä" .

Mä en nyt yhtään tajua tuota " sillä olisi herkut oltava kyllä" -juttua?!?! Luulen, että yhteinen lapsemme saisi huomattavasti vähemmän maallista hyvää ja sirkushuveja (koska en itse usko niiden onnea tuottavaan vaikutukseen), mutta sen sijaan välit häneen olisivat paljon yksinkertaisemmat. Lisäksi hänellä ei olisi vanhempien avioeroa takana, eikä vanhempien huonoja välejä, sekä eron jälkeen jatkunutta vihanpitoa. Tottakai se asettaa jo heti lapsen täysin eriarvoiseen asemaan näiden sisarusten kanssa, jotka joutuvat kohtaamaan arjessa omien vanhempiensa riidat, epäluulot ja huonot välit. Ja niissä minä olen totisesti ulkopuolinen, mutta saan kyllä oman osani tavalla tai toisella.

Ymmärrätkö yhtään minkälaisen fiiliksen saatat luoda ympärillesi näille etälapsille? Luuletko, että he kokevat, että sinä todella sydämestäsi odotat, että he tulevat teille?

En usko, että he varsinaisesti saavat sellaista kuvaa, että minä oikein sydämestäni odotan heitä (koska se ei ole totta). He yleensä tulevat sisälle jopa kontaten tai piiloutuvat huonekalujen alle. Näin aina silloin, kun äiti heidät tuo. Jos isä hakee heidät kotoaan, he tulevat heti reippaasti keittiöön kysymään, mitä on ruokana (koska mulla on lähes 100 % ruoka valmiina kun he tulevat). Silloin välit ovat luontevammat heti alusta lähtien.

Ongelmallisempaa on silloin, kun he kävelevät sisälle kuin rangaistusvangit, olkapäät lysyssä, suupielet alaspäin, reppua perässään raahaten. Ääntäkään ei kuule, tai jos jotain sanoja tulee, ne ovat heikkoja, hiljaisella äänellä mutistuja.

Heidän vastaanottonsa vaihtelee siis hyvin paljon - eikä sitä oikeastaan koskaan tiedä, tuleeko ensin vastaan vihanryöppy vai iloista pulputusta. Olen myös itse vähän varautunut aina. Samaa sanoo isä, hänellä usein (varsinkin äidin lapset tuodessa) suorastaan tuskan hiki otsalla, kun hän jännittää, mitä lasten äiti hänelle nyt v***uilee tai huutaa talon ulkopuolella. Ja miten nyt lapset tulevat taloon, ovatko he menettäneet koko maailmansa ja vihaavat isää - vai onko kaikki " OK" ?

Kokevatko he itsensä tervetulleiksi teille, joka on kuitenkin heidän toinen kotinsa? Miltä sinusta tuntuisi tulla kotiin, jos tietäisit, että et ole sinne tervetullut?

Lapsuudenkodissani ei koskaan tiennyt, millaista kotiin tulo oli (jos isä oli kotona) joten en ole koskaan oikeastaan itse kokenut (ennenkuin nyt tämän mieheni kanssa) sellaista, että aina voi tulla iloisena kotiin, koska ei tarvitse jännittää. Mieheni siis ottaa minut aina mukavasti vastaan, siinä hän muistuttaakin jossain määrin äitiäni (ei luojan kiitos isääni).

Lisäksi ainahan se exä on paha (vai oletteko kuulleet, että jonkun exä on aivan hulppean hieno) ja itsessä ei ole mitään vikaa (vai oletteko kuullut päinvastaista?).

Täytyy sanoa, että meni hyvin pitkään ennenkuin mies alkoi tajuta, ettei hän olekaan itse saatana, kieroutunut perverssi ja kaikkea muuta. Kun tapasimme, mieheni ei koskaan kertonut edellisestä vaimostaan mitään negatiivista - hän ymmärsi aivan loputtomiin. Eivät läheskään kaikki eronneet ensimmäisenä hauku entistä puolisoaan! Puhumattakaan, että eivät kaikki ihmiset ole niin naiveja, etteivät pystyisi lainkaan " lukemaan rivien välistä" tai " suodattamaan" puheesta olennaista - onko nyt kyse siitä, että joku henkilö on " absoluuttinen paska" vai siitä, että vihainen henkilö puhuu vihaisesti siksi, että on vihainen.

Ihmiset on loppujen lopuksi aika samanlaisia ja monesti ihmiset etsivät rinnalleen aika samanlaisia ihmisiä.

Näin on. Olen löytänyt itsestäni samankaltaisuuksiakin miehen exän kanssa. Ei mulla ole sellaisia ongelmia, että ajattelisin ihmisten olevan " yksin pahoja" tai " yksin hyviä" (mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta, vai lainataanko freudia sanoen " mikään eläimellinen ei ole minulle vierasta" ) - mieheni voi toisinaan sellaiseen naiviuteen sortuakin hetkittäin.

Lisäksi sinulla on nyt haave, että saisitte lapsen miehen kanssa. Entä jos ette saakaan?

No sitten me emme saa lasta. Eihän sille sitten mitään voi. Todennäköisesti siinä tapauksessa meillä olisi taloudellinen tilanne paljon paremmassa balanssissa (no ei se mikään kurja ole nytkään), pystyisimme matkustelemaan kaksin, remppaamaan taloa enemmän, viettämään suhteellisen helppoa aikuisten/keski-ikäisten elämää. Olisihan siinä tietysti yksi suru läsnä, mutta mun on vaikea kuvitella, että esim. sortuisin täysin lapsettomuuden edessä. Varmaan suunnittelisin jatko-opintojakin ja miettisin uran luomista tarkemmin. Ehkä ehdottaisin jopa ulkomaille muuttamista jossain vaihessa (esim. 10v kuluttua kun miehen lapset olisivat jo hyvin täysi-ikäisyyden kynnyksellä).

Entä jos nämä lapset ovatkin ne lapset, jotka ovat sinun elämääsi annettu? En tiedä, että uskotko johonkin sattumaan, johdatukseen tai johonkin, mutta sinun elämääsi on nämä lapset annettu.

Mä en varsinaisesti usko siihen, että nämä lapset olisivat minulle annettuja... pikemminkin siihen, että tämä elämämme nyt on oman valintani tulosta. Moni asia elämässä toki on sattumankin tulosta.

Muistutan, että 75% uusperheistä hajoaa. Ei mikään pikkuinen prosentti. Kuten edellinen kirjoitti, niin panosta ihmeessä näihin lapsiin.

Mä olen taas ehdottomasti sitä mieltä, että meidän täytyy panostaa parisuhteeseemme. Jos panostaisin vain lapsiin (kuten yhdessä tuttavatapauksessa on), tilanne voisi olla kiva lasten osalta TAVALLAAN. Heillä nimittäin ex-vaimo ja uusi vaimo yhdessä järjestävät kaikki synttärit ja tulevat hyvin toimeen. Uusi vaimo myös rakastaa lapsia kuin omanaan - itse asiassa heillä lapset onkin puolet kuukaudesta. Parisuhde tämän miehen kanssa kuitenkin alkaa olla retuperällä, sillä heidän suhteeseen on tulleet kaikki samat ongelmat mitkä olivat ekassakin parisuhteessa. Vaikuttaa siltä, että uusikin perhe pysyy kitkutellen kasassa " lasten takia" , ei siksi, että aikuisilla (enää) niin kaksista suhdetta olisi.

Huomasin ihan alkutaipaleella, että me olisimme voineet pudota siihen ansaan myös. Se ei tuntunut kovin hyvältä, koska olisimme joutuneet piilottelemaan lapsilta meidän huonoja välejämme. Tilanne olisi pian saanut samankaltaisuuksia edellisen perheen kanssa: vanhemmat keskittyvät lapsiin ja heidän " suureen onneensa" , puhuvat lapsista (mutta eivät muusta) ja ovat perinjuurin pettyneitä keskinäisiin väleihinsä.

Uusperhe on aina monimutkainen systeemi, mutta siitä pärjää kyllä kunnialla, kun vaan muistaa, että arvoasteikolla lapset on aina ekoja, oli ne sitten mitä alkuperää tahansa.

Mä en ole oikeastaan tuota mieltä lainkaan. Tavallaan " arvoasteikkoa" en edes käyttäisi. Mun mielestä meidän parisuhteen on oltava hemmetini tukeva, jotta meillä on energiaa tarjota lapsille ennenkaikkea turvallinen ja vankka koti - vaikka siinä olisi mitä puutteita, virheitä ja epäreiluuksia, niin se olisi paikka, jossa on kaksi aikuista, joiden keskinäisistä väleistä ja " onnesta" lasten ei tarvitse huolehtia. Vaan he voivat keskittyä olemaan lapsia, mitä se sitten tarkoittaakaan.

On vaikea kuvitella, että olisimme aikuisina kovin tyytyväisiä elämäämme, jos lapset olisivat kaiken keskipisteessä ja me uurastaisimme kaiken energiamme ja aikamme heidän hyväkseen, kiitollisuutta janoten. Odottaen sitä ilon pilkahdusta silmissä, mikä olisi sitten meidän palkintomme lisää puurtamiseen. Ei se oikein tunnu terveeltä...

Muuhun en juuri palaa, mutta tuohon arvoasiaan vielä. Että tietty jokaisella saa olla omat arvonsa. Mutta meillä tosiaan arvot on se, että lapset ovat asteikolla numero yksi. Se ei tarkoita sitä, etteikö meidän parisuhteen vaaliminen olisi tärkeää ja hirmuisen tärkeää onkin - muutenhan olisi vaara, että lapset menettäisivät henkisen kotinsa. Ja meillä vaalitaankin parisuhdetta päivittäin ja joka viikkokin " varastetaan" yksi ilta meille kahdelle eli silloin " laiminlyödään" lapsia. Mutta siitä huolimatta, en malta olla sanomatta, että jos minun pitäisi tehdä valinta mies vai lapset, niin aina valitsisin lapset ja väitän että suurin osa naisista, joilla lapsia on. Siinä on se ero meillä ehkä, että sinulla ei ole (vielä) lapsia. Jos vaikka mieheni olisi minulle kuin taivaan enkeli, mutta itse peto lapsilleni, mies joutuisi siinä silmänräpäyksessä vaihtamaan maisemaa. Tämän tietää miehenikin ja koskaan en rinnalleni ottaisi miestä, joka ei tätä hyväksyisi. Oletko varma, että miehesi ajattelee samoin kuin sinä? Tietysti hän saattaa niin sanoa, koska ikävä omista lapsista on niin suuri ja sinun näkemyksesi saattaa ehkä hieman lievittää sitä surua. Välillä kun luen kirjoituksiasi, niin mietin, että johtuuko kirjoituksiesi minä-sisältö siitä, että sinä tänne kirjoitat vai siitä, että sinä päätät miten asiat teillä ovat muutenkin. Tiedätkö todella mitä miehesi asioista ajattelee? Uskaltaako hän tuoda omat näkemyksensä esiin? Sinun näkemyksesi kun ovat hyvin selkeät ja voimakkaat. (no niin ovat kyllä minunkin, eipä silti ;-)



Niin ja mikäli äidissä on oikeasti jotain vikaa, niin varaudu henkisesti myös siihen, että lapset saattavat haluta muuttaa teille vaikka silloin kun täyttävät 12. Onko tuon exän väkivaltasyytökset tosiaan muuten ihan tuulesta temmattuja? Että niillä ei ole mitään kaikupohjaa menneisyydestä?

Hänessä on kyllä omat vikansa, kuten kaikissa meissä. Hän ei aina jaksa kuunnella kärsivällisesti ja niin edelleen, haluaa toisinaan löhötä sohvalla ja lukea mieluummin kuin aktiivisesti touhuta - ja niin edelleen. Aika paljon hän istuu lasten kanssa ihan sylikkäin, varsinkin silloin jos ei juttu oikein luista.



Meidän suhteemme alussa sain sellaisen käsityksen, että lasten äiti on varsinainen lapsille omistautunut madonna ja todella hyvä ihminen, joka tosin oli vain raskaan arjen raskauttama sekä eron takia hyvin vihainen. En ole tosin vielä kuullut ainuttakaan tarinaa, joka myönteisesti tukisi tätä - lasten äiti eli täydellistä kaksoiselämää avioliitossaan, hänellä oli useamman vuoden (koko avioliiton) ajan rakastaja ja mies sopi lähinnä lasten hoitajaksi. Ei heillä ole liitto koskaan toiminut sellaisena kuin naisen ja miehen välisen suhteen pitäisi - mistä se sitten johtuukaan, sitä on vaikea ulkopuolisen jälkikäteen sanoa.



Tiedän kyllä ilmiön, missä " maailmalla" hyvinkin charmantti ihminen voi olla kotona piru - isäni on sellainen, ja monet ulkopuoliset aina joskus ihmettelevätkin, miten itse en ole automaattisesti niin haltioissani hänestä. Miehen kanssa meillä ei kuitenkaan ole vastaavaa suhdetta - hän on aina ihan " tavallinen" , siis ei esim. vuoroin lahjo, kehu ja pidä prinsessana ylistäen ja vuoroin taas ole ilkeä, alistava ja mitätöivä. Hän osaa olla ihan reilusti huolimaton, vihainen, itsesäälin vallassa ja vaikka mitä " ärsyttävää" - ei siis yritä olla mikään laskelmoiva supermies, jonka kanssa arki on juhlaa niin kauan kun sitä hyvää kestää.

Teidän koti, teidän säännöt ja sanelette ne myös lapsille.



Istutte alas sinä, lasten isä ja lapset ja keskusteltte asiat selviksi. Teette tiettäväksi että tuollaista puhetta ei sallita eikä haluta kuulla teidän kotonanne. Otatte esimerkin että miltä tuntuisi jos teille " Pekka ja Maija" joku sanoisi niin, olisiko se mukavaa kuunneltavaa vai toisiko se mielipahaa.



Sinä ja miehesi olette huonoja kasvattajia jos ette puutu noihin tilanteisiin mitenkään. Lisäksi olisi kohtuullista että teillä aikuisilla olisi puhevälit lasten äidin kanssa.



Lasten on pyydettävä anteeksi huonoa käytöstään ja rumia sanojaan. Kiitos ja anteeksi ovat joskus vaikeita opittavia mutta jos niitä ei opeteta niin lapsi on hunningolla lopun elämäänsä.



Sinä olet osa lasten elämää ja sinullakin on sananvaltaa kodissanne. Pistä homma kuntoon.

itse asiassa aika monta kertaa. Jotenkin ne eivät kuitenkaan kanna hedelmää kovin pitkään.



Puhevälejä ei ole lasten äidin kanssa, lasten äidistä johtuvista syistä. Siis tarkoitan, että hän on valinnut tämän linjan, emmekä me pysty häntä " puhuttamaan" jos hän ei puhu. Lasten isän kanssa hän kommunikoi välttämättömimmän ja siihen on toki tyytyminen.

Teidän liittohan on vielä todella tuore. Etkä edes ole tavannut lasten äitiä?

Luuletko, että miehesi suusta saat objektiivisen kuvan entisestä avioliitosta?

Paljon riippuu lasten iästä, kuinka tuollaisiin vihanpurkauksiin suhtaudutaan. Aikuisten pitää kestää lasten viha. Ei ne lapset katoa mihinkään, ja mitä nopeammin saatte arjen toimimaan, sitä parempi. Minusta miehesi voisi yrittää keksiä jonkun harrastuksen lasten kanssa, joka olisi sekä miehelle että lapsille kiva. Se olisi sellaista kivaa, luontevaa yhdessäoloa. Tottakai suhde omiin lapsiin jää etäiseksi riippumatta asuinpaikasta, jos lasten kanssa ei vietetä yhteistä aikaa. Mä en kyllä ymmärrä, miksi haluat välttää läheistä suhdetta lapsiin. Kasvattaisihan se todennäköisyyttä, että teidän uusperhe pysyy koossa.