Millainen ihminen ei tervehdi hymyillen ja puhu rennosti, vaikka olisi todella mukava ja empaattinen todellisuudessa?

Vierailija:

Itselläni ainakin tällainen setti.

Mun uusiin ihmisiin tutustuminen ja ihmissuhteet ylipäätään on sen toisen ihmisen vastuulla. Mä en tervehdi ihmisiä, edes tuttuja, koska lähtökohtaisesti ajattelen, että jos ne saa valita, ne ei halua olla mun kanssa tekemisissä, enkä näin ollen kiusaa niitä tervehtimällä, että niiden pitäisi velvollisuudesta vastata.



Olen hyvinkin puhelias, kun juttuun päästään. Se vaatii vaan aina sen toisen aloitetta. Jos joku toinen tervehtii ensin tai pyytää vaikka kylään, teidän, ettei se inhoa mua niin paljon, kun kerta haluaa olla jossain tekemisissä.

Vierailija:

Mun uusiin ihmisiin tutustuminen ja ihmissuhteet ylipäätään on sen toisen ihmisen vastuulla. Mä en tervehdi ihmisiä, edes tuttuja, koska lähtökohtaisesti ajattelen, että jos ne saa valita, ne ei halua olla mun kanssa tekemisissä, enkä näin ollen kiusaa niitä tervehtimällä, että niiden pitäisi velvollisuudesta vastata.

Olen hyvinkin puhelias, kun juttuun päästään. Se vaatii vaan aina sen toisen aloitetta. Jos joku toinen tervehtii ensin tai pyytää vaikka kylään, teidän, ettei se inhoa mua niin paljon, kun kerta haluaa olla jossain tekemisissä.

voi ei, olen melkein yhtä ' paha' tapaus kuin sinä. Mistä sinun huono itsetuntosi voi johtua, tiedätkö? SAako udella millä alalla olet? Tapaatko työssäsi paljon ihmisiä jne?

On kuin kivirekeä perässä vetäisi, kaikki puhe täytyy lypsää, aina minun ehdottaa tapaamiset yms. Voisit ottaa vaikka sellaisen tavan, että joka toinen kerta sinä teet " aloitteen" niin toiselle ei tule siitä taakkaa.

Mä opiskelen vielä, kahta alaa, joista toista en tällaisena pysty tekemään. Mut tunnistettais taas heti jos sanoisin. Puoli vuotta sitten täällä kirjotinkin, kun meinasin kuolla siihen ajatukseen sen alan kesätöistä. Mun työkokemus koostuu lähinnä siivoushommista, koska en oikeen uskalla muutakaan. Tänäkään kesänä en mene töihin. Mua pelottaa ajatus olla vastuussa jollekin, koska mä pelkään että mokaan, en ehkä varsinaisesti ihmisiä pelkää.



Mä tiedän, että en ole tällaisena hyvä kaveri, mikä taas pahentaa kierrettä siitä, että parempi mun olla yksin ja olla kiusaamatta muita. Mä lähinnä olenkin yksin lapsen kanssa kotona kaikki illat.



Mä veikkaisin, että tää johtuu mun kasvatuksesta. Äitiään on tietty hyvä aina syyttää, mutta meillä on ollu kotona aina sellanen väheksyvä ilmapiiri, ja vieläkin mun äiti heittää ihan ihme kommentteja liittyen siihen, että ei musta ole mihinkään. Oon jotenkin oppinu, että mä en ole mitenkään tutustumisen arvoinen ihminen.



Mä olen menossa terapiaan. Oon niin totaalisen kyllästyny tähän.

Niin, mä tarvitsen aina siltä toiselta sen varmistuksen, haluaako se jutella mun kanssa. Sen jälkeen, kun mut on " hyväksytty" , puhetta tulee kyllä ehkä liikaakin.



Mutta ylipäätään ihmissuhteissa, mä koko ajan koitan olla sellanen kun se toinen haluaa. En uskalla itse tehdä mitään aloitteita, etten suututa sitä toista. Mä olen juuri sellainen kun mun halutaan olevan.



10

mutta peitän väsymyksen naurulla...

mutta aikuisena oleminen on myös tunteiden käsittelyä, ymmärtämistä ja säätelyä. Sinä 13(?) tiedostat oman " ongelmasi" (sanoit itse, että kärsit tilanteesta). Nyt on aika heittää " äitini teki/tekee aina näin ja näin" jutut romukoppaan ja aikuisena ihmisenä alkaa toimia itse säätelemällä tekemisiäsi. Pienissä erissä, ei sinun kerralla tarvitse itseäsi muuttaa. Tai muutenkaan ei varsinaisesti itseäsi, mutta käytöstäsi voit muuttaa pienissä erissä. Ei sulla ole mitään menetettävää, olet sellainen kuin olet ja se joko kelpaa toisille tai ei. Aina kuitenkin jollekin kelpaa ja silloinhan ystävyytenne on paljon aidompaa! Ymmärrän sen tunteen mikä tulee, mutta aikuisena pystyt tiedostamaan sen, toteamaan mistä se johtuu ja siirtämään sen sivuun. Jos saat ihan fyysisiä oireita niin suosittelen lääkitystä niin pääset niistäkin. Muuten voit kääntää ajatuksesi positiiviseksi asiaksi. Omaksi persoonaksesi mikä on joka tapauksessa kaikkena kamaluutenaan parempi kuin olla tuntematta mitään! On hienoa, että olet uskaltanut hakea apua, se jo osoittaa rohkeutesi. Tulet 100% varmasti pääsemään eroon " ongelmastasi" jos itse niin haluat.

Esikoisen eskarissa on paljon vanhempia, joiden pitää suuressa joukossa " esittää" , mutta oikeasti ovat ihan tavallisia pulliaisia.

etten jaksa.



Toinen lapsista valvottaa paljon, joten välillä yöunet ovat jääneet kahteen tuntiin.

Mä olen sata kerta yrittäny muuttua, mutta en osaa. Voi olla, että tästä mun oireesta on tullut mulle se tuttu ja turvallinen tapa toimia, en todellakaan tiedä muuta tapaa, niin siitä on vaikea päästä yksin eroon. Oon ollu aina tällanen. Sain diagnoosiksi posttraumaattinen ja depressiivinen neuroosi. Niin neuroosi tätä kai kuvaa hyvin. Tiedän, ettei tässä ole mitään järkeä, mutta teen niin kuitenkin enkä osaa muuttua. Siinä olen siis eri mieltä, että muuttuu kun vaan tahtoo.



Mutta olen menossa kolmeksi vuodeksi psykoterapiaan, toivottavasti sieltä saan niitä eväitä tän ajattelun ja persoonan muuttamiseksi. Tää " ongelma" on niin iso osa mua ja mun elämää, että en osaa päästä siitä eroon yksinäni.



10

Vierailija:

Mä olen sata kerta yrittäny muuttua, mutta en osaa. Voi olla, että tästä mun oireesta on tullut mulle se tuttu ja turvallinen tapa toimia, en todellakaan tiedä muuta tapaa, niin siitä on vaikea päästä yksin eroon. Oon ollu aina tällanen. Sain diagnoosiksi posttraumaattinen ja depressiivinen neuroosi. Niin neuroosi tätä kai kuvaa hyvin. Tiedän, ettei tässä ole mitään järkeä, mutta teen niin kuitenkin enkä osaa muuttua. Siinä olen siis eri mieltä, että muuttuu kun vaan tahtoo.

Mutta olen menossa kolmeksi vuodeksi psykoterapiaan, toivottavasti sieltä saan niitä eväitä tän ajattelun ja persoonan muuttamiseksi. Tää " ongelma" on niin iso osa mua ja mun elämää, että en osaa päästä siitä eroon yksinäni.

10

Ja tärkeinsyy tähän on mun lapsi, joka ansaitsee reippaan ja tasapainoisen äidin. :)



10

Muuten uusiin ihmisiin tutustuminen vaikeaa, varsinkin ystävyyden syventäminen miltei mahdotonta. Pystyn kyllä esim. linja-autopysäkillä, kaupassa tms. puhumaan ihan iloisesti, mutta juuri se syvällisemmin tutustuminen vaikeaa.

on mullakin syynä, omaan ujouteeni, arkuuteeni... mä aina ajattelen että ei tupata jos ei tykätä ja vetäydyn pois. Tän takia mun ihmissuhteet kariutuu, kun en osaa tehdä aloitetta enkä osaa olla avoin.



Olen käsitellyt tätä asiaa vuosia kulkenut terapiassa ja puhunutpuhunut... mutta kuitenkin aina välillä retkahdan takaisin tuonne arvottomuuden tunteeseen. Varsinkin kun pitäisi alkaa parisuhdetta rakentaan ajattelen että en kelpaa kellekkään.



Ja tosiaan mun äitini on aina väheksynyt minua, olen ollut huonompi kuin sisareni ja kuulen siitä vieläkin, joka ikinen kerta kun olen äitini kanssa tekemisissä.

Vierailija:

on mullakin syynä, omaan ujouteeni, arkuuteeni... mä aina ajattelen että ei tupata jos ei tykätä ja vetäydyn pois. Tän takia mun ihmissuhteet kariutuu, kun en osaa tehdä aloitetta enkä osaa olla avoin.

Olen käsitellyt tätä asiaa vuosia kulkenut terapiassa ja puhunutpuhunut... mutta kuitenkin aina välillä retkahdan takaisin tuonne arvottomuuden tunteeseen. Varsinkin kun pitäisi alkaa parisuhdetta rakentaan ajattelen että en kelpaa kellekkään.

Ja tosiaan mun äitini on aina väheksynyt minua, olen ollut huonompi kuin sisareni ja kuulen siitä vieläkin, joka ikinen kerta kun olen äitini kanssa tekemisissä.

olin koulukiusattu ja kotonakin lapsena jonkinlainen v äheksyvä ilmapiiri. Pikkuhiljaa olen tiedostanut oman ongelmani ja osittain päässyt siitä eroonkin. Välillä on helpompia aikoja, välillä vaikeampia.

Voin oma-aloitteisestikin nykyisin jo aloittaa keskustelun vieraan ihmisen kanssa, mutta jostain syystä kammo ihmisryhmiä kohtaan on edelleen.

Hiekkalaatikkokeskustelu pihan mammojen kanssa on ihan kauhistus, vaikka tiedänkin heidät kivoiksi ihmisiksi. En juurikaan käy hiekkalaatikolla lapseni kanssa ainakaan samaan aikaan muiden kanssa...

Ylipäätänsä sellaiset pienet (nais)porukat ei ole mun juttu.

Toisaalta olen myös hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen. Olen eräällä tavalla erakkoluonne, vaikka periaatteessa muista ihmisistä pidänkin. Tutustuminen on minulle vaikeaa, enkä päästä vieraita ihmisiä lähelleni, mutta haittaako tuo? Toisaalta sellainen arkipäivän small-talk-taito ei ole pahitteeksi, joten harjoitellaan edelleen...

Itselläni ainakin tällainen setti.

nyt esimerkiksi.

että jotkut ihmiset todella häpeävät hampaitaan tai hymyään niin paljon että välttävät siksi hymyilemistä...