Lapsettomat eivät ole itsekkäitä !

Koen itseni erittäin itsekkääksi, kun päätimme hankkia lapsen - ja vieläpä yhteiskunnan maksamin hoidoin, jotka kustannetaan yhteisin verovaroin. Vaan eipä tuo haittaa. Turhempaankin menee rahaa tässä yhteiskunnassa kuin lapsettomuushoitoihin.

Jotkut lapsettomat ovat hyvin, hyvin itsekkäitä, ja tuntuu oudolta ettei sitä saisi sanoa vain siksi että heillä ei ole lapsia.



Jos sanoo esim. että "minulla ei ole lapsia koska en halua joustaa yhtään omista menoistani ja haluan aina tehdä asiat juuri sillä tavalla kuin itse haluan, joutumatta ottamaan ketään koskaan huomioon", se kertoo tietysti hyvin itsekkäästä luonteesta. Mutta eivät ne ensimmäiset kolme sanaa ("minulla ei ole lapsia" vaan se mitä sen jälkeen tulee.



Sekä itsekkäitä että epäitsekkäitä löytyy myös niistä joilla on lapsia.

Tai oikeastaan voisi paremminkin sanoa, että perheelliset ovat epäitsekkäitä. Äidit ja isät asettaa automaattisesti toisten (eli lasten) edun oman etunsa edelle joka tilanteessa ja aina ja kaikkialla, mutta lapseton ei niin tee. Äidit ja isät ruokkii, hoivaa, hyssyttää toisen ensin, vaikka itse olisivat vaikka nälkäisiä ja väsyneitä. He ottavat kaikessa elämänsä pienissäkin yksityiskohdissa huomioon lasten ja perheen edun ennen omaansa.



Mutta siis tietysti oma "vika", että lapsia tekee, ja sitten vaadittava epäitsekkyys kuuluu asiaan. Kyllä lapseton on tässä mielessä itsekkäämpi. Se on aivan luonnollista eikä toisin voisi ollakaan.

Tai oikeastaan voisi paremminkin sanoa, että perheelliset ovat epäitsekkäitä. Äidit ja isät asettaa automaattisesti toisten (eli lasten) edun oman etunsa edelle joka tilanteessa ja aina ja kaikkialla, mutta lapseton ei niin tee. Äidit ja isät ruokkii, hoivaa, hyssyttää toisen ensin, vaikka itse olisivat vaikka nälkäisiä ja väsyneitä. He ottavat kaikessa elämänsä pienissäkin yksityiskohdissa huomioon lasten ja perheen edun ennen omaansa.

Mutta siis tietysti oma "vika", että lapsia tekee, ja sitten vaadittava epäitsekkyys kuuluu asiaan. Kyllä lapseton on tässä mielessä itsekkäämpi. Se on aivan luonnollista eikä toisin voisi ollakaan.

On niitä sellaisiakin äitejä ja isiä, jotka asettaa omat tarpeensa ensisijalle... Aika naiivi ajattelutapa sulla...

lastensa etua omansa edelle, siitä on niin monta surullista esimerkkiä nähty. On vauvan 10 kk ikäisenä päiväkotiin vieviä (lapsen edun mukaista se ei ole ikinä), on uusperhettä perustavia itsekkäitä aikuisia, jotka viis veisaavat siitä, mitä lapsi/lapset ovat mieltä kotiin muuttavasta vieraasta aikuisesta, on 10-vuotiaiden kaljaa juovien lasten vanhempia, joita ei yhtään kiinnosta se, missä lapset ovat jne.

Lasten kanssa ei tule mistään mitään, jos asettaa omat tarpeensa etusijalle. Se ei vaan onnistu, koska pienet eivät pärjää ilman hoivaa ja lapsen hoivaaminen on ns. luonnon sanelema vaisto. Eläinemotkin on "epäitsekkäitä", ruokkivat poikaset ja suojelevat niitä hengellään. Jos vanhemmat asettaa omat tarpeensa ennen lasten tarpeita, niin kyllä ne lapset otetaan pian huostaan.

mutta jos joku itsekäs vanhempi olisikin jäänyt sinkuksi, niin olisiko sen luonne muka vähemmän itsekäs?



Sinkkuihin verrattuna perheelliset ovat epäitsekkäitä noin keskimäärin. Muistelkaa perheelliset aikaa ennen lapsia, tuskin hoivailitte muita kun olitte itse kipeitä, mutta nyt sitä teette = epäitsekästä verrattuna sinkkuaikoihin.

Niin kauan kuin lasten tekeminen tässä yhteiskunnassa on vapaaehtoista, perheelliset EIVÄT ole epäitsekkäitä vain siksi, että pistävät lapsensa oman etunsa edelle. Tämä siis vain minun, nuoren ja tyhmän äidin mielipide.

Tietenkin se lapsien tekemisestä seuraava toisen edun asettaminen oman edelle on niin kuin pitääkin eikä sinänsä epäitsekästä. Mutta jos ajattelen esim. itseäni ja omaa luonnettani, niin voin sanoa, että olin itsekkäämpi sinkkuna kuin äitinä. itsekkyys on vähän huono sana, koska en tarkoita sitä, että sinkkujen luonne ja käytös olisi jotenkin huonompaa kuin perheellisten, eri tilanteissa ihmisen on vain syytä käyttäytyä eri tavoin. Eihän ulkomaailma siitä mitään hyödy, että se itseni hoivaaminen on muuttunut lasteni hoivaamiseksi, mutta siis henkilökohtaisena kokemuksena voi sanoa että vanhemmuus tekee epäitsekkääksi.

ja huolehtia itsensä unohtaen muista...! Esim. siskon lapsista joita sisko koko ajan tekee lisää, mutta ei jaksa huolehtia kun pitää ehtiä bilettään. Tai alkaa omaishoitajaksi miehensä äidilleen. jne.



Lähipiirissä myös lapseton, joka ei halua lapsia koska sekä hänen että miehensä suvussa erästä perityvää sairautta, ja suurella todennäköisyydellä heidän lapsellaan olisi se sairaus:( Eivät halua luovutetuilla soluilla lasta, adoptio tosin harkinnassa...

En muista numeroani



KORJAUS!

opiskelin,tein kahta työtä, matkustelin...vaikka olin naimisissa---

---



kun laset syntyivät jouduin unohtamaan itseni lasten takia...

Kaikki ihmiset ovat itsekkäitä, motiivit voivat vain olla erilaisia.

En usko maailmassa olleen kovin montaa epäitsekästä ihmistä - äiti teresaa lukuunottamatta - itsekkyys kuuluu tietyssä mitassa ihmisyyteen.



Minä ainakin hankin lapseni täysin itsekkäistä syistä - en ajatellut tippaakaan lasta halutessani että synnytämpä nyt veronmaksajan ja vanhusten hoitajan tähän yhteiskuntaan. Oliko se sinun ensisijainen syy hankkia lapsi?

Onko se edes lapsen edun ja hyvinvoinnin kannalta pätevä syy hankkia lapsi (jos voi puhua hankinnasta---väärä termi)?



Minusta on toisaalta epäitsekästä, toisaalta itsekästä hankkia lapsi, sama juttu jos ei hanki lapsi. Riippuu kenen ja miltä kantilta asiaa tarkastelee. Maapallon kestokykyä kun ajattelee, on todella itsekästä hankkia lapsi tai useampi. Jos taas ei hanki, se on yhteiskunnan uusintamisen jkannalta itsekästä.

tekoja, saa hän vastalahjaksi asioita, jotka tekevät todennäköisesti tästä vaintosuhteesta hänelle voitollisen: vanhempi saa rakkautta, ehkä mielekkyyden tunnetta elämäänsä, mahdollisuuden kehittyä ihmisenä ja kasvaa henkisesti, parhaimmillaan syyn elää (aika rankka missio lapselle).



Joten en sanoisi halua hankkia lapsien suinkaan pyyteettömäksi.

Eiköhän me kaikki olla haluttu lapsia, koska katsomme saavamme elämäämme jotain, mitä ilman elämämme ei olisi yhtä arvokasta ja tyydyttävää?

Vai onko joku tosiaan uhrautunut ja halunnut lapsia, vaikka on ajatellut sen tuottavan huonomman elämän kuin mitä elämä olisi ollut lapsettomana?

15

up

Ei syytä huoleen, itsekkyydestä huutelu ja muu vastaava syyllistäminen on pääasiassa keppi, jolla ojennetaan omassa maailmankuvassa potentiaalisia uhkia. Uhkia ITSELLE ja OMALLE elämäntyylille tai OMALLE lapselle siis. Älä missään nimessä ota moista itseesi.

Ei se että onko lapsia vai ei tee ihmisestä itsekästä. Mutta jos kertoo elämästään ilman perhettä asoita joissa ei ota ketään toista ihmistä huomioon, antaa itsestään todella itsekkään kuvan. Lapsiin se liittyy siten, että ei halua lapsia koska niistä on vaivaa (itsekästä, kaikista ihmisistä on joskus vaivaa) tai koska niihin menee rahaa ja haluaa käyttää kaikki rahat itseen (itsekästä, ei osaa antaa omastaan esim. hyväntekeväisyyteen)

Jos et halua että sinua sanotaan itsekkääksi, älä puhu itsestäsi kuin itsekäs ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin se lapsien tekemisestä seuraava toisen edun asettaminen oman edelle on niin kuin pitääkin eikä sinänsä epäitsekästä. Mutta jos ajattelen esim. itseäni ja omaa luonnettani, niin voin sanoa, että olin itsekkäämpi sinkkuna kuin äitinä. itsekkyys on vähän huono sana, koska en tarkoita sitä, että sinkkujen luonne ja käytös olisi jotenkin huonompaa kuin perheellisten, eri tilanteissa ihmisen on vain syytä käyttäytyä eri tavoin. Eihän ulkomaailma siitä mitään hyödy, että se itseni hoivaaminen on muuttunut lasteni hoivaamiseksi, mutta siis henkilökohtaisena kokemuksena voi sanoa että vanhemmuus tekee epäitsekkääksi.

Sama täällä. Henkilökohtainen kokemukseni on että minusta äitiys teki epäitsekkään, todella hyvällä tavalla jopa. Osaan ottaa muut huomioon ja asettua toisen asemaan, empatiakyky kasvoi ja tuntuu että osaan kuunnella paremmin, olen rauhallisempi ja jopa parempi työntekijä! Mutta aivan varmasti kaikki tämä voi tapahtua ilman lapsiakin, itsellä se vain oli todella iso kasvun paikka. Hyvin monessa suhteessa, erittäin hyvällä tavalla, lapseni ovat opettaneet ja kasvattaneet minua ihmisenä. Se tuntuu todella hyvältä.

Ja vaikka lapsettomat olisivatkin itsekkäitä - mitä sitten?

Tai vaikka lapselliset olisivatkin itsekkäitä - mitä sitten?

Tätä usein olen pohtinut. Että mitä se kenenkin itsekkyys toista ylipäätään häiritsee niin pitkään kuin oma tai läheisten elämänlaatu ei siitä mitenkään järky?

Ja myös, onko itsekkyys sitten pahe?

Vai onko itsekkyys itsensä rakastamista ja arvostamista? Jotakin jonka myötä pyrkii elämään itsensä näköistä elämää itsekkäine valintoineen? Kuten esimerkiksi lapsia hankkien tai ollen hankkimatta? Peace.

Sinkuissa on itsekkäitä ja lapsiperheissä on itsekkäitä. Perheissä se epäitsekkyys kohdistuu lähinnä siihen omaan perheeseen, omaan yksikköön. Sinkut taas voivat ulkopuolisille olla erittäinkin epäitsekkäitä.

Esimerkiksi itse olen lapseton sinkku ja varmasti monen mielestä itsekäs, kun nautin liikaa työstä ja matkustamisesta palatakseni sitä hankkimalla lapsia. Minulla menee aika paljon rahaa vaikkapa kirjoihin, vähemmän hyväntekeväisyyteen. Sen sijaan olen monesti valmis joustamaan ja luopumaan edustani muiden hyväksi. Olen se ihminen, joka pitää kesälomansa toukokuussa kun muut eivät halua. Se ihminen, joka keskellä yötä lähtee lohduttamaan eronnutta kaveria tai vaikkapa vain vaihtaa huonommalle istumapaikalle junassa, jotta äiti ja vaikka yli kymmenvuotias lapsi pääsevät vierekkäin. Pieniä juttuja.

Ja lapsiperheissä on näitä, joiden mielestä heidän pitää aina päästä ensin ja päättää ja muiden pitää joustaa, koska heillä on lapsia. Ihan sama vaikka muillakin olisi.

Menee vähän ohi aiheen, mutta kokonaisuutena sanoisin, että lasten tekeminen tai tekemättä jättäminen ei kerro, onko ihminen itsekäs. Kaikki ovat jossain määrin itsekkäitä ja minusta ei ole oikein tuomita ihmistä, joka on ehkä eri asioissa itsekäs kuin minä ja leimata vaikka kaikkia lapsiperheitä valtavan itsekkäiksi. Maailma ei ole mustavalkoinen.