Ideoita 11v adhd pojan harrastusvalintaan?

parhaan hyödyn harrastuksista saa, kun harrastaa samaa pitkään. teillä on jo melkoinen kokoelma kokeiltuja juttuja, ehkä nyt olisi aika hieman asettua. Liikunnallisesta lahjakkuudestakaan ei kohta enää ole hyötyä uusissa jutuissa, koska perustaidot on muilla jo hankittu ja jo aloittaessaan on muita auttamatta jäljessä.



Monien ehdottama seinäkiipeily voisi olla hyv, miksei myös joku kamppailulaji. Mutta itse sinun sijassasi alkaisin jo vaatia harrastuksienkin suhteen kurinalaisuutta. Joka syksy ei aloiteta uusia juttuja ja hylätä niitä heti, kun alkuviehätys alkaa loppua.

poikaa kiinnostaisi tällä hetkellä seuraavat tai kiinnostaneet jo varmaan pari vuotta



paini

mäkihyppy

autourheilu

telinevoimistelu

rullalätkä

kamppailulajit

uudestaan lätkä

uudestaan sähly ja mitähän vielä .. :)

rimpuilevan ja räkivän pojan autoon kun ei halua treeneihin? tottakai TULISI olla pitkäjänteisyyttä,muttei sitä ole--meillä on kyllä kokemusta sisaruksien harrastuksista jotka keskittyvät muutamiin lajeihin jo lähes kymmenen vuoden kokemuksella,mies on valmentaja,itse entinen kilpaurheilija jne.. muttei se homma ole niin yksiselitteinen tämän keskimmäisen kohdalla :)



ap

t. Samassa veneessä ja toimii meillä

Niin ja meillä kannettaisiin rimpuileva ja räkivä poika autoon ja ajettaisiin harrastuspaikalle. Harjoituksiin ei olisi pakko mennä, mutta autossa parkkipaikalla istuttaisiin (mitään tekemättä) harjoitusten aika. Toki jo aloittaessa olisi kerrottu, että harjoituksissa sitten käydään ainakin se yksi vuosi. Kauden viimeisten harjoitusten jälkeen saa halutessaan lopettaa, mutta ei yhtään ennen.

Vierailija:

paini

mäkihyppy

autourheilu

telinevoimistelu

rullalätkä

kamppailulajit

uudestaan lätkä

uudestaan sähly ja mitähän vielä .. :)

Fletch:

parhaan hyödyn harrastuksista saa, kun harrastaa samaa pitkään.

Miksi ihmessä harrastuksesta pitäisi olla jotain HYÖTYÄ? Eikös harrastuksen idea nimenomaan ole että siellä on KIVAA?

Liikunnallisesta lahjakkuudestakaan ei kohta enää ole hyötyä uusissa jutuissa, koska perustaidot on muilla jo hankittu ja jo aloittaessaan on muita auttamatta jäljessä.

No mitä sitten? Ei kaikki kuvittele tulevansa NHL-pelaajiksi. Jotkut meistä toivoo lähinnä olevansa se 93-vuotias setä joka viime kesänä hissutteli läpi suunnistuksen Suomen mestaruuskisojen seniorireitin. Voitti varmaan ekan kisansa - kun muita kisaajia ei enää ollut, mutta jestas, että miehellä oli mukavaa! (ja olis myös ihan kiva olla 90-v siinä kunnossa että selviää ylipäänsä metsäreitistä läpi! ) Tässä ei ole mitään väliä, vaikka oliskin " jäljessä" . Hei, vielä aikuisenakin voi aloittaa harrastuksen!

Joka syksy ei aloiteta uusia juttuja ja hylätä niitä heti, kun alkuviehätys alkaa loppua.

Miksei? Maialma on täynnä ihania asioita, miksi ihmeessä pitäisi tyytyä kokeilemaan niistä vain muutamaa?

Fletch:

Niin ja meillä kannettaisiin rimpuileva ja räkivä poika autoon ja ajettaisiin harrastuspaikalle. Harjoituksiin ei olisi pakko mennä, mutta autossa parkkipaikalla istuttaisiin (mitään tekemättä) harjoitusten aika. Toki jo aloittaessa olisi kerrottu, että harjoituksissa sitten käydään ainakin se yksi vuosi. Kauden viimeisten harjoitusten jälkeen saa halutessaan lopettaa, mutta ei yhtään ennen.

Vierailija:

jotka käy harkoissa pilaamassa muidenkin fiiliksen kun mikään ei selvästi kiinnosta pätkääkään ja kiukutellaan ja pelleillään ja pilkataan muita vaan. Olen ihmetellyt, että miksi semmoiset ylipäänsä tulevat harrastukseen. Mutta kyse onkin siis heidän VANHEMMISTAAN!

Ootko sä Fletch koskaan ajatellut, kuinka väärin se on sitä muuta ryhmää kohtaan?

kuten ei ole moni muukaan asia heidän elämässään ja kasvatuksessaan.

Juuri ryhmässä toimimisesa on usein ongelmia. Senpä takia voi olla ettei se niinkään ole lajista kiinni vaan ryhmästä ja valmentajasta toimiiko homma, joten jos sählyyn sattui sellaine valmentaja tai porukka, ettei " erilanen" sovi joukkoon, niin turha sitä on jatkaa.

Nämä alpset ovat muutenki jatkuvan negatiivisen palautteen kierteessä, joten tuskin sitä kannattaa harrastusten taholta lisätä - vaan etsiä harrastuksia, joista saa positiivista kokemusta ja esim harjoitusta siihen ryhmässä toimimiseen. Esim partio on useimmille lapsille aivan loistav harrastus, mutta siinä ohjaajat ovat usein tosi nuoria, eikä heillä välttämättä riitä taitoa eilaisen lapsen ohjaamiseen.

AHDH-lapset ovat myös hyvin valikoivia keskittymisensä suhteen ja keskittymistä on paras harjoitella asioissa jotka kiinnostavat (koulussa pitää kuitenkin harjoitella keskittymistä kaikkeen) eli jos pienoismallit eivät kiinnosta ja hienomotoriikka on hankalaa niin ihan turha harkita niitä....

Vierailija:

Miksi ihmessä harrastuksesta pitäisi olla jotain HYÖTYÄ? Eikös harrastuksen idea nimenomaan ole että siellä on KIVAA?

Kivaa on syödä karkkia. Harrastusten hyödyt tulevat pysyvistä kavereista, siitä, että huomaa kehittyvänsä, siitä että oppii pitkäjänteisyyttä, ei siitä, etytä tulisi erityisen hyväksi lajissaan. Se ei ole millään tavalla välttämätöntä.

No mitä sitten? Ei kaikki kuvittele tulevansa NHL-pelaajiksi. Jotkut meistä toivoo lähinnä olevansa se 93-vuotias setä joka viime kesänä hissutteli läpi suunnistuksen Suomen mestaruuskisojen seniorireitin. Voitti varmaan ekan kisansa - kun muita kisaajia ei enää ollut, mutta jestas, että miehellä oli mukavaa! (ja olis myös ihan kiva olla 90-v siinä kunnossa että selviää ylipäänsä metsäreitistä läpi! ) Tässä ei ole mitään väliä, vaikka oliskin " jäljessä" . Hei, vielä aikuisenakin voi aloittaa harrastuksen!

Kuinka mielekästä, mukavaa ja onnistumisen tunteita tuottavaa kuvittelet olevan esimerkiksi sen jääkiekkoilijan alun harrastuksen, joka luistelee puolet hitaammin kuin muut, ei ikinä pääse koskemaan kiekkoon ja on aina vielä toisessa päässä kaukaloa, kun muut viilettävät toisessa? Tai sen hiihtäjän, joka ei harjoituksissa pysy toisten vauhdissa lenkillä ja joka kilpailuissa on aina viimeinen ja joka tulee maaliin silloin, kun muut jo kärsimättömänä odottavat palkintojenjakoa?

Miksei? Maialma on täynnä ihania asioita, miksi ihmeessä pitäisi tyytyä kokeilemaan niistä vain muutamaa?

Siksi, että pitkäjänteisyys on äärettömän tarpeellinen taito (ja huom. taito, eli sitä voi ja pitää opetella) tässä maailmassa. Yksi syrjäytyneen ihmisen perustunnusmerkkejä on juuri lyhytjänteisyys. Jos ei yhtään ole oppinut pitkäjänteisyyttä, ei pysty opiskelemaan, ei pitämään minkäänlaista työpaikkaa jne. ADHD-lapselle pitkäjänteisyys on hyvin haastava taito opittavaksi, siksi sitä pitää harjoitella.

Vastauksieni taustaksi vielä sellainen tieto, että itse olen ADHD-aikuinen, mutta pärjännyt siitä huolimatta elämässäni oikein hyvin.

Ei se, että johonkin pakotetaan menemään (oli se sitten koulu tai harrastus tai isoäidin nimipäiväjuhlat) oikeuta huonoa käytöstä paikan päällä. Vanhemmilta hyvän käytöksen varmistaminen vaatii vaivannäköä, mutta kuka sanoi, että lasten kasvattaminen olisi helppoa ja vaivatonta.

Vierailija:

jotka käy harkoissa pilaamassa muidenkin fiiliksen kun mikään ei selvästi kiinnosta pätkääkään ja kiukutellaan ja pelleillään ja pilkataan muita vaan. Olen ihmetellyt, että miksi semmoiset ylipäänsä tulevat harrastukseen. Mutta kyse onkin siis heidän VANHEMMISTAAN!

Ootko sä Fletch koskaan ajatellut, kuinka väärin se on sitä muuta ryhmää kohtaan?

Fletch:

Kuinka mielekästä, mukavaa ja onnistumisen tunteita tuottavaa kuvittelet olevan esimerkiksi sen jääkiekkoilijan alun harrastuksen, joka luistelee puolet hitaammin kuin muut, ei ikinä pääse koskemaan kiekkoon ja on aina vielä toisessa päässä kaukaloa, kun muut viilettävät toisessa? Tai sen hiihtäjän, joka ei harjoituksissa pysy toisten vauhdissa lenkillä ja joka kilpailuissa on aina viimeinen ja joka tulee maaliin silloin, kun muut jo kärsimättömänä odottavat palkintojenjakoa?

Lapsen kiusaamistahan se vaan on että pakotetaan harjoituksiin rimpuileva ja vastahakoinen pieni jääkiekkoilijan alku joka ei millään pärjää ja tietää sen itsekin.

pihalla olisikin kavereiden kanssa kivempaa kuin lähteä harjoituksiin tai pleikkaripeli olisi kesken. Lapsen pitää itse saada valita, mihin harrastuksiin sitoutuu, mutta kun valinta on tehty, sitoutumisessa pitää pysyä. Ei tietenkään loppuelämää, mutta ainakin se kausi loppuun.

Ja kuten sanottua, olen itsekin ollut ADHD-lapsi jqa nyt ADHD-aikuinen ja juuri siksi ymmärrän sen, että pitkäjänteisyyttä ja sitoutumista pitää opetella ja myös vapaa-aikana.

Vierailija:

AHDH-lapset ovat myös hyvin valikoivia keskittymisensä suhteen ja keskittymistä on paras harjoitella asioissa jotka kiinnostavat (koulussa pitää kuitenkin harjoitella keskittymistä kaikkeen) eli jos pienoismallit eivät kiinnosta ja hienomotoriikka on hankalaa niin ihan turha harkita niitä....

Siksi heidän ei anneta vaihtaa loputtomiin harrastuksia ja aloittaa aina uusia sellaisia, jossa muut samassa ryhmässä toimivat ovat jo paljon kehittyneempiä. Kun lapsi on ajoissa opetettu sitoutumaan harrastuksiinsa, näitä tilanteita ei tule. Ja jos lapsi kuitenkin myöhemmin haluaa vaihtaa harrastusta, häntä ei viedä tällaisiin harrastuksiin, vaan sellaisiin, joissa kilpaillaan tasoluokissa (eikä ikäluokissa) tai ei muuten vaadita kumuloituvaa osaamista.

Vierailija:

Lapsen kiusaamistahan se vaan on että pakotetaan harjoituksiin rimpuileva ja vastahakoinen pieni jääkiekkoilijan alku joka ei millään pärjää ja tietää sen itsekin.

Oisko joku budo-laji jossa työstetään myös rauhoittumista? Saisi paljon aktiivisuutta, mutta myös harjoitusta rauhallisuudessa.

Fletch:

Ja kuten sanottua, olen itsekin ollut ADHD-lapsi jqa nyt ADHD-aikuinen ja juuri siksi ymmärrän sen, että pitkäjänteisyyttä ja sitoutumista pitää opetella ja myös vapaa-aikana.

Kurjilla asioilla pitkäjänteisyyttä on turha opetella. Siitä tulee vain lisää negatiivista epäonnistumisen kierrettä. " TässäKÄÄN en IKINÄ onnistu. Sama se vaikken yrittäisikään. Enää mitään" , ajattelee se adhd-lapsi, jolle tämä ei suinkaan ole ensimmäinen epäonnistumisen kokemus. Fletch, sinä voit olla adhd itsekin (vaikka en oikeastaan uskokaan, että sulla on dg, tai jos on, niin teilläpäin sopeutumisvalmennuskurssit on ilmeisesti jätetty järjestämättä), mutta ei se tarkoita, että olisit erityisen sopiva kasvattamaan adhd-lapsia.

Pikäjänteisyyttä pitää toki opetella kokoajan, mutta ASIOILLA; JOTKA OVAT MIELEKKÄITÄ JA JOISSA SE ON PALKITSEVAA. Kurjilla asioilla se on pahempaa kuin turhaa, se on vahingollista.

Ja minä taas tiedän adhd-lasten kasvatuksesta oman lapseni ja runsaan vapaaehtoistyön pohjalta. Kokemusta siis enemmästä kuin yhdestä lapsesta ja tietoa on haettu luennoilta ja kirjoista.

Fletch:

Siksi heidän ei anneta vaihtaa loputtomiin harrastuksia ja aloittaa aina uusia sellaisia, jossa muut samassa ryhmässä toimivat ovat jo paljon kehittyneempiä. Kun lapsi on ajoissa opetettu sitoutumaan harrastuksiinsa, näitä tilanteita ei tule. Ja jos lapsi kuitenkin myöhemmin haluaa vaihtaa harrastusta, häntä ei viedä tällaisiin harrastuksiin, vaan sellaisiin, joissa kilpaillaan tasoluokissa (eikä ikäluokissa) tai ei muuten vaadita kumuloituvaa osaamista.

Vierailija:

Lapsen kiusaamistahan se vaan on että pakotetaan harjoituksiin rimpuileva ja vastahakoinen pieni jääkiekkoilijan alku joka ei millään pärjää ja tietää sen itsekin.

ilman minkäänlaista luistelutaustaa. Ei tarvitse olla paras, että harrastus olisi kivaa, mutta harvoin on kivaa, jos on merkittävästi muita osaamattomampi, mitä tietysti on, jos itse on aloittelija ja muut harjoitelleet jo viisi tai kuusi vuotta.

Meillä aikanaan etsittiin liikunnallisesti lahjakkaalle 11-vuotiaalle harrastusta ja ongelma oli juuri se, että muut olivat ehtineet jo niin paljon pidemmälle. Meillä harrastukset sitten löytyivät judosta, ratsastuksesta ja partiosta. Nyt 13-vuotiaana on myös löytänyt salibandy-porukan, jolla ei ole suuria kilpailullisia tavoitteita, mutta näitä ei-kilpailuryhmiä on monilla paikkakunnilla vaikea löytää.

Vierailija:

Höpö höpö, ei se sitoutuminen ja ahkera harkoissa käyminen pelkästään tee lapsesta huippujääkiekkoilijaa.

Jos enää ei innosta, niin kauden jälkeen voi sitten lopettaa, mutta ei aloiteta ja lopeteta viittä harrastusta joka vuosi. Jos 11-vuotiaalla on jo ollut yli 10 harrastusta (yksi tai kaksi kerrallaan), jotka on lopettanut, niin se on liikaa.

Miten mikään voisi olla mielekästä ja palkitsevaa, jos aina heittää ensimmäisessä vastamäessä hanskat tiskiin? Silloin ei ikinä opi sitkeyttä ja sen palkitsevuutta. Sitä, että sen tahmeamman jakson jälkeen edessä on yleensä taas parempi jakso. Jos aina saa heti luovuttaa, kun on vähän hankalaa, niin sitä nimenomaan tuntee itsensä surkimukseksi, joka ei onnistu missään eikä pärjää missään. " TässäKÄÄN en TAASKAAN onnistunut. Jo 13 epäonnistunut harrastus. Sama se vaikken yrittäisikään. Enää mitään, en minä siinäkään onnistuisi."

Mitä minun ADHD-diagnoosiini tulee, niin sellainen on. Aikuisena saatu ja selittihän se paljon sitä, miksi tietyt asiat ovat aina olleet minulle vaikeita ja ovat edelleen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että voisin elää elämääni jollain alenneteuilla vaatimuksilla. Tai voin, mutta silloin joudun tyytymään myös alennettuihin palkkioihin. En voi mennä sanomaan työnantajalle, että minä teen huonompaa työtä kuin muut, koska minulla on ADHD, mutta silti sinun pitää antaa minulle sama palkka ja samat ylennykset kuin minua paremmille. En voi sanoa lapsilleni, että äidillä on ADHD ja siksi äiti on huono äiti, mutta teidän pitää käyttäytyä kuin teillä olisi hyvä äiti. Maailma ei vain toimi siten. Jos haluan saavuttaa samoja asioita kuin ei-ADHD:t, minun pitää yltää samoihin suorituksiin. Minä voin pyytää pieniä muutoksia olosuhteisiin, joissa toimin (töissä oman huoneen avokonttorin sijaan tai ainakin rauhallisimman paikan avokonttorista, isompia lapsia muistuttamaan menoistaan minua useasti), voin kehitellä itselleni apukeinoja (isoja almanakkoja, listoja, tarkastuslistoja, tarkastuslistojen tarkastuslistoja jne. jne.), mutta ei se silti muuta sitä, että jos haluan samaa kuin muilla, minun pitää myös pystyä samaan.

Vierailija:

Kurjilla asioilla pitkäjänteisyyttä on turha opetella. Siitä tulee vain lisää negatiivista epäonnistumisen kierrettä. " TässäKÄÄN en IKINÄ onnistu. Sama se vaikken yrittäisikään. Enää mitään" , ajattelee se adhd-lapsi, jolle tämä ei suinkaan ole ensimmäinen epäonnistumisen kokemus. Fletch, sinä voit olla adhd itsekin (vaikka en oikeastaan uskokaan, että sulla on dg, tai jos on, niin teilläpäin sopeutumisvalmennuskurssit on ilmeisesti jätetty järjestämättä), mutta ei se tarkoita, että olisit erityisen sopiva kasvattamaan adhd-lapsia.

Pikäjänteisyyttä pitää toki opetella kokoajan, mutta ASIOILLA; JOTKA OVAT MIELEKKÄITÄ JA JOISSA SE ON PALKITSEVAA. Kurjilla asioilla se on pahempaa kuin turhaa, se on vahingollista.

Ja minä taas tiedän adhd-lasten kasvatuksesta oman lapseni ja runsaan vapaaehtoistyön pohjalta. Kokemusta siis enemmästä kuin yhdestä lapsesta ja tietoa on haettu luennoilta ja kirjoista.

tapahdu kuukaudessa vaan vuosissa. Kun lapsi on harrastanut viisi vuotta jääkiekkoa ja alkaa hiljalleen huomata, että ei kehity muiden mukana ja haluaa siksi vaihtaa harrastusta, niin silloin se toki voidaan vaihtaa ilman ongelmia siinä, että toiminta olisi liian lyhytjännitteistä.

Vierailija:

Ei hänestä silti ole kivaa olla porukan hitain ja se joka jää aina penkille kun muut pelaa.

Miksei itsevalittu harrastus voisi olla kurjaa? Eihän sitä tiedä millaista siellä on ennen kuin on kokeillut. Jos minä tietäisin että mikäli satun vahingossa valitsemaan jonkun harrastuksen, josta en tykkääkään, niin jotkut minua isommat raahaavat minut sinne vaikka itkua vääntäisin ja tappelisin vastaan että en tahdo mennä, niin en harrastaisi yhtään mitään. Helpoin ratkaisu olisi olla menemättä mihinkään.