Useamman lapsen äidit - kysymys synnytyksen jälkeisestä alakulosta

Olen itse todennäköisesti sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Pelkään, että lapseni alkaa oirehtia varhaisen vuorovaikutuksen puutteellisuuden vuoksi. En halua ottaa riskiä, että toinen lapsikin joutuisi kärsimään sairaudestani.

Kolmannelta niitä ei oikeastaan enää ollut. Ensimäisen kohdalla elämä oli helvettiä. Fyysinen ja psyykkinen vointi äärirajoilla. Itkin päivät ja yöt.



Kolmannen kohdalla elämä on ollut siedettävää koko ajan. Joskin rankkaa fyysisesti, mutta muuten oikein nautinnollista.

Tiedän tunteen. Siksipä kannattaa nyt nauttia ensimmäisestä lapsesta ainakin kolme - neljä vuotta ennen kuin ryhdyt hankkimaan lisää lapsia. Siinä ajassa saa varmuutta asiaan ja kasvaa henkisesti lisää. Minulla on kolme lasta tosin viimeinen on keskimmäiseen lapseen ikäeroa 8 v. Kuitenkin arjen rankkuus ja vauvan vaativuus ja temperamentti taas yllätti. Mutta teidän kokemuksesta että se on vain hetkin tätä elämää. Itse olen oppinut kiertämään "babyblues" ajan sillä että viikottain suunnittelen väsyneenäkin että olen ihmisten parissa. Käyn kylässä, kutsun jopa sotkuiseen kotiin vieraita (kyllä lähimmät ystävät ymmärtää) ja osallistun paljon vauvan kanssa muskareihin ja yms sellaisiin toimintoihin. Kummasti piristää vaikka 4 tuntia ollut yöunia takana. Tosin välillä on todella virta pois joten miehen kanssa täytyy puhaltaa yhteen hiileen että jaksetaan.

Toisen kanssa kaikki meni älyttömän hyvin. Ei alakuloa oikeastaan yhtään, vauvaan rakastuin ensisilmäyksellä, vauva oli kiltti ja arki rullasi upeasti kahden lapsen kanssa! Pelkäsin tosi paljon,miten käy. Ja olin todella yllättynyt, miten ihanaa kakkosen vauva-aika oli. Jos olisi jäänyt tuo toinen lapsi saamatta, niin melko huono kuva vauva-ajasta olisi mieleeni ja muistoihini jäänyt.



Rohkeasti vaan. Etukäteen on mahdotonta tietää.

Kannatan minäkin kohtuullisen pitkää ikäeroa, eli ei missään nimessä kahta vauvaa yhtä aikaa! Meillä ikäeroa 3v. ja nappiin meni siinäkin mielessä. Esikoinen oli kuiva ja omatoiminen vauvan synnyttyä, helpotti arkea.



6

uskallat. Minulla neljä lasta ja kaikkien jälkeen on olo ollut erilainen. Sitä ei voi etukäteen tietää mitä tulee.

Mulla lapsi on jo nelivuotias, mutta vieläkään en ole uskaltanut tehdä toista, vaikka periaatteessa haluaisinkin. Elämä on nyt mielekästä ja pelkään, että koko perhe kärsii, jos putoan taas aallonpohjaan uuden vauvan myötä. Kinkkinen juttu. Sinuna en ainakaan vielä tekisi päätöksiä. Kannattaa ehkä ainakin odottaa, että esikoisen uhma- ja vaippa-aika ovat takana.

Meillä mies olisi jo innokkaana laittamassa pikkukakkosta tilaukseen, mutta itse olen ollut kovasti empivällä kannalla. Pari kuukautta sitten olin täysin varma, että perheemme jää yksilapsiseksi.



Tässä on kuitenkin asiaa mutkistamassa minun lapsensaantiani vaikeuttava sairaus (endo), joka saa osaltaan miestänikin ehkä vaatimaan, että nyt pitäisi takoa, kun rauta on kuumaa. Näiden viestien jälkeen olen kuitenkin yhä varmempi siitä, että kannattaa pitää hengähdystauko ja antaa tämän vauvelin olla kunnolla vauva ja miettiä asiaa uudelleen vuoden parin päästä.

et ainakaan maininnut ap-viestissä että olisit saanut mitään hoitoa masennukseen



Vieläkin kannattaa puhua asiasta neuvolassa, vertaistukiryhmässä tms.

Toisen kanssa kaikki meni älyttömän hyvin. Ei alakuloa oikeastaan yhtään, vauvaan rakastuin ensisilmäyksellä, vauva oli kiltti ja arki rullasi upeasti kahden lapsen kanssa! Pelkäsin tosi paljon,miten käy. Ja olin todella yllättynyt, miten ihanaa kakkosen vauva-aika oli. Jos olisi jäänyt tuo toinen lapsi saamatta, niin melko huono kuva vauva-ajasta olisi mieleeni ja muistoihini jäänyt.

Rohkeasti vaan. Etukäteen on mahdotonta tietää.

Ja hyvä niin. :)



Vauva on paljon paremmin nukkuva ja itse olen nyt jaksanut oikein hyvin. Vaikka sanotaan, että yhden lapsen vanhemmilla on helppoa, niin kyllä mulla nyt kahden vanhempana on sata kertaa helpompaa juuri sen takia, että vauva nukkuu kunnolla ja en ole masentunut.

Esikoisen vauva-aika oli rankkaa, nukkui vähän ja minä olin näin jälkikäteen katsottuna vähintään keskivaikeasti masentunut, sain ihme raivokohtauksia ja lapsi tuntui vaan riesalta.



Toinen syntyi esikoisen ollessa 3,5, ja silloin kaikki oli paremmin, vaikka vauva olikin allerginen. Osasin suhteuttaa asioita ja nauttiakin elämästä.



Mutta vasta tämän kolmosen kohdalla kaikki on ollut niinkuin pitää! Hän syntyi 4,5 vuoden ikäerolla keskimmäiseen, ja kaikki on menyt ihanasti. Olen saanut hoitoa masennukseeni ja lääkitystäkin välillä.



Varmaan kaikkein tärkeimmät ovat nuo pitkät ikäerot, niinkuin muutkin ovat täällä sanoneet. En olisi millään jaksanut kahta vauvaa yhtä aikaa, itse asiassa uusi vauva ei ole tulut mieleenkään ennen kun vauva on ollut jotain 2 vuotta. Anna itsellesi aikaa! Ja eikä sen vauvan voi oikeasti antaa nauttia ainutlaatuisesta vauva-ajastaan ihan rauhassa, nyt kun sinäkin tunnet olevasi paremmasa kunnossa?

älä tee lapsia pienellä ikäerolla!!! Itse olin ekan lapsen syntymän jälkeen aika alavireinen, mutta en sen pahempaa. Toinen lapsi syntyi 1 v 6 kk ikäerolla ja vain lasten vuoksi jaksoin päivästä toiseen. Oikeastaan elämä oli tunnista toiseen selviämistä. Olin todella masentunut, mutta mies vähätteli vointiani. En siis saanut mitään hoitoa.



Kolmannen lapsen kohdalla pelkäsin erittäin paljon synnytyksen jälkeistä aikaa. Olen kuitenkin voinut nyt erittäin hyvin! Vanhin lapsista on koulussa ja toinen eskarissa. Heistä on ollut paljon apua! (mies on jälleen kerran yhtä "avulias" eli hänestä ei paljon iloa ole, mutta en sitä odottanutkaan...)

2,5 vuotta. Mielestäni juuri sopiva ikäero.



t.13(?)

Tämäkin siis kovin yksilöllistä, mutta en ehkä tietoisesti suosittele ihan noin pientä ikeroa valitsemaan. Meillä toinen sai alkunsa vähän suunniteltua aiemmin.

Minulla juuri kuten sinullakin oli esikoisen kanssa alakuloa ja vaikka minkälaisia, ei niin positiivisia, ajatuksia. Elämä kuitenkin kantoi ja perheeseemme syntyi toinen lapsi 2v7kk kuluttua. Hänen syntymänsä jälkeen ei ollut mitään mielialaongelmia.



Vaan kappas...aloitimme tätä toista sarjaa tekemään vuosia myöhemmin eli kun kolmas syntyi 7v kakkosen jälkeen samantyyppinen alakuloisuus astui taas kehiin. Nyt odotan neljättä syntyväksi helmikuussa, nähtäväksi jää miten mieliala silloin käyttäytyy.



Itse olen asian pähkäillyt siten, että elämänmuutos oli ekalla ja kolmannella kerralla senverta merkittävä että se aiheutti alakuloa. Ekalla kerralla siihen ei osannut valmistautua ja kolmannella kerralla sitä ei enää muistanut, kun aikaa oli kulunut niin kauan. Uskon, että nyt neljännellä kerralla mieliala pysyisi taas plussan puolella.

Itse tajusin tämän kakkosen jälkeen, ja loppujen kanssa olen kuunnellut itseäni ja jättänyt imetysterroristien ajatukset omaan arvoonsa ja syöttänyt vauvoilleni tuttipullosta korviketta -rakkaudella lämpöisessä sylissäni, päälakea suukotellen ja hiuksia sivellen. Ja kappas kuinka hyvin olenkaan jaksanut! Lapset ovat nukkuneet hyvin ja yösyötöt jääneet pian pois. Ja mikä ihaninta -olen jaksanut toihuilla myös isompien lasten kanssa.



Niin, ja nämä tuttipullolapset ovat meillä niitä, jotka ovat sairastelleet vähemmän kuin pitkään ja hartaasti umpiväsyneenä imetetyt ensimmäiset lapset.



Rohkeasti siis vain tuttipullo avuksi, niin jaksaa paremmin! Ei äidin tarvitse olla pelkästään maitotehdas.

Olen kotiäiti. Minulla on kolme kahden vuoden välein syntynyttä lasta ja yrittäjäpuoliso. Esikoisen ollessa kolme ja kakkosen yksi, yrittäjyys iski täysillä. Jouduin jättämään kaikki harrastukseni eli ns. oman ajan, koska lapset olivat aina kanssani, 24 tuntia vuorokaudessa 7 vuorokautta viikossa.

Lapset kuitenkin kasvavat ja tilanteet muuttuvat. Lasten harrastusten kautta löytyy myös aikuista seuraa ja isompia lapsia on helpompi ottaa mukaan paikkoihin, pukevat ja kävelevät itse ja osaavat hetken käyttäytyäkin. Lenkillekään ei pääse yksin mutta tarvitsevathan lapsetkin liikuntaa. Ja pyöräilevien lapsien vauhti alkaa olla jo äidin lenkille liikaa :)

Kuinka monella meillä ns. masennus onkin vain väsymystä ja lapsiperheen arjen kurimusta? Se on rankkaa. Meillä ei ole taas pesty lattioita kuukausiin ja lelut ovat kroonisesti pitkin lattioita mutta elän toivossa, että parin vuoden päästä tilanne on toinen.

Lasten ikäerokin on tämän keskustelun perusteella liian pieni. Itse olen ollut tyytyväinen, koska korvessa asuvina he ovat toisilleen ainoat päivittäiset leikkikaverit. Pienen ikäeron ansiosta homma toimii. Epäilen, että kolme vuotta voi jo olla liian paljon.

Jossain todella syvällä kyllä olin vielä kaksi vuotta sitten mutta olinko masentunut? Nyt tiedän, että ainakin nukuin liian vähän. En saanut itseäni sohvalta ylös vaan makasin apaattisena tuijottaen äänetöntä televisiota. Kun oli kerrankin hiljaista ja sain olla yksin muiden jo nukkuessa. Tiedän myös, että puolisoni on omalla suunnallaan ollut yhtä syvällä ja surrut ettei voinut olla mukana lasten elämässä enempää. Nyt kaksi vanhempaa ovat jo yhteiskunnan hoivissa ja opettajat ovat antaneet positiivista palautetta. Nähtäväksi jää, ilmeneekö myöhemmin äidin raivareista tai isän puutteesta johtuvia pysyviä jälkiä.

Onko masennus vain trendisairaus? Ehkä tämä elämä vain toisinaan on niin rankkaa.