Miksi Suomalaisessa yhteiskunnassa pitää pärjätä yksin?

otan vastauksen kiitollisuudella vastaan.





Yhteiskunta tarjoaa tosiaan tuon laitoksen. Itse pystyn vain jos saan mummojen apua. Mutta jos pystyt poistamaan lapseni vamman, tai lisäämään vuorokauteeni tunteja ja viikkoihini päiviä, olet jumala!



terv 11

että lasten elämän pitäisi olla mahdollisimman rankkaa. Minun äitini tuntui oikein nauttivan kun minulla oli äärimmäisen rankka synnytys. Hoitoapua ei kummiltakaan isovanhemmilta uskalla pyytää, vaikka mieheni äiti selvästi kuitenkin välittää lapsenlapsistaan.



Ei silti, ei se lastenhoito KUULU isovanhemmille, mutta SUREN ÄÄRIMMÄISEN PALJON sitä, että minulla ei ole yhteisöä, ei minkäänlaista tukea tai turvaa mistään.



Onneksi on terveet lapset että pärjää niiden kanssa, ja rahaa riittävästi, että voi joskus maksaa lapsenvahdille ja hengähtää hiukan.

Mikäli lapsesi on tosiaankin niin vaikeavammainen, että laitoskin on mahdollinen sijoituspaikka, sinulle kyllä varmaan on kuulunut mm. omaishoidontuki ja kk-vapaat sillä perusteella. Samoin vammaisjärjestöt järjestävät avustaja-palveluita, joita voi tuolla omaishoidontuella maksaa. Sen lisäksi on erityishoitoraha ihan vain ja ainoastaan vapaan järjestämiseksi äidiltä (sosiaalitoimistolta), Kelan vammaistuet, mahdollinen päivähoitopaikka sosiaalisin perustein jne.



Mikäli lapsi ei ole niin kovin pahasti vammainen, yritä opetella positiivista ajattelua. Tuossa on nyt aika paljon katkeruutta mukana.



Tottakai on mukavaa, että vanhempasi ovat mukana sinua auttamassa, mutta ei se ole ainoa mahdollinen tuki.



nimim. 16-v. vaikeavammaisen äiti

koko alla kuvattu kuvio perustuu siihen, että minä lopetan työssäkäynnin ja rakennan identiteettini vain ja ainoastaan sille, että olen vammaisen lapsen äiti. Siihen meillä kummallakaan, minulla tai lapsella (jolla vammastaan huolimatta on täysi ajattelu- ja tunnekyky käytössään, niitä riittää enemmän kuin keskiverto aikuisella, hän vain muuten tarvitsee jatkuvaa apua) - ei ole varaa (enkä tällä tarkoita pelkästään taloudellista varaa, vaan sitä että se on liian raskas taakka lapsen kannettavaksi kun tajuaa, että on pakottanut äitinsä moiseen).

Niinpä alla kuvattu kuvio omaishoidon tukineen on merkittävästi huonompi kuin nykyinen tilanne. Sitäpaitsi tällä paikkakunnalla omaishoidon tukea ei saa, sillä määrärahat on alimitoitettu - niitä riittää vain osalle hakijoista. Myöskään kuukausivapaita ei saa edes silloin kun omaishoitotukea saa, sillä intervallihoitopaikkoja ei ole. Tulppaanikoti on täynnä ja Lehtimäenopisto on - no, sitä mitä on. Sieltä tullaan kotiin sairaampana kuin sinne lähdetään.

Kelan vammastukea saamme korkeimmalla summalla, mutta ei se raha ratkaise tuota jatkuvaa avuntarvetta. Meillä oli iltapäivähoitopaikka vammaisuuden perusteella, mutta sieltä pyydettiin meitä lopettamaan, koska eivät pärjänneet lapsen kanssa.

Mutta, joo, kyllä me varmaan pärjättäisiin vaikka isovanhempien tukea ei olisikaan. Elämä olisi ihan helvettiä, mutta kyllä me varmaan elossa pysyttäisiin.

Vierailija:

Mikäli lapsesi on tosiaankin niin vaikeavammainen, että laitoskin on mahdollinen sijoituspaikka, sinulle kyllä varmaan on kuulunut mm. omaishoidontuki ja kk-vapaat sillä perusteella. Samoin vammaisjärjestöt järjestävät avustaja-palveluita, joita voi tuolla omaishoidontuella maksaa. Sen lisäksi on erityishoitoraha ihan vain ja ainoastaan vapaan järjestämiseksi äidiltä (sosiaalitoimistolta), Kelan vammaistuet, mahdollinen päivähoitopaikka sosiaalisin perustein jne.

Mikäli lapsi ei ole niin kovin pahasti vammainen, yritä opetella positiivista ajattelua. Tuossa on nyt aika paljon katkeruutta mukana.

Tottakai on mukavaa, että vanhempasi ovat mukana sinua auttamassa, mutta ei se ole ainoa mahdollinen tuki.

nimim. 16-v. vaikeavammaisen äiti

Täydelliset äidit- kerhon kotkotuksia.

se kuluttaa monia loppuun ennen aikojaan.

Ei isovanhempien avussa ole mitään vikaa, jos se on vapaaehtoista ja vanhemmat itsekin pärjäisivät, mutta jos eivät pärjää niin on syytä hakea jotain ratkaisua ongelmiin ja miettiä miksi he eivät pärjää ja mitä asialle voisi tehdä. Ei isovanhempiin voi ikuisesti turvata, he voivat kuolla ja sairastua tai väsyä tilanteeseen ja sitten ollaan pulassa.

Minä olin se joka kertoi, että 4-vuotias on miltei kerran viikossa mummolassa.



Sitä ennen pärjäsin kaksi vuotta univelkoineni , eli lapsi on aloittanut pari vuotiaana kyläilyt. Nyt vasta tajuan, että olisin antanut lapseni olla siellä jo aiemmin niin ehkä tälläkin hetkellä jaksaisin itse paremmin.

Olen nyt todella väsynyt, nuorempi lapsista valvottaa korvakirteen takia usein, mutta nyt kuitenkin olen sen verran löysännyt pipoa, että nuorempikin voi olla isänsä mukana mummolassa, että minä saan levätä.



Kyllä normaali aikuinen pärjää jos on pakko, mutta miksi pitää olla pakko, jos on a uttavat isovanhemmat?

Minähän sanoin että ei siinä ole mitään vikaa että saa apua jos isovanhemmat jaksaa eikä se ole se ainoa oljenkorsi että pärjätään jotenkuten. Jos se on ainoa oljenkorsi että pärjätään jotenkuten ja ilman mummia kaikki romahtaa niin sitten pitää miettiä mistä se johtuu ja mistä muualta voisi saada apua.

Siis kommenttini lähinnä niille, jotka syyllistävät toisia äitejä siitä että ottavat omaa aikaa. Kyllä ilman pärjää ja voikin olla, mutta miksi pitää toisia moittia siitä, että käyttävät apuna isovanhempia tai tuttavia tai sukulaisia?

Valvoin viime yön kitisevän kolmeviikkoisen vauvani kanssa. Vielä tätä ei tohdi koliikiksi kutsua, kun vertaa esikoiseni vauva-aikaan, mutta kuitenkin. Oli taas aikaa pohtia yö, että mitähän järkeä on minunkin soitella omalle äidilleni melkein joka päivä, jotta lapsenlapset (5 v, 2 v ja vauva) voisivat vaihtaa muutaman sanan mummonsa kanssa! Mummo ei itse akitiivisesti pidä yhteyksiä tai auta, mutta on kuitenkin yleensä tyytyväinen että me soitamme (ne puhelinlaskut meille!).



Yksin saadaan pärjätä tai samassa tilanteessa olevien ystävien tuella. Onneksi miehellä on tänään vapaapäivä ja sain siis nukuttua klo 7-10, että hyvinhän tässä taas jaksetaan!



Mielellään olisin yhteisöllisempikn. Vanhempani ovat opettaneet, että pitäisi pärjätä omillaan ja sen olen tehnytkin. Ainakin taloudellisesti ;) . Olen joskus kuittaillut, että mieluummin vievät omaisuutensakin hautaan kuin auttaisivat opiskelevaa siskoani saatika luottaisivat omiin lapsiinsa raha-asioissa vanhuudenpäivinään. Mieluummin palvelutaloon kuin lähemmäksi meitä lapsia asumaan ja varallisuus sitten palvelumaksuihin. Heidän tulevaisuutensa? Sen se eristäytyminen teettää ettei enää luoteta, vaan on tarve hallita elämäänsä yksin meni syteen tai saveen. Liekko sosisiaalisesti kovinkin antoisa tulevaisuus palvelutalossa?

Appivanhemmat asuvat 10km:n päässä, pyydän apua sitten vasta kun on tosi kysymyksessä. En yksinkertaisesti kehtaa. He ottavat yhteyttä siloin tällöin ja hoitavat lapsenlapsiaan (noin kerran kuussa, tai kaksi kertaa). Meillä on kolme lasta ja itsellä on sellainen fiilis, että kun on kerran lapset hankkinut, täytyy ne itse hoitaa.



Mulla viiraa päässä. Voisin ihan hyvin soittaa ja kysyä joskus ottaisivatko hoitoon. Mutta kun olen jääräpää.

Minulla on vaikeavammainen lapsi ja olen minä sitten itse avuton tai en niin kaikki voimat menevät ja apu on todella tarpeen. Onneksi äitini ja anoppinikin sitä antavat, vaikka lapsi on heillekin hankala hoidettava.



Mitä muita ratkaisuja minun sinun mielestäsi pitäisi hakea? Panna lapsi laitokseen, vai? Hän on kuitenkin elävä, tunteva ja älykäs olento, joka kärsisi siitä hirveästi. Sitäpaitsi olen nähnyt ne laitokset. Laitoksessa vietetyn kuntoutusloman jälkeen hän on aina saanut jonkun sortin infektion. Lehtimäenopiston (joka muuten olisi myös meidän laitospaikka) insuliinisurmat olivat vain jäävuoren huippu.



Miksi en saisi käyttää niitä resursseja joita minulla on?

Mitään muuta ei koskaan ole, missään, milloinkaan.

Tämä väittämäsi:

Vierailija:

Ei saa turvautua sukulaisiin, esimerkiksi omaan äitiin, sillä muuten on heikko ja mielenhäiriöinen ja lastensuojelun tarpeessa!?

On kyllä ihan puppua. Ainakin minun mielestäni. Tosin mä elänkin ´koko kylä kasvattaa´ yhteisössä.

ettei turvautumisessa toisten (tässä isovanhempien) apuun ole mitään väärää, jos vain isovanhemmat ovat mukana vapaaehtoisesti ja jaksavina. Mutta aina isovanhemmat eivät uskalla sanoa nuorelle perheelle, etteivät halua olla hoitoautomaatteja. Appeni ja anoppini hoitavat mieheni siskon lapsia aina oman jaksamiskykynsä äärirajoilla, eivätkä uskalla ilmoittaa siskon perheelle esimerkiksi matkasuunnitelmistaan suuttumisen pelossa. Perhe pitää aivan automaationa sitä, että appeni ja anoppini menevät joka aamu viemään vanhimmat lapset päiväkotiin ja kouluun ja toinen jää hoitamaan vauvaa. Äiti voi sitten lähteä vaikka kampaajalle...