Mitä tapahtuu silloin kun ihminen " romahtaa" ? Mitä se käytännössä tarkoittaa ja miten siitä selviää?

Itseni täyttivät ajatukset kuolemasta. Eläminen sattui. Halusi vain pois. Ei olisi jaksanut tehdä mitään. Aamu alkoi itkulla.

sairastuminen tapahtui muutaman kuukauden kuluessa, mutta romahduksena koen sen, että olo oli epätoivoinen ja toivoton, äärettömän onneton, mikään ei tuottanut iloa, mikään ei kiinnostanut, ei jaksanut tehdä mitään - edes nousta istumaan, itketti lohduttomasti.

Oma romahtamiseni tapahtui raskaan ja stressaavan elämäntilanteen tullessa vihdoin pisteeseen, jossa olisin voinut " hengähtää" . Sen sijaan vaan vajosin henkiseen mustaan aukkon.



Niin miten siitä selviää... Otin yhteyttä psykologiin, rupesin juttelemaan hänen kanssaan kerran viikossa. Päätin vain viimeisillä voimilla että on tervehdyttävä, etteivät lapset peri samaa surua. Sinnikkäästi harjoittelin optimismia, opettelin eron pahoista ajatustavoista, ja purin sydäntäni psykologille.



Sen jälkeen kompuroin vielä melkoisesti - olin muka päässyt pahimman yli kun romahdin seuraavaan kriisiin, joka oli ihastuminen toiseen mieheen. Jälkeenpäin arvoin että sama paha olo ja oma sisäinen tyhjyys se siinäkin oireili.



Pikkuhiljaa nyrjähdellen ja nilkuttaen aloin koota palikoitani ja miettiä mikä elämässäni ja minussa oli vialla, minkä kaiken pitäisi olla toisin. Ulkoisten elämäntapojen remontilla (syöminen, liikunta) oli iso vaikutus. Samoin henkisillä jutuilla, itsetunnon rakentamisella - silläkin että aloin harrastaa asioita, haastaa ja voittaa pelkojani ja ahdistustani. Samoin lempeämmän elämänfilosofian opettelulla; sen sisäistämisellä että olen arvokas, oikeasti arvokas, ilman mitään saavutuksia, riippumatta kenenkään suhtautumisesta minuun niin hyvässä kuin pahassa.



Ekasta romahduksen aallosta on nyt 1,5v, ja koen olevani terveempi a tasapainoisempi kuin koskaan ennen. Mutta kova taival on ollut.

Up. Ajankohtaista monelle.

Sairastuin paranoidiseen skitsofreniaan, enkä enää tiennyt tietä sisään, enkä ulos. Olin kaikkea sitä, joka löytänyt tietä sisään, eikä ulos. Mieleni oli labyrintissa. Tulin hulluksi.

Hyvää joulua kaikille!

Vierailija kirjoitti:

Oma romahtamiseni tapahtui raskaan ja stressaavan elämäntilanteen tullessa vihdoin pisteeseen, jossa olisin voinut " hengähtää" . Sen sijaan vaan vajosin henkiseen mustaan aukkon.



Niin miten siitä selviää... Otin yhteyttä psykologiin, rupesin juttelemaan hänen kanssaan kerran viikossa. Päätin vain viimeisillä voimilla että on tervehdyttävä, etteivät lapset peri samaa surua. Sinnikkäästi harjoittelin optimismia, opettelin eron pahoista ajatustavoista, ja purin sydäntäni psykologille.



Sen jälkeen kompuroin vielä melkoisesti - olin muka päässyt pahimman yli kun romahdin seuraavaan kriisiin,

joka oli ihastuminen toiseen mieheen.

Eikö sulle ollut selvää, että olet homo?

Kulkee heikolla sillalla ja sillan lankku kateaa ja ihminen putoaa sillan raosta veteen. Sitten pitää etsiä sopiva rantatöyräs ja kiivetä ylös rannalle ja on mielissään että ei pahemmin sattunut. Sillai siitä romahduksesta selviää.

Näitä on varmasti hyvin erilaisia ja eri asteisiakin, ei kai sellaista virallista diagnoosia ole kuin "romahtaminen".

Minulle kävi niin monta vuotta kestäneen stressin seurauksena, että minulle tuli yleistynyt ahdistushäiriö ja jotain toiminnanohjauksen häiriön tapaista. En kyennyt ihan normaaleihin arkielämän asioihin, jokin täysin normaali askare tuntui elämää suuremmalta ja pulssi nousi paniikissa yli sataan. Vieläkin tulee sellaisia kausia, kun on normaali aikaansaaminen hukassa, mutta nyt on enimmäkseen paremmalla tolalla jo.

En tiedä oliko minulla tietämättäni masennustakin. Tuntuu hassulta että voisi olla masentunut tietämättään, mutta jälkeenpäin vasta tajusin, että minulla oli joka melkein päivä itsem*rha-ajatuksia. Mutta koska ne eivät olleet mitään konkreettisia suunnitelmia - vaan sellaisia mielessä välähtäviä ajatuksia - en pitänyt niitä oikein minään. Ajattelin vain, että kaikilla varmaan tuollaisia on.

Mieheni kuolema pudotti minut henkisesti yhtä syvään monttuun kun se hauta. Olin kuin zombie. Tai robotti. Tein asioita, mutta itkin, horjuin. Kävelin metsässä väsyneenä ja väkisin. Toivoin jotain ihmettä. Ja se tapahtui. Ovikelloa soitti mies koiran kanssa. Olivat muuttaneet naapuriin. En ollut noteerannut heitä yhtään. Lähdin lenkille heidän kanssaan. Koirasta tuli paras ystäväni ja terapeuttini. Miehestä hyvä ystävä. Koira pelasti minut elämään. 

Vierailija kirjoitti:

Mieheni kuolema pudotti minut henkisesti yhtä syvään monttuun kun se hauta. Olin kuin zombie. Tai robotti. Tein asioita, mutta itkin, horjuin. Kävelin metsässä väsyneenä ja väkisin. Toivoin jotain ihmettä. Ja se tapahtui. Ovikelloa soitti mies koiran kanssa. Olivat muuttaneet naapuriin. En ollut noteerannut heitä yhtään. Lähdin lenkille heidän kanssaan. Koirasta tuli paras ystäväni ja terapeuttini. Miehestä hyvä ystävä. Koira pelasti minut elämään. 

 

 

 

 

Ja sitten annoit miehelle toosaa ja sitten unohdit jo kuolleen miehesi.

Tällä päivällä minä romahdin henkisesti. Ainoa lapseni on vaikeasti kehitysvammainen ja aggressiivinen. Puree minua kun ei löydä keinoja purkaa ajatuksiaan. 

Tulevaisuus näyttää mustalta. Itse en jaksa elää kun hoitajat sanoivat osastolla laitospaikka olisi parempi 11-vuotiaalle lapsille. 

Lääkkeitä on kokeiltu ja ne vasta sekoitivat lapseni. 

Kaikki näyttää synkältä. Ulospääsyä ei näy ja sydämeni on rikki. 

Varmaan aika tapauskohtaista. 

Minä en kyennyt enää nukkumaan, kun olin jo monta kuukautta elänyt kuplassa, jossa heräsin yöllä pohtimaan seuraavaa työpäivää. Työ täytti kaikki ajatukset vapaa-ajallakin. 

Menin lääkärille toivoen, että jos saisin pari päivää saikkua tai ehkä viikon ja jaksaisin jotenkin taas kesälomaan. Lääkärillä meni hetki päättää, että laitetaan kuukausi. Lopulta olin sairaslomalla noin kaksi kuukautta. Nyt töissä vähän eri työnkuvalla samassa paikassa. 

Vierailija kirjoitti:

Tällä päivällä minä romahdin henkisesti. Ainoa lapseni on vaikeasti kehitysvammainen ja aggressiivinen. Puree minua kun ei löydä keinoja purkaa ajatuksiaan. 

Tulevaisuus näyttää mustalta. Itse en jaksa elää kun hoitajat sanoivat osastolla laitospaikka olisi parempi 11-vuotiaalle lapsille. 

Lääkkeitä on kokeiltu ja ne vasta sekoitivat lapseni. 

 

Kaikki näyttää synkältä. Ulospääsyä ei näy ja sydämeni on rikki. 

Kannattasko uskoa alan ammattilaisia? Tuohan on hyvä uutinen, jos puoltavat laitospaikkaa. Silloin on mahdollisuus saada se kupeitten hedelmä lukkojen taakse. Vai ajattelitko kotona pärjätä, kun 11-vuotias vaan tuosta kasvaa ja saa enemmän voimia? Kohta se kehitysvammainen tekee ruumiita ja arvaa kuka on listalla ensimmäisenä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni kuolema pudotti minut henkisesti yhtä syvään monttuun kun se hauta. Olin kuin zombie. Tai robotti. Tein asioita, mutta itkin, horjuin. Kävelin metsässä väsyneenä ja väkisin. Toivoin jotain ihmettä. Ja se tapahtui. Ovikelloa soitti mies koiran kanssa. Olivat muuttaneet naapuriin. En ollut noteerannut heitä yhtään. Lähdin lenkille heidän kanssaan. Koirasta tuli paras ystäväni ja terapeuttini. Miehestä hyvä ystävä. Koira pelasti minut elämään. 

 

 

 

 

Ja sitten annoit miehelle toosaa ja sitten unohdit jo kuolleen miehesi.

Kaksi sanaa. Painu helvettiin.

Helvetillistä taistelua.

Vierailija kirjoitti:

Tällä päivällä minä romahdin henkisesti. Ainoa lapseni on vaikeasti kehitysvammainen ja aggressiivinen. Puree minua kun ei löydä keinoja purkaa ajatuksiaan. 

Tulevaisuus näyttää mustalta. Itse en jaksa elää kun hoitajat sanoivat osastolla laitospaikka olisi parempi 11-vuotiaalle lapsille. 

Lääkkeitä on kokeiltu ja ne vasta sekoitivat lapseni. 

 

Kaikki näyttää synkältä. Ulospääsyä ei näy ja sydämeni on rikki. 

Kuulostaa tosi rankalta. Toivon, että haet kaiken tuen, minkä voit saada. Tukiperheen, viikonloppuvapaita, hengähdystaukoja. Vertaistukiryhmän ym. Tarvitset apua ja tukea. Voimia!!! 

Itkin ja suunnittelin itsemurhaa kuukausia. Jouduin siis rikoksen uhriksi. En pystynyt jatkamaan töissäkään. Ptsd-oireet lakkasivat hallitsemasta elämää noin 2v jälkeen tapahtumasta, luottamus ihmisiin ja yhteiskuntaan ei ole palautunut vieläkään

Yli pääsee kun huolehtii perustarpeistaan ja antaa ajan kulua. Aloittaa alusta. Toki entiseen ei ole koskaan täysin paluuta, jos käy jotakin todella vakavaa. Mutta toisaalta saattaa myös saada tilalle jotakin parempaa ja löytää itsensä paremmasta paikasta, kun lakkaa odottamasta hyvää sieltä, missä ei ole varaa edes keskinkertaiseen